Teksti & Kuvat | Susanna Vilpponen
Kolarin seurakunnan keittiössä on hiljaista. Aurinko on taas alkanut paistaa talven pimeimmän jakson jälkeen ja sen valo siivilöityy sälekaihtimien välistä sisään. Seurakunnan diakoniatyöntekijä Tiia Helander lataa keskittyneesti kahvinpuruja kahvinkeittimeen.
– Vaikein asia tässä työssä on keittää kahvia, kun en itse sitä juo, Helander sanoo ja nauraa.
Oikeasti kahvinkeitto on Helanderin tehtävählistan helpoimmasta päästä. Helanderin työ on monialaista, sillä pienen seurakunnan ainoana diakoniatyöntekijänä hän tekee työtä kaikkien asiakasryhmien kanssa.
Vertauksen vuoksi isoissa seurakunnissa toimivat diakoniatiimit ja diakoniatyöntekijöillä on omat vastuualueensa. Osa diakoniatyöntekijöistä keskittyy esimerkiksi ikäihmisiin.
– On haastavaa, kun työkenttä on niin laaja. Toisaalta erilaisten ihmisten kanssa toimiminen ja työnkuvan kokonaisvaltaisuus on myös rikkaus.
Helanderin työpäivä on alkanut yhdeksältä työpalaverilla. Yhteisvastuuseen liittyvä tapaaminen Kolarin peruskoululla on peruuntunut, joten Helanderilla on nyt aikaa järjestellä rauhassa seurakuntasalia kuukausittain kokoontuvaa näkövammaisten kerhoa varten.
Vähän ennen kello yhtä kerholaiset saapuvat seurakuntatalolle autokyydein, kävellen ja potkureilla. Vuoden ensimmäinen kerho aloitetaan kuulumisten vaihdolla.
EERO LIIKAMAA saapuu kerhoon hieman myöhässä.
– Taksia ei meinannut saada, Liikamaa kertoo.
Pitkien välimatkojen kunnassa kerhoihin saapumiseen vaikuttaa myös taksikyytien saatavuus. Kerhojen alkamisajat on pitänyt suunnitella niin, etteivät ne mene koulukyytien kanssa päällekkäin.
Kolarin näkövammaisten kerholla on pitkä historia. Toiminnan aloitti jo eläkkeelle jäänyt diakonissa Tuija Partanen. Tuolloin kerho kulki nimellä kuurosokeiden kerho ja oli ensimmäinen laatuaan Suomessa.
Kerho on toiminut 20 vuoden ajan yhteistyössä Lapin näkövammaisten yhdistyksen kanssa. Kerhossa tiedotetaan näkövammaisten omista asioista, kuten esimerkiksi tapahtumista, lakimuutoksista, kuljetuspalveluista ja etuuksista.
Kuitenkin erityisen tärkeää on muiden näkövammaisten vertaistuki ja seura.
– Täällä näkee muita ja voi nauraa ja höpöttää, kertoo Marjaana Tiensuu.
– Kun ei pääse liikkumaan, niin kotona on aika yksinäistä, Leo Uusitalo lisää.
Juttelun lisäksi kerhossa on aktiviteetteja käsitöistä kesän grillailuihin. Joka kerta kerhon ohjelmaan kuuluu kahvistelu.
Helander selostaa tarkkaan, mitä kahvipöydästä löytyy.
– Tässä seurassa ei tarvitse hävetä, jos ei näe kaikkea, Helander sanoo.
Kerhossa ei puhuta pelkästään rajoitteista. Vitsit lentävät tämän tästä, sillä näkövammaiset osaavat nauraa itselleen.
Kerhossa alusta asti käyneen Eero Liikamaan näkökenttä on nuppineulan pään kokoinen. Silti hän sai kerran huvittavan puhelun.
– Lehtikauppias soitti ja kauppasi lehteä. Sanoin, että en mie näe lukea. Hän jatkoi, että ota edes kolmen kuukaudeksi.
– Ei se näkö varmaan parane yhtään, vaikka ottaisi lehden lyhyemmäksi ajaksi, Leena Lantto sanoo ja nauraa.
Kahvistelun jälkeen alkaa odotettu bingo. Näkövammaisten bingossa numerot on merkitty myös pistekirjoituksella. Punaiset ympyrät löytävät oikeille paikoilleen ja pian kuuluu ensimmäinen huuto: Bingo!
Kerhon päätteeksi Helander ohjaa vielä pienen jumpan. Nivelet vetreinä on hyvä lähteä kotiin.
KERHON JÄLKEEN Helanderilla on aikaa pitää ruokatauko. Keittiöön kuuluu laulua, kun lasten ja nuorten kuoro harjoittelee seurakuntasalissa. Samaan aikaan ruokailemassa on lastenohjaaja Anne Grip.
Kolarin seurakunnan työyhteisössä on yhdeksän henkeä. Kollegaa Helanderilla ei pienessä työyhteisössä ole.
– Arkityössä kaipaan samaa työtä tekevää. Mutta pallottelemme ideoita muiden työkavereiden kanssa.
Kuitenkin omaa työnkuvaa ajatellen tärkeitä ovat Lapin rovastikunnan muut diakoniatyöntekijät. Heidän kanssaan voi pohtia yhdessä esimerkiksi haastavia asiakastilanteita.
Alueen diakoniatyöntekijät myös tapaavat kaksi kertaa vuodessa.
– Kun teemme yksin työtä, niin kollegoiden tapaaminen on tosi tärkeää.
Vaikka Kolarin seurakunta on pieni, kunta on itsessään iso. Kolari koostuu erilaisista kylistä, joiden koko ja ikärakenne ovat erilaisia.
Tunturikylissä ihmisten määrä voi nousta sesonkeina 20 000–25 000 henkeen, kun taas osassa kyliä asuu vain muutama ihminen.
Kylät ovat Helanderin työssä keskeisiä. Ajokilometrejä tulee parhaimmillaan satoja viikossa.
– Ajattelen, että ihmisten ei pidä tulla kirkon luo, vaan kirkko tulee ihmisten luo.
”Vaikein asia tässä työssä on keittää kahvia.”
KYLISTÄ TUNNETUIMMAT ovat Äkäslompolo ja Ylläsjärvi, jotka ovat matkailijoiden suosiossa. Laskettelukeskus Ylläs sijaitsee Äkäslompolon kylässä.
Runsas matkailijoiden määrä alueella näkyy diakoniatyössä lähinnä kriisitilanteissa. Helander on kunnan kriisiryhmässä mukana seurakunnan edustajana.
– Kun matkailijoita on paljon, saattaa myös sattua. Diakoniatyössä pystymme auttamaan nopeasti muuttuvissa tilanteissa.
Helander on itse ollut mukana kahdessa eri kriisitilanteessa. Ne ovat olleet pysäyttäviä kokemuksia, kun iloinen loma muuttuukin suruksi onnettomuuden takia.
– Tilanteet ovat haastavia työntekijälle, sillä ne tulevat yllättäen ja silloin pitää toimia nopeasti. Onneksi onnettomuuksia tapahtuu harvoin.
Korona-aikana diakoniatyölle oli myös tarvetta. Silloin kausityöntekijät tarvitsivat keskusteluapua, kun työt loppuivat yhtäkkiä pandemian takia.
Diakoniatyön ydin on heikommassa asemassa olevien ihmisten auttaminen. Apu voi olla taloudellista, sosiaalista tai hengellistä. Diakoniatyöntekijä auttaa esimerkiksi etuuksien hakemisessa ja saattaa ihmisiä kunnallisen avun piiriin. Usein diakoniatyöntekijä kuuntelee ja keskustelee.
– Työ on rinnalla kulkemista. Diakonia on usein viimeinen auttamistaho, jonka puoleen käännytään, Helander sanoo.
Usein apua tarvitsevat kamppailevat erilaisten haasteiden kanssa. Esimerkiksi vakava sairastuminen, yksinäisyys, päihde- tai mielenterveysongelma tai läheisen joutuminen vankilaan ovat esimerkkejä tilanteista, joissa diakoniatyöhön hakeudutaan.
Helander ajattelee, että diakoniatyön tavaramerkkinä on toivo ja sen ylläpitäminen.
– Etsimme yhdessä ihmisen kanssa, mistä toivoa voisi löytää. Toivo ei ole yltiöpositiivista elämää, vaan pieniä valonpilkahduksia pimeässä.
”Ihmisten ei pidä tulla kirkon luo, vaan kirkko tulee ihmisten luo.”
VALOSTA EI sen sijaan ole ulkona enää tietoakaan, kun Helander suuntaa auton kohti etelää kello viideltä. Parikymmenen minuutin ajomatkan päässä on Sieppijärven kylä, jossa kokoontuu porina- ja kutomispiiri.
Helander pohtii, mahtavatko kyläläiset lähteä liikkeelle kovaan pakkaseen. Säät vaikuttavat Helanderin työhön.
– Jos lunta on tuiskuttanut niin että tiet ovat tukossa, ihmiset eivät aina välttämättä pääse paikalle.
Vaille kuusi Sieppijärven kirkon ovi kuitenkin käy ja paikalle pölähtää joukko naisia. Kun toppavaatteet on saatu riisuttua, kädestä löytyvät jo kutimet. Kerhossa neulotaan omien töiden lisäksi lohtuhuiveja ja -sukkia. Seurakunta välittää ne leskeksi jääneille.
Neulomispiirin idean keksi Elise Lappea-Alavuotunki. Kun Lappea-Alavuotunki palasi asumaan kotikylälleen Sieppijärvelle, hän alkoi pohtia mitä toimintaa kylällä voisi järjestää.
– Mietin miksi neuloisin kotona yksin kun voin porista näiden kaikkien kivojen ihmisten kanssa.
– Täällä ei ole mitään, mistä ei voitaisi puhua, Anne Pulli lisää.
Sieppijärven porinapiirissä tärkeää on yhteisöllisyys.
– Ennenhän sitä kylästeltiin jatkuvasti, mutta nyt sellainen kulttuuri on kadonnut, Pulli sanoo.
Pääasiassa vapaaehtoisvoimin pyörivässä kerhossa Helanderin rooli on mahdollistaa toimintaa. Hän käy piirissä kerran kuukaudessa, mutta muulloin naiset kokoontuvat keskenään joko toistensa luona tai Sieppijärven kirkossa.
Helanderin mukaan vapaaehtoisten rooli diakoniatyössä on merkittävä ja korostuu entisestään.
– Koko kirkolle on elintärkeä kysymys, kuinka vapaaehtoiset otetaan huomioon toiminnassa.
KERHOT OVAT Helanderin mielestä mukavaa vastahpainoa yksittäisten ihmisten kohtaamiselle. Työssään diakoniatyöntekijänä Helander tapaa ihmisiä päivittäin.
– Ihmisillä on todella haastavia elämäntilanteita. Jos kaikki työpäivät olisivat vain täynnä vaikeiden asioiden kanssa tehtävää työtä, se olisi raskasta.
Osan ihmisistä Helander tapaa vain kerran, toisten kanssa yhteistyö jatkuu vuosien ajan. Palkitsevaa on, jos pitkäaikaisen asiakkaan tilanne helpottuu ja taakka kevenee.
– Työssä onnistumisena pidän, jos joku palanen asiakkaan arjessa on loksahtanut paikoilleen.
Kun kuuntelee päivittäin ihmisten kohtaamia vaikeita asioita, jäävät ne välillä päähän pyörimään.
– En tiedä onko sellaista diakoniatyöntekijää, joka laittaisi työpäivän jälkeen oven kiinni eikä ajattelisi enää mitään kotona.
Yleensä arkiset ja konkreettiset asiat kuten halkojen hakkaaminen tai luontoharrastukset auttavat nollaamaan pään.
Pienessä seurakunnassa vastuualueet ovat laajat. Helander on tapaamisten ja erilaisten ryhmien vetämisen lisäksi tiedottaja, some-päivitysten tekijä ja mainosten graafinen suunnittelija.
Välillä Helanderista tuntuu, että työtä on liikaa. Siksi yksin työtä tekevälle tärkeää onkin työn rajaaminen.
– Ei voi kohdata muita, jos ei itse jaksa.
Työssä jaksamista edistää merkityksellisyyden tunne. Helander ajattelee, että diakoniatyötä tarvitaan yhteiskunnassamme yhä enemmän.
– Jos miettii nykyisen hallituksen tekemiä muutoksia, niin ajat eivät tule helpottamaan.
Lopulta kuitenkin yksi asia kannattelee aina.
– Kaikki asiat eivät ole omilla harteilla, vaan on suurempi apu. Ihminen pystyy tiettyyn määrään ja lopun hoitaa Jumala.
”Ennenhän sitä kylästeltiin jatkuvasti, mutta nyt sellainen kulttuuri on kadonnut.”
SUKKAPUIKOT KILISEVÄT Sieppijärvellä tasaisesti parin tunnin ajan. Kun kutimet on pistetty pussiin, Helander suuntaa takaisin Kolarin keskustaan. Pakkanen on kiristynyt lähemmäs 30 astetta. Täysikuu valaisee pimeää tietä.
Työhuoneelta Helander nappaa mukaansa läppärin, sillä seuraavan päivän aamun kokouksen voisi hoitaa myös etänä. Sitten on aika suunnata kotiin. Puolen tunnin kotimatka on hyvä siirtymä työroolista vapaa-aikaan.
Silti iltatyön jälkeen kierrokset jäävät usein päälle ja uni ei tule heti. Rentoutuakseen Helander katsoo usein jääkiekkoa. Etenkin, jos suosikkijoukkueella Lahden Pelicansilla on ollut peli.
Alunperin Lahdesta kotoisin olevan Helanderin toi pohjoiseen luonto ja laskettelu. Nyt pohjoisessa on vierähtänyt seitsemän vuotta.
– Minulla ei ole enää halua lähteä etelään. Voin käydä pari tuntia Rovaniemellä ihmettelemässä kaupunkielämää ja tulla sitten takaisin kotiin.
Ilmoita asiavirheestä