Kaikkein ensimmäiseksi meidän on otettava selvää siitä, kenelle Jeesus äsken kuullun kertomuksen oikein kertookaan. Luukkaan evankeliumin kulkua seuratessa käy ilmi, että joitakin hetkiä aiemmin fariseukset olivat tulleet Jeesuksen luo kyselemään häneltä Jeesuksen julistaman Jumalan valtakunnan tulemisen aikataulusta. Se keskustelu oli kuitenkin loppunut lyhyeen ja Jeesus oli selvästi kääntynyt seuraajiensa, opetuslastensa, puoleen. Nyt ei siis olut kyse siitä, että Jeesus olisi niputtanut lähellään olleet fariseukset toiseen ja omat opetuslapsensa toiseen ihmisjoukkoon. Jeesus puhui seuraajilleen. Heidän joukossa oli niitä, jotka olivat väärin perustein varmoja omasta vanhurskaudestaan. On aivan varmaa, että Jeesus puhuu tänään samoin meille.
Emme tiedä, millaiset seuraukset Jeesuksen puheesta oli aikanaan välittömästi sen kertomisen jälkeen. Silloin oli siis paikalla niitä, jotka oman luulotellun erinomaisuutensa vuoksi väheksyivät muita. Itse asiassa alkukieli sanoo asian voimakkaammin: eivät pitäneet muita missään arvossa tai minään. Lähtivätkö nuo ihmiset Jeesuksen luota pois, vai suostuivatko he näkemään oman tilansa oikein? Sitä emme tiedä. Pelkään, että jumalanpalvelukseen kokoontuvan seurakunnan joukko on nykyisin niin pieni kuin on paljolti siitä syystä, että niin moni ei pidä tänne kokoontuvaa väkeä missään arvossa. Tosin moni kääntää asian ikään kuin päinvastoin ja sanoo poissa olon syyksi sen, että kirkkoon kokoontuu juuri se joukko, joka muita väheksyy. Yllättävän tuttu ja paljon siteerattu on Jeesuksen sana tekstimme lopussa: ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Käy vain niin, että kun sitä käytetään perusteluna olla tulematta yhteiseen jumalanpalvelukseen, lause todellisuudessa kääntyy arvioitsijaa itseään vastaan.
Vaikka niin moni puuttuukin tänään täältä kirkosta, ei kuitenkaan voi todeta, että paikalla on vain toinen Jeesuksen kertomuksen edustamista ihmistyypeistä. Vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti vertaus, se suorastaan vaatii meitä jokaista kysymään itseltämme, kumman rukoilijan roolissa minä olen. Tämän kysymyksen edessä yhdenkin paikalla olevan ihmisen hahmossa ovat molemmat tyypit edustettuina. Jos meiltä evankeliumitekstin jälkeen kysyttäisiin, kumpaan rooliin haluat asettautua, tuloksena olisi todennäköisesti temppelin perällä seisova publikaani. Hänenhän tilanteensa todettiin lopulta paremmaksi. Hänen paikalleen me olemme tässä jumalanpalveluksessa asettautuneetkin hyvin suoraan, sillä synnintunnustuksemme pääosa oli samasta psalmista, psalmista 51, josta myös publikaanin rukous oli lainaus: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”.
Fariseuksen osaan tuskin kukaan ilmoittautuu vapaaehtoisesti. Niin tyly on Jeesuksen arvio hänen hengellisestä tilanteestaan. Silti meidän kaikkien luontainen hengellisyytemme on syntiinlankeemuksen seurauksena juuri rukoilevan fariseuksen kaltainen. Asetelma temppelissä kääntyy helposti toisin päin, kun Jumala antaa jonkin kokemuksen onnistumisesta kristittynä elämisessä. Se voi kääntyä toisin päin jopa siten, että itse synnintunnustuksesta ja siihen suostumisesta tulee se onnistumisen kokemus, jonka perusteella onnittelemme itseämme fariseuksen tavoin.
Erityisen vaikeaksi Jeesuksen kertomus tulee meille, kun ajattelemme kahden rukoilijan elämäntilannetta. Olemme ehkä liian tottuneita siihen asetelmaan, että fariseus merkitsi Jeesuksen opetuksissa tai keskusteluissa aina sitä huonoa vaihtoehtoa taikka vastustajaa. Ulkonaisen, kaikille näkyvän elämän osalta ei kuitenkaan ollut näin! Voisi ajatella, että Jeesuksen ajan fariseus on ajallisen elämänsä osalta mallikristityn esikuva. Fariseusten joukko pyrki tosissaan hyvään elämään. Siihen samaan meitä kutsuu Jeesus ja hänen valtuuttamansa apostolit. Jumalan tahdon toteutuminen oli aidosti farisealaisuuden ydintavoite. Sitä ei tee tyhjäksi fariseustenkin keskuuteen varmasti mahtunut teeskentelijöiden joukko. Jumalan tahdon toteuttaminen on kristitynkin elämässä oikea tavoite. Fariseukset muistuttivat muulle kansalle, että todella oli mahdollista elää elämää etsien kuuliaisuutta Jumalalle. Kristittyinä Jeesus kutsuu meitä ottamaan joka päivä ristimme ja seuraamaan häntä.
Publikaanin elämäntilanne puolestaan ei ole ollenkaan tavoittelemisen arvoinen. Roomalaisten tapa ostaa verojen ja tullien kantopalvelu paikallisilta asukkailta, loi ammattikunnan, jonka toimintatapoja kaikki halveksivat. Miehittäjävallan palvelus ja ilmeinen ahneus olivat asioita, joiden vuoksi publikaanit oli suljettu synagogan hengellisen elämän ulkopuolelle. Kristuksen seuraajina meitä ei missään tapauksessa kutsuta elämään publikaaniin verrattavalla tavalla lain väärällä puolella!
Jeesuksen kertomus pakottaa hyväksymään sen, mikä meille on niin vaikeaa luonnostaan hyväksyä: osallisuus Jumalan valtakuntaan ei ole ansaittavissa. Siinä on läksy, jota sisimmässämme ja, niin kuin sanotaan, sydämessämme joudumme opettelemaan koko elämämme ajan. Osallisuus Jumalan valtakunnasta, ainoa lopulta tärkeä asia olemassaolossamme, on kokonaan lahjaa. Lahjan muotona ja pakettina on se, mitä publikaani pyysi, ja minkä hän varmasti sai: syntien anteeksiantamus. Tässä kohdassa nykyinen raamatunkäännöksemme on vaihteeksi kirjoitettu edeltäjäänsä paljon paremmin. Aiemmin Jeesuksen loppulause oli muodossa: ”…tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen;…”. Nyt lause kuuluu: ”…hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.” Vanhurskaudessa, siinä, että me voimme kelvata Jumalalle, ei ole mitään aste-eroja. Jos olisi kysymys ansaitsemisesta, silloin niin varmasti olisi. Mutta kun vanhurskaus on kokonaan, alusta loppuun lahja, se varmasti sisältää kaiken, mitä tarvitsemme, ja publikaanin rukous sen kertoo, mitä tarvitsemme: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”
Vaikka siis nykyinen raamatunkäännöksemme on tässä kohdassa hyvä, siihen on liitetty mieletön alaviite, joka kuuluu: ”Voidaan kääntää myös: ”hän lähti kotiinsa hurskaampana kuin tuo toinen”. Hurskaudesta tässä ei missään tapauksessa ole kysymys. Hurskaus on lähinnä ihmisen jumalaapelkäävä mielenlaatu. Tuskin Jeesus tarkoitti, että publikaani olisi jotain sellaista saanut enemmän kuin itsevanhurskaaksi osoittautunut, mutta silti epäilemättä hyvin harras fariseus. Ehkä alaviite pelkällä olemassa olollaan vain on todistamassa kuinka sitkeässä asuukaan ajatus siitä, että me sittenkin voimme jollain tavalla itse olla vaikuttamassa pelastumisessamme!?
Olit fariseus tai publikaani, joka tapauksessa tarvitset sitä, mitä olemme jo yhdessä pyytäneet: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”. Fariseuksen tapa rukoilla ei muuten ollut kritiikin kohde eikä tehnyt rukousta huonommaksi tai paremmaksi. Fariseus rukoili kädet kohotettuina, katse taivasta kohden. Publikaanin rukouksen ulkonainen muoto ei olut sen parempi tai huonompi; se vain kuvasti sydämessä yhtä aikaa olevaa tuskaa ja kaipausta. Saat tulla eteen ja kohottaa kätesi, kunhan et tee sitä erottautuaksesi muista, huonommista rukoilijoista. Tai saat olla kirkon perimmäisessä penkissä ja kumartaa pääsi, kunhan et tee sitä laskelmoiden ja ajatellen, että näin alentumalla minutkin sitten korotetaan. Pääasia on, että rukouksemme on Jumalan armoon turvautumista.
Koko kertomuksen lähtökohtana oli ajatus omasta vanhurskaudesta. Sitä ei ole olemassa, mutta sen sijaan meillä on jotain monin verroin parempaa, täydellistä, sillä lahjan antaja itse on Täydellisyys. Omassa sanassaan hän lupaa meille: ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1.Joh.1:9)