Suomalainen kansanperinne tuntee valtavan määrän kertomuksia, joissa liikutaan ihmisen arkisen todellisuuden toisella puolen. Linnut ovat tuoneet viestejä, ihmiset nähneet näkyjä ja enteitä sekä kokeneet jotain, mikä ei sovi yksiin arkijärjen kanssa.

Jaottelu yliluonnollisen ja luonnollisen välillä saattaa tuntua keinotekoiselta, etenkin uskonnon kentällä liikuttaessa. Yliluonnolliset kokemukset saattavat ja saavat olla tietenkin hengellisiä, mutta täysin samasta asiasta ei ole kysymys. Hengellinen kokemus saattaa tapahtumatasolla olla aivan arkinen, samoin kuin yliluonnollinen ja selittämätön kokemus saattaa olla vailla hengellistä ulottuvuutta.

Kotimaa keräsi seurakuntien työntekijöiltä kokemuksia yliluonnollisesta. Vastauksien joukossa oli useita muistoja ja kertomuksia, joista olemme poimineet juttuumme osan. Nimet, tapahtuma-ajat ja paikat on muutettu henkilöiden yksityisyyden suojaamiseksi. Vastaajien henkilöllisyys on toimituksen tiedossa.

Valo leijaili hitaasti ponnahdellen ja harhaillen uurnalehdon lumessa

”Olen toiminut suntiona kahdessa eri seurakunnassa, yhteensä noin kuusi vuotta. Olen herkkä aistimaan kaikenlaista ja siksi minulla onkin kokemuksia, joita en vielä tänä päivänäkään käsitä tapahtuneen. Olen mielestäni kuitenkin looginen ja pyrin järkeilemään tapahtuneet.

Edellisessä työpaikassani tapahtui seuraavaa: Oli lopputalvi, lumi vielä maassa ja pimeät illat. Työskentelin yksin iltavuorossa vanhassa keskiaikaisessa kivikirkossa. Iltatilaisuus kirkolla oli päättynyt ja istuin sakaristossa tilastoiden tilaisuuden kävijämäärää, kunnes katseeni kiinnittyi yhden valvontakameran näyttöön.

Kamera suuntasi pimeään ja lumiseen uurnalehtoon. Siellä liikkui kevyen pehmeästi ja hitaasti haalea valo. Valo leijaili hitaasti ponnahdellen ja harhaillen uurnalehdon lumessa.

Aikani tuota katseltua ja jopa ystävälleni puhelimessa tuota hämmästellen, valo ikään kuin nousi ylös ja katosi. Olin todella hämmästynyt ja meninkin nopeasti katsomaan kameran osoittamaa paikkaa, mutten nähnyt mitään erikoista. Seuraavana aamuna lähdin katsomaan uurnalehtoon mahdollisia lumeen jääneitä jalanjälkiä tai muuta, joka selittäisi tuon oudon valon. Mutta uurnalehto oli täysin koskematon.

Järkeilin josko jostain auton valot olisivat heijastuneet, mutta tuo ei ollut mahdollista, sillä ajotietä tuolla ei ole, ei mitään mikä saisi valon tuolla tapaa vaellellen heijastelemaan ja yhtäkkiä katoamaan.

En edelleenkään tiedä, mikä tuo oli.”

Ihmettelin kovasti ’ilmestystä’ tai ’näkyä’, mutta ajattelin ottaa sen tosissaan, koska en tiennyt, mistä se tuli

”Pitkän pappisurani merkillisin ja selittämättömin tapahtuma sijoittuu 1990-luvun puolenvälin paikkeille. Olin aloittamassa kokoontumista uuden rippikouluryhmän kanssa. Rippikoululaiset olivat minulle vielä tuntemattomia.

Silloin aivan kuin joku olisi kuiskannut minulle eräästä pojasta, olkoon nimi vaikka ’Jussi’, että hänestä tulee pappi ja minun pitää kohdella häntä hellästi. Ihmettelin kovasti ’ilmestystä’ tai ’näkyä’, mutta ajattelin ottaa sen tosissaan, koska en tiennyt, mistä se tuli.

Outo näky vaikutti rippikoulun pitooni Jussin kohdalla. Kohtelin häntä todella silkkihanskoin. Rippikoulussa hän ei mitenkään erottunut muusta porukasta, ei tiedollisesti eikä käytökseltään. Jos hän joskus vastasi oppitunnilla esittämääni kysymykseen, hyväksyin vastauksen ja taisin aina hieman kehuakin.

Rippikoulu meni ohi ja jäin odottelemaan ’tulosta’. Tulisiko pojasta seurakuntanuori? Isoskoulutukseen hän tuli ja oli rippileirillä isosena.

Hänellä oli yksi paha puute: hän leikki tyttöjen tunteilla. Siitä en tietenkään häntä halunnut huomautella, koska oli tuo näky, että minun pitää kohdella häntä hellästi.

Isosena toimimisen jälkeen näin häntä silloin tällöin lauantai-iltoina kylän raitilla. Tuli joskus humalassakin vastaan. Hänellä oli myös kaveri, joka kävi melko säännöllisesti seurakunnan nuortenilloissa. Kuulin, että Jussi oli silloin tällöin niissä kaverinsa mukana, mutta kävi välillä ryyppäämässä.

Jussi kävi lukion loppuun enkä tiennyt hänen suunnitelmistaan sen jälkeen. Oliko näkyni siis ollut täysin väärä?

Muutama vuosi sitten sain kuulla, että hänestä oli tullut pappi. En ollut uskoa kuulemaani. Kerroin Jussista kauan sitten saamani näyn henkilölle, joka oli kertonut minulle Jussin kuulumiset. Ihmettelimme molemmat sitä, mutta Jumalan toiminta on ihmeellistä. En ole tavannut Jussia, mutta haluaisin kiivaasti nähdä hänet ja kertoa tuon lähes 30 vuotta saamani näyn.”

Joskus alttarilla ehtoollisvälineitä laittaessani näin kirkon oven aukeavan ja päivä paistoi sisään hetken ajan – vaikka kirkon ovi oli vielä lukossa.

”Suntiona ollessani näin joskus kirkossa kuin pienikokoisen mustapukuisen miehen livahtavan sakastiin. Oletin hänen olevan entinen suntio. Tähän entiseen suntioon liittyy minulla muitakin kokemuksia. Joskus alttarilla ehtoollisvälineitä laittaessani näin kirkon oven aukeavan ja päivä paistoi sisään hetken ajan – vaikka kirkon ovi oli vielä lukossa. Aivan kuin joku olisi tullut kirkkoon. 

Erään kerran ohitseni kulki kylmä viima. Huomasin siinä samassa, että pajunkissoista oli muodostunut lattialle kuin oksavana. Se kulki sakasin välieteisestä sakastin pöydän päähän. Oli kuin entinen suntio olisi puuhannut työssä. Kun sitten avasin siivottuani taas sakastin oven, tunsin vanhan pinttyneen puvun ja hien hajun.”

Sinä iltana siinä tilaisuudessa sain näyn, että minun pitää ruveta rukoilemaan hänen puolestaan.

”Olin siunannut ’Petterin’ isän ja äidin ja niissä yhteyksissä tavannut pojankin. En tiennyt hänestä juuri mitään, vaikka olisi pitänyt tietää. Muistan, että Petteri oli laulanut ja säestänyt itseään kitaralla seurakuntatalolla isänsä muistotilaisuudessa. Hän lauloi ja soitti hyvin.

Pyhäinpäivän iltana luettiin kirkossa vuoden aikana kuolleiden nimet ja yksi luettu nimi oli Petterin isä. Olin pyytänyt Petteriä laulamaan tilaisuudessa ja hän oli suostunut. Sinä iltana siinä tilaisuudessa sain näyn, että minun pitää ruveta rukoilemaan hänen puolestaan.

Sana kiiri. Eräs muusikko pysäytti minut kylällä ja ihmetteli, miten olin saanut Petterin laulamaan kirkossa. Kerroin, että olin pyytänyt, kun hänen isänsä nimi luettiin kirkossa ja hän oli laulanut saman laulun isänsä muistotilaisuudessa. Laulu ei ollut hengellinen, mutta sopi hyvin siihen tilaisuuteen.

Muusikko kertoi, että Petteri oli loistava kitaristi, soittanut sen ja sen kanssa ja kierrellyt myös ulkomailla. Kuulemani oli minulle aivan uutta. Olikohan tuo näkyni vain mielikuvitukseni tuotetta? Ei kai tuon tasoinen muusikko voi uskoon tulla. On niin paljon menetettävää. Mutta rukoilin silloin tällöin hänen puolestaan.

Myöhemmin kuulin, että Petteri oli tullut uskoon. Musiikkikin on muuttunut gospeliksi ja bluesiksi. Olen pari kertaa ollut kuuntelemassa hänen ja pienen bändin soittoa kapakassa. Hän ei ole hävennyt kertoa konsertin alussa, että he laulavat ja soittavat Jeesuksesta. Se on tapahtunut hienolla tavalla ja niin, ettei porukka ole lähtenyt ulos, päinvastoin. Joskus meinaan ottaa kaikesta tästä kunnian itselleni, mutta ei siinä ole mitään minun ansiotani.”

”Saan tietoa mieleen lähinnä kuvallisesti rukoillessa sairaudesta, ihmissuhdesolmuista, jotka ovat merkittäviä rukouksen kohteena olevalle ihmiselle. Olen rohkaistunut kertomaan näitä, koska ihmiset ovat kokeneet nämä vapauttavina ja parantavina.

Sain rukouskohteeksi tietyn alueen Euroopasta jo noin kymmenen vuotta sitten, en ymmärtänyt mikä/miksi, mutta nyt ymmärrän. Ukraina.”

Itseriittoista ja ylpeäksi käynyttä Herran palvelijaa haluttiin työrupeaman päätteeksi näpäyttää aika jännällä, etten sanoisi yliluonnollisella tavalla.

”Olin viiden vuoden jälkeen siirtymässä seurakuntapapin virasta toiseen tehtävään. Viimeisessä teologien työnjakokouksessa rehvastelin, että vuosien aikana en ole kertaakaan unohtanut ensimmäistäkään kirkollista toimitusta tai muuta tilaisuutta – vaikka niitä oli  suuressa seurakunnassa  ollut melkoinen määrä.

Kokouksessa kävimme läpi tulevia toimituksia ja huomasimme, että samalla päivälle ja kellonajalle oli varattu kaksi kastetoimitusta, mutta eri paikoissa. Varaajan nimi oli kuitenkin sama – sukunimi tosin varsin harvinainen. Toisen varauksen yhteydessä oli lisäksi maininta, että paikka varmistetaan myöhemmin. Lupasin varmistaa lopullisen paikan ja hoitaa toimituksen. Soitin toiseen numeroon ja kerroin, että teillä on kaksi paikkavarausta samalla nimellä ja kysyin, kummassa paikassa kotikaste tulisi olemaan. Vastaaja vahvisti vain toisen osoitteen ja toivotti tervetulleeksi.

Aikanaan menin sovittuun osoitteeseen ja toimitin kasteen. Toimituksen jälkeen nautimme kahvia ja kysyin samalla, toisesta parin kilometrin päässä olevasta vaihtoehtoisesta osoitteesta. Oliko kyseessä kenties isovanhempien asunto? Hämmästys oli suuri, kun kukaan ei tunnustanut moista osoitetta tai varausta. Itselläni alkoi kasvaa epäilys, että mistäköhän oikein oli kysymys. Kiitin kahvista ja lähdin kiiruhtamaan virastoon tarkistaakseni tilanteen.

Saavuttuani virastoon kirkkoherra oli jo paikalla ja kyseli tiukkaan sävyyn, missä olen ollut. Minua on kuulemma odotettu kastekotiin jo tunnin verran! Selostin nopeasti omituisen tilanteen ja lähdin kiiruhtamaan toiseen osoitteeseen.

Paikan päällä odotti kärsimätön juhlakansa. Ensitöikseni selostin heille, miten käsittämättömästä yhteensattumasta oli kyse. Samana päivänä oli siis tarkoitus viettää samalla etunimellä ja samalla harvinaisella sukunimellä varattuja kastetoimituksia ja vieläpä  samalla kellonajalla! Eikä päällekkäisyys paljastunut edes soittamastani puhelusta. Kasteväki ymmärsi tilanteen ja hämmästeli ihmeellistä tapausta. Todennäköisyys moiselle päällekkäisyydelle kun oli olemattoman pieni. 

Toimitin kasteen ja kaikki päättyi hyvin. Samalla kuitenkin mietin, että itseriittoista ja ylpeäksi käynyttä Herran palvelijaa haluttiin työrupeaman päätteeksi näpäyttää aika jännällä, etten sanoisi yliluonnollisella tavalla.”

”Joskus 1980-luvun alussa kotipaikkakunnallani opiskeli afrikkalaisia erityisopettajia kuudesta eri maasta. Tein itse diakoniatyötä englanniksi. Eteläisestä Afrikasta tullut näkövammaisten opettaja, jolla oli epilepsia, oli juuri saanut lyhyen sähkeen: ’isäsi kuollut piste’. Järkyttyneenä hän makasi sängyllään kovassa kuumeessa. Istuin hänen sänkynsä viereen, pidin häntä kädestä ja rukoilin hiljaa.

Tunsin, kuinka käsi viileni ja kuume laski ja mikä parasta, epilepsiakohtaus ei tullut. Sitten hän nousi ylös ja alkoi keittää minulle teetä. Hän kertoi minulle monia hyviä muistoja isästään.”

Näin vaimoni niin kauniina ja terveenä valkeassa asussa, että ole ikinä nähnyt enkä osaisi kuvitellakaan ja hän sanoi: ’Minä lähden nyt mummoni, äitini ja isäni tykö.

”Vuosia sitten olin kotiseudullani ja vaimoni oli käymässä pääkaupunkiseudun kodissamme. Koin voimakkaan unen. Näin vaimoni niin kauniina ja terveenä valkeassa asussa, että ole ikinä nähnyt enkä osaisi kuvitellakaan ja hän sanoi: ’Minä lähden nyt mummoni, äitini ja isäni tykö. Kiitos mieheni.’

Koetin vastata, ’mutta meillähän on elämä vielä elämättä’, mutta koin, että vastauksellani ei ollut mitään merkitystä. Uni oli voimakas kokemus, ja heräsin siihen. Ajattelin, että nyt vaimoni kuolee. Samalla kännykkäni näyttö rävähti punaiseksi ja tuli puhelu tuntemattomasta numerosta. ’Täällä ensihoitaja NN pelastuslaitokselta. Oletteko YY:n puoliso, olemme kodissanne. Viemmekö hänet sairaalaan, vai mitä tehdään?’ Vastasin, että ilman muuta sairaalaan. Kerroin pääseväni sinne aamukymmeneksi. Minulle soitettiin aamulla klo 9.45 sairaalasta ja kysyttiin, voinko tulla hakemaan vaimoni kotiin? Vastasin olevani kohta paikalla ja vaimoni tuli kanssani taksilla kotiin.”

Luulin olleeni tiedottomana muutaman sekunnin, mutta kuulin jälkeenpäin avustamassa olleelta seurakuntani vapaaehtoiselta, että olin maannut lattialla ainakin kymmenen minuuttia.

”Vuosikymmeniä sitten minua oli pyydetty sielunhoitoavustajaksi naapuriseurakunnassa järjestettävään rukousiltaan. Kun kirkon täyttänyt kansa oli jo lähtenyt ulos, me järjestäjät ja avustajat saimme myös mennä rukouspalveluun.

Etukäteen suhtauduin varauksella kaatumiseen ja olin päättänyt olla kaatumatta. Tuli minun vuoroni. Vieraileva pappi kysyi asiaani ja kohotti kätensä siunaukseen. Hän ei koskenut minuun, enkä ehtinyt vastata ennen kuin kaaduin ’kiinnikoppaajien’ käsivarsille.

Seuraava mitä näin, olivat kirkon kattovalot: heräsin lattialta. Luulin olleeni tiedottomana muutaman sekunnin, mutta kuulin jälkeenpäin avustamassa olleelta seurakuntani vapaaehtoiselta, että olin maannut lattialla ainakin kymmenen minuuttia. Tilaisuudessa puhunut henkilö tuli luokseni ja sanoi minulle joitakin profeetallisia sanoja. Tuon illan jälkeen olin kuin pumpulissa ja tunsin erityistä lämpöä parin viikon ajan.”

Mielestäni tässä oli Jumalan johdatus ihmeellisellä tavalla, joka antoi minulle käskyn mennä tämän yksin asuvan vanhuksen kotiin.

”Vuosikymmeniä sitten toimin diakonissana seurakunnassa. Työhöni kuului paljon vanhusten sairaanhoitoa ja sen mukana kotikäyntejä.

Olin kiertelemässä omakotialueella, jossa oli useita sovittuja käyntejä. Kulkiessani erään vanhuksen kodin ohi jokin selittämätön käsky tuli, että siellä pitää käydä, vaikka se ei ollut suunnitelmissa.

Talon ulko-ovi oli auki, koputin, mutta mitään ei kuulunut. Menin sisälle eteisestä keittiöön. Siellä ei ollut ketään. Kiertelin talossa ja huutelin onko ketään kotona, ei mitään vastausta. Makuuhuoneesta löysin vanhuksen makaamassa lattialla. Otin kiinni kädestä, ei mitään reaktiota, taputtelin poskelle, ei mitään. Ymmärsin, että hän on tajuttomana, mutta pulssi tuntui. Talossa oli puhelin ja soitin ambulanssin, joka tulikin nopeasti ja vei vanhuksen sairaalaan.

Ajoin omalla autollani perässä ja selvitin tilanteen. Jonkin ajan kuluttua vanhuksen tajunta alkoi palata. Lääkäri sanoi, että hän ei olisi elossa, jos ei olisi päässyt hoitoon. Hän selvisi tilanteesta ja muutaman päivän sairaalassa olon jälkeen pääsi takaisin kotiin.

Mielestäni tässä oli Jumalan johdatus ihmeellisellä tavalla, joka antoi minulle käskyn mennä tämän yksin asuvan vanhuksen kotiin.”

Selittämätön osana elämää

Siitä, mistä ei voi puhua, täytyy vaieta. Tämä Ludwig Wittgensteinin toiseen kontekstiin tarkoitettu ajatus sopii hyvin kuvaamaan myös yliluonnollisen tai selittämättömän kohtaamista, kirkon työssä tai omassa elämässä. Nuo asiat ovat vaikeita ja niiden kohtaaminen jopa ahdistavaa.

Kaikki selittämätön ei toki ole yliluonnollista. On paljon sattumaa ja luonnollisia selityksiä. Kaikki ei ole sitä, miltä ensin näyttää. Pää on pidettävä kylmänä.

Hyvä kysymys tosin on, mitä ovat ”luonnollisuus” tai ”yliluonnollisuus” tässä yhteydessä?

Kristinuskoon kuuluvat myös ihmeet, keskeisimmin luominen tai ylösnousemus. Järki ei ihmeitä selitä – ihmeitä voi vain ihmetellä. Ihmeiden mahdollisuuden kiistäminen olisi väärin. Johdatus, mystiikka, henkimaailma, enkelit, kuoleman rajan toinen puoli, tunnusteot ja merkit ovat osa uskoa. Niiden kohtaaminen vain on valistusajan ja modernin luonnontieteellisen maailmankuvan marinoimassa luterilaisuudessa tehty ongelmalliseksi.

Vaatii rohkeutta kertoa kokemastaan. Ja ehkä niistä kaikkein ihmeellisimmistä asioista on monelle silti turvallisinta vaieta.

Kotimaan toimitus kiittää kaikkia, jotka halusivat jakaa selittämättömiä kokemuksiaan.

Jussi Rytkönen

Verkossa julkaistu versio on laajempi kuin 7.6. lehdessä julkaistava versio.

Ilmoita asiavirheestä