Moni sellainen ihminen, joka ei juuri elämässään mieti Jeesuksen Kristuksen merkitystä, muistaa hänestä kuitenkin sen yksityiskohdan, että hän käveli veden päällä. Veden päällä kävelevä Jeesus on toistuvasti myös vitsien aihe. Moni on halunnut etsiä tapahtumalle erilaisia luonnollisia selityksiä. Vielä moni käyttää mielellään veden päällä kävelemistä esimerkkinä siitä, kuinka kuvaus Jeesuksen elämästä ja toiminnasta olisi täynnä satuja ja myyttejä.
Veden päällä kävellessään Jeesus teki yhden niistä monista tunnusteoista tai ihmeistä, joiden tarkoituksena oli osoittaa, kuka hän oikeasti olikaan. Jos kiellämme tällaisten tunnustekojen todellisuuden, silloin itse asiassa kiellämme sen, mihin ne kaikki viittasivat. Evankeliumikatkelmamme lopussa kuulimme opetuslasten yhdestä suusta lausuman tunnustuksen: ”Sinä olet todella Jumalan Poika”. Jos me tämän tunnustuksen hyväksymme, silloin meidän ei todellakaan tarvitse lähteä keksimään selityksiä millekään niille tapahtumille tai hetkille, jolloin Jeesuksen toiminta ylitti meille asetetut rajat. Omassa, oikeastaan luomassaan, maailmassa hän kulki, sillä apostoli Paavali muistuttaa kirjeessä kolossalaisille: ”Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten” (Kol.1:16). Tämän maailman Luojalle ei omien luomiensa fysiikan lakien ohittaminen ole iso asia.
Siksi voimme jättää veden päällä kävelyn pohdinnan tähän ja siirtyä tutkimaan yön tapahtumia Gennesaretin järvellä kokonaisuutena. Jeesuksella oli aivan selvä suunnitelma opettaa opetuslapsilleen jotain tärkeää. Juuri edellä oli ruokittu viisituhatta miestä vaimoineen ja lapsineen, eikä järvelle lähtö illan pimetessä ollut mikään itsestään selvyys. Alkukielen mukaan Jeesus oikeastaan pakotti opetuslapset lähtemään veneellä järvelle. Itse hän nousi vuorelle rukoilemaan.
Aivan varmasti yöllä vastatuuleen ponnisteleva opetuslasten vene on ollut kristillisen kirkon vuosisatojen aikana monta kertaa kuvaus siitä, millaiseksi käsillä oleva tilanne on koettu. Yksi klassinen vertauskuva kristillisestä kirkosta onkin juuri laiva. Nykyaikanakin puhutaan kirkkolaivasta ja sen hitaista käänteistä. Ekumenian, kirkkojen välistä yhteyttä rakentavan liikehdinnän, tunnuksena on laiva, jonka purjeessa on risti. Ja tietenkin vanhan testamentin Nooan arkki kuuluu pelastuksen välineenä samaan kuvaan.
Laivalla on tehtävä. Meitä kristittyjä yhdistää ylösnousseen Kristuksen meille antama käsky: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”. Vaikka käskyn antaja vielä lisäsikin loppuun lupauksen: ”…minä olen teidän kanssanne kaikki päivät…”, ei hänen läsnäolonsa aina ole näkyvää. Niin kuin Jeesus tuona yönä oli vuorella rukoilemassa, niin meidän Herramme Jeesus Kristus nytkin rukoilee täällä maan päällä olevan Kirkkonsa puolesta. Missään vaiheessa hän ei ole unohtanut meitä. Missään vaiheessa hän ei ole myöskään pyörtänyt alkuperäistä tehtäväänsä. Hän on lähettänyt meidät kirkkona järvelle tai merelle yhtä tarkoitusta varten: kalastamaan, eli löytämään ja tuomaan ihmisiä Jumalan valtakunnan yhteyteen. Vastatuulta tässä tehtävässä on ihan varmasti. Mutta voimavarat, resurssit, eivät lopu kesken. Määrittelihän käskyn antaja senkin alussa: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis….”. Käskyn antaja ei ole jättänyt meitä omien voimavarojemme varaan. Hän ei ole poissa, vaikka emme hänen läsnäoloaan aina tunnistakaan. Eräällä toisella laivamatkalla Jeesus opetti samaa asiaa opetuslapsilleen nukkumalla veneessä, kun kova myrsky nousi äkkiä. Opetuslapset pelkäsivät hukkuvansa, kun aallot jo löivät veneen yli. Jeesus oli herätettävä. Silloin Jeesus sanoi: ”Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?” (Matt.8:26). Tämän päivän evankeliumissa Jeesuksen viesti oli: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.”
Kristillisellä kirkolla on tässä maailmassa ainoana turvana Jeesuksen Kristuksen lupaus läsnäolostaan. Niin kauan kuin paikallinenkin osa Kristuksen kirkosta sen muistaa ja siihen turvautuu, ei ole mitään hätää, oli sitten maailmasta tulevat hyökkäykset tai myrskyt kuinka suuria tahansa. Silloin on todellinen hätä ja haaksirikon vaara, kun ei enää edes haluta etsiä nukkuvaa tai muuten näkymättömänä läsnä olevaa Herraa Kristusta. Tällaisissa tuulissa ja myrskyissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon laiva on jo pahasti päässyt täyttymään vedellä. Liian monesti on turvauduttu omaan viisauteen, vaikka varsinaisen tehtävän antajan käskyt ja neuvot ovat kyllä olleet tiedossa. Ne on hylätty vanhanaikaisina. Nyt tiedetään paremmin, kuinka vesillä liikutaan! Jeesushan oli oman aikansa lapsi. Me tiedämme ihmisestä paljon enemmän. Meidän yhteiskuntamme on tasa-arvoisempi, me ymmärrämme ihmisen sukupuolisuuden moninaisuuden ja rikkauden, me todella tiedämme, mitä ihminen tarvitsee… Jos järven päällä veneen luo kävelevä Jeesus näytti opetuslapsista aaveelta, miten lienee meidän kirkkomme laita. Tuntuu siltä, että sanansa kautta lähelle tuleva Herra Kristus tunnistetaan sellaiseksi menneisyyden kammotukseksi, jota vastaan on aktiivisesti taisteltava ihmisen vapauden nimissä!
Jos kuva veneessä matkaavista opetuslapsista sopii hyvin koko kirkon tilanteeseen, on päivän evankeliumissa hieno sanoma myös yksittäiselle kristitylle, meille jokaiselle. Pietarin kautta saamme opetella jotain tärkeää uskosta Jeesukseen Kristukseen. Epävarma ja hapuileva aloitus ei meidän Herraamme loukkaa eikä aiheuta kieltämistä. ”Herra, jos se olet sinä…” oli Pietarin avaus. On varmasti valtava määrä niitä kristityn ihmisen kuvauksia omasta taistelustaan, jossa suurimman hädän tai jo omassa elämässä koetun haaksirikon keskellä sitten vihdoin suostutaan kääntymään Jumalan puoleen ja rukoillaan: ”Herra, jos olet olemassa ja välität, niin…”. Pietari sai kuulla kutsun: ”Tule!”, mutta niin ovat lukemattomat muutkin saaneet kuulla. Oman elämän raunioilla kuultu kutsu ja lupaus elämästä ei ole yhtään vähemmän ihmeellistä kuin se, että vesi todella kannatteli myös Pietaria. Jos evankeliumin sana tänään herättää halun tuntea Jeesus Kristus, on lupa yhtään häpeilemättä rukoilla Pietarin tavoin: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi”. Ja Jeesushan vastaa jo ehtoollispöydästä: ”Tule!”. Sinullekin hän se sanoo.
Onko sitten liikaa tai Jumalan kiusaamista lisätä vielä Pietarin tavoin jotain sellaista kuin ”vettä pitkin”? Mitä meidän oikein sopii pyytää Herraltamme? Pietarin pyynnössä voi nähdä halua nautiskella siitä voimasta ja vallasta, joka on yksin Jumalan hallussa. Kaikkivaltias Jumala voi meitäkin kutsua sellaisiin hetkiin ja vaiheisiin, joissa hänen jumalallinen valtansa on meille käsittämättömällä tavalla näkyvissä. Koskaan hän ei kuitenkaan tee sitä meidän vuoksemme, vaan siksi, että Jumalan valtakunta laajenisi yhä edelleen. Jeesuksen luo veden päällä kävellessään Pietari sai oppia tärkeimmän: on katsottava yksin Jeesukseen. Niin kauan kuin Pietari totteli kutsua ”tule” ja kulki kohti Jeesusta, hän oikeastaan huomaamattaan oli mukana jossain sellaisessa, jota ei itse hallinnut. Mutta silloin, kun alkoi ympäristön tarkkailu suhteessa omiin kykyihin, silloin alkoi myös epäusko ja vajoaminen.
Veden päällä kulkeminen ei ole ainoastaan kuva niistä ihmeistä ja tunnusteoista, joita meidän Herramme tekee oman kirkkonsa elämässä ja vaiheissa. Se on yhtä lailla kuva meidän jokaisen hengellisestä elämästämme ja uskostamme Kristukseen. Syntiinlankeemuksen seuraukset kaikkialla ympärillämme ovat sellainen aallokko ja niin syvä vesi, että yksikään meistä ei ole siltä suojassa. Kun muistamme, että meidän luontomme on perisynnin seurauksena kyvytön kulkemaan tai edes uimaan siinä aallokossa hukkumatta, ei jää jäljelle muuta kuin Pietarin hätähuuto: ”Herra, pelasta minut!” Ehkä kaikkein hätkähdyttävin on huomio, ettei oikeastaan ole eroa sillä, olemmeko laivassa vai veden päällä kävelemässä. Ilman uskoa Herraamme Jeesukseen Kristukseen ei hengellisessä mielessä oikeastaan ole olemassa mitään laivaakaan! Ei ole olemassa mitään sellaista tapaa, jolla voisimme selvitä hengissä ilman Jeesusta Kristusta. Yhdessä ja yksittäin meidän on suostuttava huutamaan: ”Herra, pelasta minut!” . Hän kyllä ojentaa kätensä ja tarttuu sinuun ja minuun. Hän voi nuhdella niin kuin Pietaria: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?”. Otettaan hän ei kuitenkaan irrota.
Kun Jeesus ja Pietari olivat nousseet veneeseen, opetuslapset polvistuen tunnustivat yhdessä hyvin tärkeää ja oleellista. Siihen samaan tunnustukseen saamme mekin yhtyä, kun nyt puolestamme nousemme ylistämään Jumalaa apostolisen uskontunnustuksen sanoin.