Tämä maailma kaipaa rakkautta. Rakkaudesta lauletaan ja rakkaudesta tehdään taidetta. Ainakin sitä taiteeksi kutsutaan. Yleensä sisältönä on rakkauden puute. Rakkauden puute on niin valtava, että sitä yritetään haalia lisää hylkäämällä Jumalan asettama avioliitto miehen ja naisen välillä ja korvaamalla se itse keksityillä suhteilla. Tärkeää on kuulemma vain se, että rakastetaan. Monenlaiset uutiset joka puolelta maailmaa suorastaan huutavat rakkauden tarvetta ja nälkää. Miksi ei ole rakkautta, joka estäisi tuhansien ja taas tuhansien ihmisten menehtymisen nälkään tai tauteihin, joihin kyllä voitaisiin vaikuttaa, jos vain olisi halua auttaa? Missä on rakastava Jumala, kun tällaista pääsee tapahtumaan?
Raamattu ei tyydy ainoastaan kertomaan, että Jumala rakastaa tätä maailmaa, vaan sanoo jopa: Jumala on rakkaus. Tämän maailman ongelma on, ettei se tunne Jumalan rakkautta, eikä voi siksi ottaa sitä vastaan niin että se näkyisi myös elämässä ympärillämme. Tämän päivän evankeliumi tuo eteemme mestarillisesti ja monitasoisesti Jumalan rakkauden.
Ensi kuulemalta vertaus laupiaasta samarialaisesta antaa meille toimintamallin siitä, miten meidän kaikkien olisi toimittava, jotta tämä maailma voisi muuttua paremmaksi. ”Mene ja tee sinä samoin.” Luulen, että tämä päällimmäinen ja kaikkein ilmeisimmältä näyttävä vertauksen opetus on ensimmäisenä ja ainoana mielessä suurimmalla osalla siitä, epäilemättä suuresta, joukosta ihmisiä, jotka vertauksen tuntevat. Laupias samarialainen on jonkinlainen yleisuskonnollinen ikoni, monille myös kristillisen uskon aidoin mitta: hänessä tiivistyy kaikki se, mikä nähdään kristillisen uskon keskeiseksi tehtäväksi tässä maailmassa: mennä ja auttaa heikkoa, sorrettua, alas painettua. Sanalla sanoen: rakastaa. Ajatus on yksinkertainen: Jeesus antoi esimerkin sekä opetuksellaan että omalla toiminnallaan. Meidän on tehtävä samoin. Siinä on rakkaus.
Tässä maailmassa, ihmisten keskinäisessä elämässä kehotus onkin aivan aito ja oikea: Mene ja tee sinä samoin. Mutta kristillisen uskon ydin se on yhtä vähän kuin tie rakkauden syvimpään olemukseen. Parhaimmillaan se voi olla kristillisen uskon hedelmä. Jeesus kertoi vertauksen laupiaasta samarialaisesta tilanteessa, jossa pohdittavana oli rakkauden kaksoiskäskyn sisältö ja merkitys. ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Lainopettaja tunsi käskyn ja ymmärsi sen koko lain tiivistelmäksi ja siten avaimeksi niin iankaikkiseen elämään kuin myös ajalliseen hyvinvointiin. Ilmeisesti hän piti ensimmäistä osaa, rakkautta Jumalaan itsestään selvänä, koska tyytyi kysymään tarkennusta vain jälkimmäisestä, siitä, missä käskettiin rakastaa lähimmäistä. Vastauksen antaessaan – kertoessaan vertauksen – Jeesus toimi niin kuin muulloinkin Jumalan lakia selittäessään. Hän ei tyytynyt vain yhden yksityiskohdan selittämiseen – nythän kysymys oli: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” – vaan Hän avasi samalla kertaa kysyjän eteen kuvan Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta ja siinä vaikuttavasta Jumalan rakkaudesta.
Rakkaus ei ole käskytyskysymys. Vaikka kuinka hyvin tuntisimme Lutherin selitykset käskyihin: ”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa niin, että…”, emme koskaan tulisi rakkaudessa täydellisiksi. Pelkkä rakastamisen käsky ei toimi edes ajallisen elämän yhteyksissä. Siten toimittiin aikoinaan esimerkiksi Neuvostoliiton yhteiskuntamallissa. Rauha, rakkaus, onni ja edistys käskettiin ja käskyä valvottiin raudanlujalla otteella. Seurauksena oli, että asiat tilastoitiin käskyjen mukaisiksi, mutta aivan eri asia oli, millaista elämä todellisuudessa oli.
Rakkauden kaksoiskäskyn tunsivat varmasti rosvojen uhrin kohdalle saapuneet pappi ja leeviläinen. Omasta kulttuuritaustastamme käsin meidän on helppo tuomita heidän käytöksensä, mutta toisin saattoi olla Jeesuksen silloisella kuulijalla. Me näemme papin ja leeviläisen käytöksessä sydämettömyyttä ja itsekkyyttä, joka valitettavasti on yleispätevä kuva meistä ihmisistä ja meidän rakkaudettomuudestamme, mutta lainopettaja saattoi pitää tilannetta jopa itsestään selvänä. Papin työnä oli ennen kaikkea palvella Jerusalemin temppelissä Jumalaa. Siinä tehtävässä oli paljon yksityiskohtaisia puhtaussääntöjä, joista yksi selkeä oli pysyminen erossa kuolleesta. Jo kuolleen koskeminen olisi saastuttanut papin pitkäksi aikaa. Hänen olisi täytynyt palata Jerusalemiin puhdistautumaan (nyt ilmeisesti matkalla kotiin) kokonaiseksi viikoksi ollen eristettynä pappispalveluksesta ja samalla siihen palkkana kuuluvista kymmenyksistä. Leeviläinen oli alempaa papistoa, jota koskivat osin samat puhtaussäännöt kuin temppelin pappeja. Hänenkään pysähtymistään mahdollisesti kuolleen henkilön kohdalle ei pidetty sopivana. Jos kolmas kulkija, se, joka pysähtyi hoitamaan uhria, olisi ollut hurskas juutalainen, kaikki olisi kuulijan mielestä ollut kohdallaan. Lain liitossa elävän kansan maallikkoedustajalle olisi sopinut toimia kuvatulla tavalla. Ainoa asia, joka silloin olisi arveluttanut, oli se, olisiko uhrin kansallisuudesta pitänyt varmistua ennen auttamista. Siihenhän itse asiassa viittasi lainopettajan kysymyskin: kuka on lähimmäiseni? Ei kai kukaan muu kuin toinen juutalainen?
Samarialaiset olivat sekakansaa, jota kirottiin julkisesti synagogissa ja joka ei elänyt Jumalan lain liitossa. Se, että samarialainen kuitenkin osoittautui vertauksessa esimerkilliseksi ja esikuvalliseksi rakkauden lähetiksi, täytyi lainopettajan korvissa kuulostaa todella pahalta. Ja vielä enemmän: juutalaisena hän ymmärsi, millaiseen vaaraan samarialainen itsensäkin asetti sekaantuessaan asiaan. Vihamielisessä ympäristössä häntä olisi ollut helppo pitää syyllisenä uhrin kärsimyksiin. Kunnon juutalaisen olisi sitä paitsi tullut kieltäytyä samarialaisen tarjoamasta avusta. Voi vain aavistella, millainen myllerrys lainopettajan mielessä on käynyt, ennen kuin hän kykeni vastaamaan Jeesuksen lopussa tekemään kysymykseen: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
Ihmisten käsissä ja ihmisten tulkitsemana laki ei ollut saanut rakkautta aikaan, eikä koskaan siihen kykene. Se ei edes ole sen tarkoitus. Laki voi ohjata rakkautta oikeaan suuntaan, mutta rakkauden lähde ja alkuperä on aina muualla. Koko evankeliumimme keskustelu lähti liikkeelle lainopettajan kysymyksestä: ”mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Vaikka kysymyksellä oikeastaan haluttiin tutkia Jeesuksen opetusta, se on silti ihmisen peruskysymys ja nousee lain alla olevan tilanteesta: Mitä minun pitää tehdä? Jeesus johdattelee vastauksen rakkauden kaksoiskäskyyn, mutta vertauksellaan Hän opettaa, ettei se ole pelastustie sillä tavalla kuin me ihmiset sen ymmärrämme. Joutuessaan tunnustamaan samarialaisen toiminnan oikeaksi, lainopettaja joutui samalla tuomitsemaan itsensä, suhteensa lähimmäisiin. Mutta vielä enemmän: Rakastanko minä todella Jumalaa yli kaiken? Jos vertaus avaa mitään lähimmäisen rakastamisesta, niin aivan varmasti se myös näyttää rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäisen osan mahdottomuuden meille ihmisille. Apostoli Johannes kirjoittaa kirjeessään: Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Käsky on elämäksi vain sille, joka sen täyttää, mutta täyttäjiä ei meidän keskellämme ole. Vain yksi on käskyn täyttänyt, Jeesus. Vertauksellaan laupiaasta samarialaisesta Hän kertoo myös tästä lain käskyn täyttämisestä. Hän tuli tähän maailmaan keskelle rakkaudettomuutta, vihaa ja väkivaltaa. Meille kaikille sopii vertauksessa sekä rosvon että ryöstetyn rooli. Me kärsimme ja me aiheutamme kärsimystä. Meille kaikille sopii myös sekä papin että leeviläisen rooli. Niissä on pohjaton itsekkyytemme ja välinpitämättömyytemme, mutta myös mestarillinen kykymme selittää tarkoituksemme ja toimemme parhain päin. Jäljellä on kaksi roolia, jotka kumpikin julistavat Jumalan rakkautta. Laupias samarialainen on Jeesus Kristus, joka täytti rakkauden kaksoiskäskyn täydellisesti, ja teki sen vieläpä meidän puolestamme. Hän asettui alttiiksi kaikelle sille hengenvaaralle, mihin samarialainenkin olisi vertauksessa joutunut. Rakkaus maksoi Jeesukselle hengen, mutta se kuolema oli samalla voitto, voitto ja elämä meille. Sillä Hän ei ollut kuolemaa ansainnut, vaan otti meidän kuolemansa omakseen, niin että me saisimme Hänen elämänsä.
Tänään me olemme koolla siinä majatalossa, jonka varustamisesta Jeesus piti ja pitää huolta. Kristittyinä meidät kaikki on kutsuttu majatalon isännän rooliin. Se tehtävä on kirkolla ja kirkon jäsenillä. Suostuminen halveksitun samarialaisen yhteistyökumppaniksi ei ollut ongelmatonta vertauksen majatalon isännälle, eikä se ole ongelmatonta nytkään. Jos me tahdomme pitää kiinni Jeesuksen sanasta kokonaisena, me joudumme varmasti vaikeuksiin tässä maailmassa. Näinhän käy jo nyt, jos haluamme pitää kiinni raamatullisesta kirkon virasta. Näin käy pian, jos haluamme pysyä raamatullisessa avioliittonäkemyksessä. Kerran Jeesus kuitenkin palaa ja lupaa korvata kulumme.
Rakkaudennälkäiselle maailmalle kuuluu evankeliumi Kristuksesta, sillä vain se tekee lopulta mahdolliseksi rakkauden myös vaakatasossa, ihmisten kesken. Autuas vaihtokauppa, se, että Jeesus ottaa syntimme ja antaa meille vanhurskautensa, sisältää myös roolinvaihdon. Suostuessaan kantamaan rosvon osan, Hän kutsuu meitä omaan alkuperäiseen rooliinsa: laupiaan samarialaisen paikalle. Se on ainoa tapa, millä voimme siihen rooliin asettua. Ei käskyn, vaan anteeksiantavan rakkauden voimalla. Miten me saisimme maailman näkemään tämän ja uskomaan?