”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'”
(Luuk. 17:7-10)
Herra sanoi Samuelille: ”Kuinka kauan sinä aiot surra Saulia? Minä olen hylännyt hänet, hän ei enää saa olla Israelin kuningas. Täytä öljysarvesi ja lähde liikkeelle! Minä lähetän sinut betlehemiläisen Iisain luo, sillä hänen poikiensa joukosta olen valinnut mieleni mukaisen kuninkaan.” Samuel kysyi: ”Kuinka voin mennä sinne? Jos Saul kuulee siitä, hän tappaa minut!” Herra vastasi: ”Ota mukaasi vasikka ja sano, että olet tullut uhraamaan Herralle. Kutsu Iisai uhriaterialle, niin minä ilmoitan sinulle, mitä sinun pitää tehdä. Voitele kuninkaaksi se, jonka sinulle osoitan.”
Samuel teki kuten Herra oli käskenyt. Kun hän oli tulossa Betlehemiin, kaupungin vanhimmat saapuivat peloissaan häntä vastaan, tervehtivät häntä ja kysyivät: ”Onko kaikki hyvin, näkijä?” Hän vastasi: ”Olkaa rauhassa! Minä olen tullut uhraamaan Herralle. Puhdistautukaa ja tulkaa kanssani uhriaterialle.” Itse hän toimitti Iisain ja hänen poikiensa puhdistusmenot ja kutsui heidät uhriaterialle.
Kun he tulivat ja Samuel näki Eliabin, hän ajatteli: ”Hän se on! Nyt on Herran edessä hänen voideltunsa.” Mutta Herra sanoi Samuelille: ”Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.”
Iisai kutsui sitten Abinadabin ja toi hänet Samuelin eteen, mutta Samuel sanoi: ”Tätäkään Herra ei ole valinnut.” 9 Sitten Iisai toi nähtäväksi Samman, mutta Samuel sanoi: ”Tätäkään Herra ei ole valinnut.”
Iisai toi seitsemän poikaansa Samuelin eteen, mutta Samuel sanoi Iisaille: ”Herra ei ole valinnut ketään näistä.”
Sitten Samuel kysyi Iisailta: ”Tässäkö ovat kaikki poikasi?” Iisai vastasi: ”Nuorin on vielä jäljellä, mutta hän on nyt lampaita paimentamassa.” Samuel sanoi Iisaille: ”Lähetä hakemaan hänet. Emme voi aloittaa ateriaa ennen kuin hänkin on paikalla.” Iisai lähetti miehiä hakemaan häntä, ja he toivat pojan mukanaan. Hän oli vielä parraton nuorukainen, kirkassilmäinen ja miellyttävän näköinen. Silloin Herra sanoi: ”Tämä se on, voitele hänet!” Samuel otti öljysarvensa ja voiteli Daavidin siinä veljesten keskellä, ja Herran henki tuli Daavidiin ja pysyi hänessä siitä päivästä alkaen. Sitten Samuel palasi Ramaan.
(1. Sam. 16:1-13)
Lapsi kasvaa aikuiseksi ja oppii koko ajan uutta. Kyvyt ja taidot kehittyvät. Entä silloin, kun ei osaa tai jaksa? Samaan aikaan toisaalla on joukko ihmisiä, jotka ovat pyöritelleet peukaloitaan ja ajatelleet: ”Vois sitä auttaakin, mutta kuinka löytää apua tarvitsevia? Osaan ravistella mattoja, asentaa digibokseja, toimia muuttoapuna ja maalata ikkunanpieliä.” Näiden kahden tarpeen yhdistämisestä syntyi ”Suurella sydämellä” –toiminta. Suurella sydämellä on tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen kohde.
Molempia tarpeita, sekä avun tarvetta että avun antamista on helppo ampua alas, arvostella, ellei peräti irvistellä. Onko avun tarpeessa oleva avuton, eikö itse pärjää? Luuleeko auttava osapuoli kiillottavansa omaa kilpeään? Puolusteluna, jota oikeastaan ei edes tarvita, on ensinnäkin, eikö jokainen meistä joskus tarvitse apua, toivottavasti aikaisemmin kuin että naapuri vaivautuu soittamaan ambulanssin. Miksi avun pyytäminen olisi niin vaikeaa, että ”en mää vaan olisi vaivaksi”. Ja toisaalta, mitä sen on väliä, jos joku haluaa auttaa myös sen takia, että saa itselleen hyvän mielen? Avun pyytäminen ja avun antaminen ovat molemmat merkkejä, että emme ole täysin kylmiä ja armottomia toisiamme kohtaan. Elämää suurempi asia eli Jumalan rakkaus on saanut sijaa ja vaikuttaa meissä ja meidän kauttamme.
Samuel etsi uutta kuningasta Saulin tilalle. Inhimillisesti katsoen valinta olisi osunut johonkin toiseen, vanhempaan ja isompaan Iisain pojista. Jumala arvioi toisin. Tärkeintä ei ole ulkonainen vaikutelma, vaan kuten 1.Piet.3:4: ”Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista.” Jumalan toiminnalle näyttää olevan ominaista yllättävyys. Daavidin valinta osaksi Jumalan suunnitelmaa ei perustunut hänen kykyihinsä, vaan siihen, että Herran henki tuli Daavidiin ja pysyi hänessä.
Miten Jumalan läsnäolo ja Pyhän Hengen työ esiintyy? Entä jos myös nykyään elämää kannattelevana virtana on Jumalan suunnitelma ja Jumalan toiminta. Entä jos sittenkin sieluissa vaikuttaa hiljainen tuulenhyminä. Jumala voi liikehtiä aivan hiljaa. Yksin Jumala tietää, missä ja milloin ”taivaasta maan yli tuulee”.
Onko usko vain tietoa? Tieto on upea asia. VT:n ajan juutalaisille usko ei ollut sumua ja usvaa, joksi sana ”usko” nyt pahimmillaan mielletään. Usko Jumalaan oli tietoa siitä, että Jumala, Jahve, johdatti pois orjuudesta ja antoi käskynsä Moosekselle. Usko on tietoa. Jumala luo, Jeesus pelastaa ja Pyhä Henki pyhittää. Voisiko usko olla myös kokemusta? Usko on kokemusta Jumalasta. Kokemus syntyy synnintunnustuksen ja varsinkin päästön vakaasta vastaanottamisesta. Kokemus syntyy tiedosta, että ehtoollisella ylösnoussut Herramme Jeesus Kristus on kanssamme.
Jotkut tekstit ovat niin läpikuultavia, että niiden lävitse voi melkein nähdä Jumalan todellisuuteen, mutta vain melkein. Raamatun kautta Jumala ilmoittaa itsensä meille. Kaikki kaipauksemme ei onneksi täyty tässä ajassa, elinaikanamme. Juuri nyt uskon, että pitäisi pysähtyä jälleen kerran kuuntelemaan, mitä kuulemme kohta ehtoollisen asetussanoissa: ”Pyhä Isä. Koko luomakunta ylistää sinua, kaiken elämän antajaa.” (Lue tämä uudelleen, hitaasti!)
Kun usko elää tai saa vaikuttaa elämässäni, tai kun huomaan tai tiedostan Jumalan olevan lähellä, silloin ymmärrän, että Jumala kantaa myös asioissa, joita en muista jumalanpalvelukseksi. Työ voi olla jumalanpalvelusta, vaikka et olisikaan seurakunnan työntekijä. (Kol. 3:23)
Parhaimmillaan työ on antoisaa ja palkitsevaa, ja palkitsevalla en tarkoita palkkaa. Työhön voi suhtautua kyynisellä ja elämäänkyllästyneellä asenteella ”työ on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä”. Se on kerran kuultuna melkein hauska juttu, mutta vaarallinen, jos tarttuu elämänasenteeksi. Mikä olisi asiallinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta? Mutta entä jos kyseessä onkin kutsumustyö, kokeeko sen silloin menetetyksi vapaa-ajaksi.
Pietari kysyy, mitä opetuslapset hyötyvät Jeesuksen seuraamisesta. Opetuslapset ajattelevat nurinpäin, laista käsin. He eivät ymmärrä evankeliumia lahjana. He luulevat uhriksi sitä, että antavat itsensä ja ruumiinsa Luojalleen. Ilman evankeliumin valoa ihmisen arvot ovat ylösalaisin. En ymmärrä, että Jumalan tahdon tapahtuminen on parasta, mitä minulle voi tapahtua.
Meitä herätetään asettamaan elämämme arvojärjestys oikein päin. Jos oman elämän langat ovat sekaisin tai peräti hukassa, siinä ei auta kuin täydellinen pysähtyminen ja arvojen uudelleen asettelu. Jeesus asettaa samalle viivalle ja samojen mahdollisuuksien eteen kaikki, jotka ovat hänen tähtensä luopuneet monista ajallisista lahjoista. Jumalan koulussa tavoitellaan viimeisiä sijoja, koska Jumalan pyhyyden edessä tunnen itseni syntisistä suurimmaksi. Silloin olemme kuin Elia, peitämme kasvomme. Olemme onnellisia, jos ymmärrämme pysähtyä kuuntelemaan huminaa, Jumalan hiljaisuutta. Silloin ymmärrämme kuunnella, kuinka ”Hän maksoi velkamme ja teki rauhan sinun ja meidän välillemme.” Silloin uskallamme nostaa päämme ja pysyä lujina siinä tiedossa, että Kristuksen tähden olemme Jumalan lapsia ja meillä on iankaikkinen elämä. Silloin emme ole kyynisiä epäilijöitä, vaan voimme elää Rakkauden kaksoiskäskyn todeksi omalla paikallamme – voimme uskoa, että meillä on Jumala, jonka rakkaus synnyttää rakkautta häntä kohtaan ja auttaa meitä rakastamaan toisiamme ja itseämme. Silloin myös haluamme auttaa toisiamme!