Vuosituhannen taitteessa kirkon perinteeseen tullut, kesäaikaan sijoitettava luomakunnan sunnuntai tarjoaa upean mahdollisuuden tarkastella sitä, kuinka saumattomasti luominen ja lunastus kuuluvat yhteen. Ainoastaan tälle pyhäpäivälle evankeliumikirjaan muotoiltu otsikko on vähemmän onnistunut. Niin kuin jumalanpalveluksen alussa kuulimme, otsikko on muotoiltu: Vastuu luomakunnasta. Otsikon alla annetaan lyhyt lisämäärittely: Jumala on sanallaan luonut kaiken olevaisen ja ylläpitää sitä. Hän on antanut ihmiselle vastuun luomakunnan huolenpidosta. Ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella luomakuntaa ja toimia tuhon voimia vastaan. Otsikko ja muotoilu yhdessä painottavat siis hyvin selkeästi ihmiselle annettua tehtävää. Toki tehtävälle löytyy perusta Raamatusta, mutta paljon selkeämmin tänään kuulluissa Jumalan sanan katkelmissa painottuu määrittelyn ensimmäinen lause: Jumala on sanallaan luonut kaiken olevaisen ja ylläpitää sitä.
Me olemme syntiin langenneina ihmisinä hyvin taipuvaisia unohtamaan Jumalan aktiivisen läsnäolon ja jatkuvan luomistyön, kun asetamme pääpainon omalle tehtävällemme. Kaikista suurin vaara ja houkutus on silloin unohtaa se, mitä ensimmäisessä lukukappaleessa kuvatun luomisen jälkeen pian tapahtui. Viljelyn ja varjelun tehtävä annettiin ihmiselle, joka vielä eli välittömässä yhteydessä Jumalaan. Syntiinlankeemuksen seurauksena tuo yhteys katkesi ja koko luomakunta on joutunut kokemaan rajun muutoksen! Vaikka kuinka haluaisimme, emme enää ole samanlaisessa maailmassa emmekä kyvyiltämme ja mahdollisuuksiltamme samanlaisina ihmisinä, jollaisia Adam ja Eeva olivat viljelyn ja varjelun tehtävän saadessaan. On selvää, että tuo alkuperäinen tehtävä on edelleen oikea päämäärä, johon on mielekästä pyrkiä. Samalla on kuitenkin suostuttava kuulemaan, miten ihminen ajettiin pois paratiisista, suorasta yhteydestä Jumalaan: ”Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty.” (1.Ms.3: 23). Varjelusta ei enää puhuttu. Se osa ihmiskunnasta, joka haluaa myös pysyä erossa Jumalasta, asettaa toivonsa tähän maailmaan ja sen varjeltumiseen. Tosin sitäkin toivoa varjostaa oletuksen mukaan vuosimiljardien päässä oleva auringon energian ehtyminen ja elämän edellytysten katoaminen maapallolta. Jumalan sana ei anna tälle näkyvälle maailmalle tulevaisuutta, vaan sanoo sen katoavan, mutta lupaa samalla uuden luomisen. Silti kristitynkään tehtävänä ei ole erehtyä jouduttamaan ajan päättymistä luomakuntaa tuhoamalla. Alkuperäinen tehtävä on hyvä, sillä ajallisen elämän edellytyksistä on huolehdittava, jotta tärkein tehtävämme, evankeliumin välittäminen kaikille kansoille ja kaikille ihmisille onnistuisi!
Päivän evankeliumi Johanneksen evankeliumikirjan alusta tiivistää hienolla tavalla olennaisimman luomisen kuvauksesta. Kun Raamatun alussa lauseet on rakennettu muotoon: ”Jumala sanoi”, Johannes kirjoittaa sanan ’Sana’ isolla kirjaimella ja kertoo suoraan sen, mikä ehkä saattaa jäädä piiloon Raamatun alkuluvuissa. Sana on Kristus, Jeesuksen tähän maailmaan syntyessä näkyväksi tullut, mutta jo luomisessa läsnä ollut Sana. Vanhan testamentin alkukielen taitaja löytää kyllä Kristuksen läsnäolon ihan alustakin, jopa ensimmäisestä Raamatun sanasta. ”Alussa Jumala loi”. Alku – sanan heprealainen vastine tarkoittaa muitakin asioita, mm. myös päätä, summaa ja esikoista. Sanan liite taas on yhtä hyvin suomenkielen inessiiviä vastaava –ssa, kuten sanassa alussa, mutta yhtä hyvin se voidaan kääntää sanalla ’kautta’. Aivan yhtä oikea käännös Raamatun alkuun olisi siten ”Esikoisensa kautta Jumala loi”. Ei varmasti ole sattumaa, että näin on!
Kaikki tänään kuullut Raamatun katkelmat muistuttavat siitä, kuinka koko olemassa olemisemme, ei vain sovituksemme ja lunastuksemme, on Kristus-keskeistä. Usein luonnollisen uskonnollisuuden pohjalta väitetään, että Jumalaan Luojana on kyllä helppo uskoa, mutta Jeesus Kristus ei oikein tunnu sopivan kuvioon mukaan. Näin uskonsa tunnustava tunnustaa samalla, ettei Kristuksen ohella kyllä tunne raamatullista kuvausta luomisestakaan. Apostoli Paavalihan kirjoitti päivän lukukappaleessamme Jumalan Pojasta: ”Hänen välityksellään luotiin kaikki”, ”Kaikki on luotu hänen kauttaan” ja vieläpä: ”häntä varten” (Kol.1:16). Ajatelkaa: Emme elä maailmassa, johon Jeesus tuli vain korjausmiehen roolissa, vaan joka luotiin juuri häntä varten! Kuka siis on todellinen isäntä ja kenen ääntä meidän tulisi kuunnella?
Tämän pyhäpäivän evankeliumi, samoin kuin Vanhan testamentin lukukappale, on rajattu niin, että luomista välittömästi seuraava lankeemus jätetään huomiotta. Johannes jatkaa evankeliumiaan vähän myöhemmin: ”…hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (Joh.1:10,11). Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa taas jo kolmas luku kuvaa ihmisen lankeemuksen ja Jumalan ilmoittamat lankeemuksen seuraukset. Petämme itseämme ja joudumme varmasti tulkinnoissamme harhaan, jos unohdamme tai kieltäydymme tunnustamasta syntiinlankeemuksen todellisuutta. Näinhän on laita vallitsevassa käsityksessä maailman synnystä ja elämän kehittymisestä vuosimiljardeja kestäneessä tapahtumasarjassa. Olemme ottaneet hämmästyttävän kritiikittömästi omaksemme tarinan alkuräjähdyksestä ja vuosimiljardien aikana evoluution tuloksena elottomasta aineesta sattuman kautta ilmaantuneesta ja kehittyneestä elämästä. Kaikkein säälittävintä on yritys väittää tarinan olevan sopusoinnussa Raamatun kuvaaman luomisen kanssa. Harhan taustalla on se, ettei tunnusteta tai haluta muistaa, mitä syntiinlankeemuksessa tapahtui. Silloin ihminen halusi rikkoa rajat ja asettua itse Jumalan paikalle. Naturalistisen maailmankatsomuksen voima ja moottori on tässä: keinolla millä hyvänsä pyritään kaikki selittämään ilman Jumalaa. Vallitseva käsitys olemassaolosta ei avaudu ja synny suoraan tieteellisen tutkimustyön tuloksista tai loogisen päättelyn avulla, vaan siten, että kaikki tulokset pakotetaan mahdutettavaksi ennalta valittuun selitysmalliin: ei ole Jumalaa, on vain aine ja energia.
Meidän ei kristittyinä tarvitse millään tavalla hävetä eikä pyydellä anteeksi luomisen kuvausta Raamatussa. Ei tarvitse – eikä oikeastaan saa – edes sillä tavalla vetäytyä sivustakatsojaksi, että esittää tutuksi tulleen ajatuksen luomiskertomuksen varsinaiseksi anniksi vain viestin siitä, kuinka Jumala on kaiken takana. Hän on, mutta kuvaus luomisesta on enemmän kuin vain tämä toteamus. Luomiskertomus antaa kaikessa lyhyydessään valtavan paljon todellista tietoa siitä, mikä, miten ja miksi tämä todellisuus oikein on ja mikä meidän paikkamme siinä on. Luomisen aika oli lyhyt. Maailma ei ole ikivanha, niin kuin naturalistinen maailmankatsomus pakottaa uskomaan. Luonnossa itsessään ei ole kalentereita, jotka kertoisivat miljardien vuosien iästä. On kysymys tulkinnasta, joka määräytyy valitusta lähtökohdasta ja totuuskäsityksestä. On syytä muistaa, että Jumalan kieltämisen ohella aivan yhtä perusteltua ja myös tieteellisen tutkimuksen mahdollistavaa on olettaa Luojan ja Suunnittelijan olemassaolo. Näitä kahta lähtökohtaa ja niistä seuraavia tulkintoja verrattaessa yhä selvemmäksi käy, että persoonallisen Luojan ja Suunnittelijan olettaminen sopii monin verroin paremmin tehtyihin havaintoihin. Tässä todellisuudessa on selvä Luojan kädenjälki.
Yksi tämän pyhäpäivän tekstejä yhdistävä käsite on valo. Ensimmäiseksi Jumala loi valon. Pimeys on ei mitään, mutta valo on tässä merkityksessä jotain sellaista, joka liittyy Jumalan läsnäoloon ja olemukseen. Emme kuulleet luomisen kuvausta kokonaisena, mutta ehkä moni muistaa, että aurinkokin luotiin vasta valon jälkeen. Johannes sanoo Kristuksesta: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo”: (Joh.1:4). Apostoli Paavali katsoo eteenpäin ja kiittää perintöosasta valon valtakunnassa. Valo ja syvempi asioiden tietäminen kuuluvat käsitteinä yhteen. Tiedon löytämistä tai oivalluksen saamista voidaan kutsua valaistumiseksi. Apostoli Paavali kirjoittaa vähän myöhemmin Kolossalaiskirjeessä: ”Toivon, että he … tulisivat tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä”. (Kol.2:2,3).
Vastuumme luomakunnasta perustuu siihen, että olemme Jumalan luomia, ja että hän on itse tuota vastuuta meille siirtänyt. Vastuullisesti me voimme tehtäväämme hoitaa vain suostumalla siihen, että myös tietomme tästä luomakunnasta lisääntyy ja tarkentuu Kristuksen kautta, ei koskaan hänestä irrallaan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että ”Jumala näki hyväksi…hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.” (Kol.1:19,20). Siis myös sinut on sovitettu ja saat omistaa rauhan Kristuksessa! Sovitettuina me kelpaamme edelleen vastuun kantajiksi.