Tasan vuorokausi sitten istuimme joukolla pappilan olohuoneessa katsomassa Mel Gibsonin elokuvaa The Passion of The Christ. Elokuva kertoo Jeesuksen Kristuksen ajallisen elämän 12 viimeisestä tunnista. Getsemanen yöstä Jeesuksen tietä seurataan eri vaiheitten, hyvin veristen sellaisten, kautta teloituspaikalle, Golgatalle. Elokuvan nimi merkitsee kärsimystä, kärsimysnäytelmää. Varsinainen kärsimys päättyy juutalaisten pääsiäissapattia edeltävänä iltapäivänä noin kolmen aikaan meidän ajan määrittelymme mukaan. Elokuvan lopussa on kuitenkin lyhyt jälkivälähdys, joka ei mahdu 12 tunnin aikahaarukkaan. Kallioon hakattua hautaa kuvataan sisältäpäin täydellisessä pimeydessä. Yht´äkkiä alkaa kuulua raskaan, ovelle vieritetyn kiven liikkumisesta johtuva ääni, ja auringon säteet valaisevat hautakammion seiniä. Kamera seuraa laajenevaa valoa ja tavoittaa juuri hetken, jolloin hautapenkillä lojuvat käärinliinat vajoavat hiljaa kasaan, aivan kuin niiden sisältä olisi juuri kadonnut ruumis, jota ne oli aseteltu peittämään. Seuraavaksi kuvaan tulee elokuvassa Jeesusta esittäneen miehen profiili. Katse on rauhallinen, poissa ovat miehen vähää aiemmin kammottavaksi vääristäneet pahoinpitelyn ruhjeet. Elokuvan viimeinen kuva on hautapenkiltä nousevan ja liikkeelle lähtevän miehen käsi, jonka keskellä on ristin naulan jättämä ammottava reikä. Kaikista haavoista se on jäänyt jäljelle. Ikään kuin voiton merkkinä.

Ristinkuolemaan saakka kaikki on silminnäkijöiden ja siitä kertoneitten ihmisten vahvistamaa todellisuutta. Raamatun ajan muukin historiallinen kirjallisuus vahvistaa Jerusalemissa toimitetun teloituksen ja sitä edeltäneen hengellisen tai tulkinnasta riippuen myös poliittisen liikehdinnän juutalaisten parissa. Tosin on väärin nöyristellä Raamatun välittämän kuvauksen kanssa. Ei ole olemassa yhtään antiikin ajan kirjallista lähdettä, joka olisi niin hyvin tutkittu ja niin monella lailla todistettu paikkansa pitäväksi historiallisessa kuvauksessa kuin Raamattu. Siitä huolimatta saamme lukea sellaisia kirjoituksia kuin pääsiäislauantain Lapin Kansassa julkaistu Lapin yliopistossa toimivan psykiatrin kirjoitus ’Historiallisen Jeesuksen jalanjäljillä’. Kirjoittajan mielestä jäljet ovat hyvin ohuet eivätkä missään tapauksessa sellaiset kuin Uusi testamentti väittää niiden olevan. Tällainen palstatilan käyttö ei tosin ole mitään uutta juuri pääsiäisen aikaan. Perkele tekee erityisen ahkerasti työtä juuri niissä hetkissä ja tilanteissa, joissa Jumalan sanan keskeisimmät asiat ovat esillä. Alusta asti vihollisen tärkein ase on olut epäilyn herättäminen Jumalan sanan luotettavuudesta.

Vaikka elokuvan loppuvälähdyksellä ei olekaan yhtään historiallista silminnäkijää, on se silti aivan hyväksyttävä tapa yrittää kuvata sitä, mitä kukaan ei ole nähnyt. Nyt, pääsiäisyön messussa, olemme aavistelemassa juuri niitä hetkiä ja tapahtumaa, johon elokuva päättyy. Ortodoksisessa ikonitaiteessa ei muuten perinteisesti kuvata ylösnousemuksen tapahtumaa juuri edellä mainitusta syystä. Sitä ei kuvata, mitä kukaan ihminen ei ole nähnyt. Silti ylösnousemuksen todellisuudesta ei ole mitään epäilystä enempää ortodokseilla kuin kenelläkään muullakaan todellisella kristityllä. Sillä jos emme usko Kristukseen myös ylösnousseena Herrana, emme oikeasti ole kristittyjä. Läntisen kristikunnan kirkkotaiteessa ylösnousemus kyllä esiintyy. Aivan samoin kuin Gibsonin elokuvassa, ylösnousemusta kuvattaessa ollaan silloin tietoisesti mielikuvituksen ja hyvää tarkoittavan päättelyn varassa. Esimerkiksi synnyinseurakuntani kirkossa, omassa konfirmaatiokirkossani, on Helen Schjerfbeckin puhuttelevan kaunis alttarimaalaus Jeesuksen ylösnousemuksesta. Maalauksessa on myös muita, haudalle komennetut vartiomiehet, joista Matteus evankeliumissaan kertoo. Taiteilija on kuvannut heidät nukkuviksi tai muuten tajuttomiksi. Sellaistahan Matteuskaan ei kuitenkaan kerro. Hän tietää kertoa, kuinka naisten jo ehdittyä ani varhain aamulla haudalle, enkeli laskeutui taivaasta avaamaan haudan ja kertomaan naisille ylösnousemuksen tapahtuneen. Vasta siinä hetkessä vartijat menettivät tajuntansa. Se, miten ylösnousemus tapahtui ja miten Jeesus lähti haudasta, on ja pysyy meille arvoituksena tätä elämäämme eläessämme.

Ylösnousemuksen todellisuudesta meillä on kuitenkin aivan riittävästi todisteita. Pääsiäisyön messuun on valittu evankeliumiksi varhaisimman, eli Markuksen evankeliumin, kuvaus sapatinjälkeisen aamun tapahtumista. Muiden kolmen evankelistan kuvaukset on varattu pääsiäispäivän teksteiksi. Ensimmäinen, kaikissa kuvauksissa mainittu asia on päivämäärä. Sapatti, viikon seitsemäs päivä oli ohi, ja viikon ensimmäisen päivän aamu oli käsillä. Valitettavan hämmentävää on se muutos joka tehtiin vuonna 1973, kun sunnuntai siirrettiin viikon alusta sen loppuun. Ylösnousemus ei varmastikaan sattumalta tapahtunut viikon alussa. Sekin julisti omalta osaltaan sitä, että vanha liitto lepopäivineen jää Jumalan Kristuksessa tekemän uuden liiton jalkoihin. Uuden liiton, Kristuksen kirkon, lepo- ja juhlapäivä on viikon ensimmäinen, ylösnousemuksen päivä, sunnuntai.

Naiset eivät kiirehtineet haudalle vielä ylösnousemusta juhlimaan vaan mitä suurimmassa määrin surutyötään käynnistelemään. Jo edellisenä iltana, sapatin päätyttyä auringon laskuun, oli ehditty hankkia yrttejä, joita tarvittiin tavan mukaan kuolleen ruumiin voiteluun. Selvästikään he eivät muistaneet muutaman päivän takaista tapahtumaa, kun Jeesus voideltiin Betaniassa, ja hän itse sanoi sen tapahtuneen hautaamistaan varten. Eivät he myöskään tienneet sitä, minkä Johannes kertoo, että hautaamisen toimittaneet Joosef Arimatialainen ja Nikodemos olivat jo ehtineet hoitaa ruumiin voitelun. Ilman kunnon toimintasuunnitelmaa surussaan haudalle saapuneet naiset kohtasivat kerralla kaksi ensimmäistä ylösnousemuksen todistetta: hauta oli tyhjä, mutta samalla he kuitenkin näkivät siellä myös enkelihahmon, jonka viesti oli juuri ylösnousemuksen todellisuus. ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.” Naiset etsivät Nasaretin Jeesusta, todellista historian henkilöä. Enää häntä ei kuitenkaan voi määritellä samalla määreellä kuin ennen kuolemaansa ja ylösnousemustaan. Ei hän enää kuulu Nasaretiin eikä mihinkään muuhunkaan yksittäiseen paikkaan. Ylösnousemuksesta alkaen ainoa oikea puhuttelunimi on Herra Jeesus Kristus. Näinhän tekevät myös hänen apostolinsa Raamattuun otetuissa kirjeissään.

Tyhjän haudan todistus oli alusta asti myös hyvin puhutteleva. Markus tosin kertoo naisten järkyttyneen niin paljon näkemästään, etteivät he uskaltaneet siitä edes kertoa. Markus jatkaa evankeliumiaan ja kertoo vasta Ylösnousseen itsensä ilmestymisen saaneen Magdalan Marian liikkeelle ja kertomaan. Kun sitten viesti oli viety, ja opetuslapset olivat ehtineet haudalle, heitä puhutteli erityisesti käärinliinojen jääminen hautaan. Pelkästään se kertoi haudalle rientäneille, ettei ruumiin ryöstöstä ainakaan ollut kyse.

Seuraavat ja varmasti silloin eläneille ratkaisevim-mat todisteet ylösnousemisen todellisuudesta olivat ne lukuisat kerrat, kun ylösnoussut Jeesus Kristus itse tuli heidän luokseen ja eri tavoin osoitti todella elävänsä. Ne todisteet eivät vielä kuitenkaan kuulu pääsiäisyön tunnelmiin. Silloin, kun ylösnousemus kaikkien ihmisten silmiltä salattuna tapahtui, ainoa siihen ihmisiä yhdistävä lenkki oli sana. Jeesus oli moneen kertaan kertonut, mitä hänelle tulee tapahtumaan ja miksi. Eri tavoin, myös vertauskuvien avulla, hän oli edeltä käsin myös kertonut ylösnousemuksestaan. Ylösnousemus ei tarvinnut tapahtuakseen kenenkään ihmisen uskoa. Ehkäpä sitä olisi sapatin jälkeisenä päivänä ollut vaikea löytää. Hämmästyttävä poikkeushan on Matteuksen kuvaus siitä, miten oikeastaan ainoat, jotka todella muistelivat Jeesuksen sanoja, olivat ne, jotka halusivat keinolla millä hyvänsä estää asialla elämöinnin ja järjestivät haudalle vartion. Eivät hekään siis uskoneet missään tapauksessa ylösnousemuksen mahdollisuuteen, mutta ilman surun aiheuttamaa lamaantumista muistivat Jeesuksen opetuslapsia paremmin, mitä Jeesus oli puhunut.

Vaikka ylösnousemus ei siis edellyttänyt kenenkään uskoa, siitä tuli uskon perusta, ja sitä se on edelleen. Lopulta me emme tarvitse Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisen uskomiseen mitään muuta kuin Jumalan selvän lupauksen sanan: ”Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.” Hän on lupauksensa mukaan tänäänkin läsnä sanassaan ja sakramenteissaan. Saamme viettää ihmeellistä uuden liiton ja ylösnousemuksen juhlaa myös tänä yönä polvistuessamme ehtoollispöytään. Siellä saamme kohdata todellisesti ylösnousseen Herramme.