”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”
Nämä Jeesuksen sanat päivän tekstissä puhuvat ”vähäisistä”. Keitä ovat ”vähäiset”? Erityisesti näin Mikkelinpäivänä, lasten ja enkelien sunnuntaina, ajatellaan, että vähäiset ovat lapsia. Näin minustakin. Vähäiset ovat lapsia. Mutta vähäiset ovat myös Jeesuksen vähäisiä opetuslapsia, siis niitä, jotka eivät kuulu ihailtuihin ja kunnioitettuihin, noihin valtakunnan kauniisiin ja rohkeisiin. Voidaan ajatella, että vähäiset ovat esimerkiksi varattomia tai vammaisia tai muuten satutettuja ihmisiä. Jeesus asettuu sanoillaan vahvasti kilveksi niille, joiden kantokyky ei ole yhtä suuri kuin muiden.
Vähäisten enkelit ovat suojelusenkeleitä. Vanhan kristillisen käsityksen mukaan suojelusenkelin tehtävänä on auttaa ihmistä ja rukoilla Jumalaa hänen puolestaan. Vähäisten enkeleistä sanotaan vielä, että he näkevät aina Jumalan kasvot. Tämä korostaa voimakkaasti suojeltavien merkitystä Jumalan seurakunnassa. Juutalaisen tradition mukaan vain korkeimmat enkelit saavat katsoa Jumalaa kasvoihin. Vähäiset ovat siis saaneet suojakseen korkeimmat enkelit. Tämä menee niin oikein, että hyvältä tuntuu: se, joka on heikoimmilla, saa voimakkaimman turvan!
Tässä messussa on yhtenä teemana kirkon saavutettavuusohjelma Saavu. Saavutettavuus tarkoittaa, että kirkon viesti Jumalan rakkaudesta, uskosta ja toivosta tuodaan eri tavoin ihan kaikkien ulottuville. Me kaikki erilaiset yhdessä olemme Jumalan kuva. Aito ihmisyys toteutuu yhteydessä muihin, ja vain kaikille avoin kirkko on uskottava Kristuksen kirkko. Siksi tässä messussa käytetään montaa erilaista kieltä. Puhuttujen kielten lisäksi läsnä on musiikin kieli, mutta myös viittomakieli ja pistekirjoitus sekä olemuskieli, joka on kehon oma tapa kertoa asioita.
Olemuskielihän on pienen vauvan ensimmäinen kieli ja se on meidän viimeinen kielemme, jos sanat katoavat elämän lähestyessä loppuaan. Hellän kosketuksen ja kädestä pitämisen ymmärtää jokainen. Olemuksen kieli on myös kaiken muun ilmaisun pohjavirta ja muun muassa vaikeimmin kehitysvammaisten ainut keino viestiä.
Kirkon rukousalttarien tauluihin on kuvattuna nuori nainen, vaikeimmin kehitysvammainen Heini. Heini puhuu olemuksellaan, äänettömästi, ja hänen viestinsä on: ”Katso ihmistä. Katso ihmistä, katso hänen iloaan, katso hänen kipuaan, ojenna kätesi ja ole myötä.”
Näissä kuvissa vallitsee sama merkillinen vastakohtaisuus kuin äsken veisatussa virressä 428, jossa sanottiin:
Tässä valtakunnassa / ovat heikot vahvoja,
sairas terveen parantaa, / saaja auttaa antajaa.
Virren edellisessä säkeistössä on runoilija Anna-Maija Raittilan oivallus toinen toisestaan välittävän yhteisön, seurakunnan, olemuksesta:
Yksin emme työtä tee, / toinen toistaan tarvitsee.
Tuomme vaihtopöydälle / lahjamme ja puutteemme.
Tähän Tuomasmessuun on hiukan tavallista useampi tullut pyörätuolin kanssa. Hyvä, että tekin tulitte! Myös noiden valokuvien Heini olisi tullut tänne juuri pyörätuolilla.
Vanha elämänohje kuuluu:
”Älä lausu arvostelua ihmisestä ennen kuin olet kulkenut päivän hänen kengissään”.
Voimme ajatella sen myös muotoon
”Älä tiedä asioita ihmisen puolesta ennen kuin olet tutustunut hänen elämäänsä, istunut hänen pyörätuolissaan, tunnustellut maailmaa hänen sormillaan, katsellut ympärillesi hänen silmillään”.
Tämä iso viisaus on tarpeellinen elämänohje meille kaikille, mutta erityisesti niille, jotka yhteiskunnassa päättävät asioista meidän kaikkien puolesta, niille, jotka jakavat yhteisiä varojamme.
Antakoon Jumala päättäjille viisautta tehdä oikeudenmukaisia päätöksiä niin, että meidän kaikkien on hyvä olla.Elämä on monimuotoista. Kun tuota monimuotoisuutta tutkii hiukan lähempää, on mahdollista katseen kohota korkeammalle ja ulottua kauemmas. Ehkä silloin selässä kohoava skolioosimuoto näyttäytyykin enkelin siipenä. Ehkä saamme oman elämämme takaisin uudenlaisena ja ehkä ongelmamme menettävät hallitsevan otteensa. Kenties keinovalikoimaan löytyy uudenlainen myötätunto toista ihmistä kohtaan – sitäkin läheistä, työkaveria tai naapuria, jonka pelkkä sietäminen tuntuu joskus ylivoimaiselta.
Äsken mainitussa virsitekstissä puhuttiin lahjoista ja puutteista. Jumala on antanut meille monia hyviä lahjoja.
Meidän älymme, kykymme ajatella ja analysoida, on arvokas Jumalan lahja. Kuitenkin erityisesti näin lasten ja enkelien sunnuntaina on lupa miettiä, onko järki alistanut meissä kaiken muun tiukan kontrollinsa alle.
Ovatko tunne, aavistaminen ja lapselle ominainen herkkyys jääneet liiaksi taka-alalle? Pitäisikö niillä olla isompi rooli meidän aikuistenkin elämässä?
Näinä aikoina tuntuu, että moni pitää kunnia-asianaan suhtautua ivallisesti tai vähintäänkin vinosti muuhun kuin sellaiseen, mikä voidaan aukottomasti todistaa ja mielellään vielä dokumentoida. On kuin olisi hienoa halveksia niitä, jotka näkevät semmoista, mitä itse en näe, vaikka nyt enkeleitä. Mutta on niin, että jos elää litteässä maailmassa, jos ymmärtää vain pituuden ja leveyden, ei voi käsittää kolmatta ulottuvuutta, korkeutta. Korkeuden ja taivaallisen todellisuuden hahmottamisen tarvitaan enemmän.
Olen saanut tutustua moniin vammaisiin ihmisiin. Elämän selittämättömiin salaisuuksiin kuuluu, että kun ihmisellä on vamma tai puute, hänen muut ominaisuutensa alkavat täydentää tuota puutetta.
Näissä tapauksissa esimerkiksi korvaavien aistien suoritukset yltävät jopa yli sen, minkä luulisi olevan mahdollista.
Sokea ihminen tuntee äärimmäisen herkästi sormillaan ja hahmottaa kuulollaan tarkemmin kuin me muut, kuuro ihminen taas rekisteröi tarkasti liikkeellä ilmaistavia viestejä ja hänellä on vahva avaruudellisen hahmottamisen kyky.
Kehitysvammaisilla ihmisillä on lyhyempi ajatus kuin meillä muilla, sillä heidän vammansa on ymmärtämisen alueella. Mutta koska järkeilyn ylivoima ei hallitse heidän maailmankuvaansa, heissä on usein enemmän herkkyyttä ja tilaa intuitiolle.
Intuitiohan tarkoittaa, että tietää tai oivaltaa sellaista, mitä ei oikeastaan voi tietää.
Myös suuren surun aikana ihminen voi nähdä enemmän kuin voi nähdä. Hän voi nähdä ikään kuin toisten läpi, nähdä muut ihmiset kuin puun ilman lehtiä. Silloin voi kuin röntgenkatseella nähdä surun tai ikävän lähimmäisen rinnassa, mutta myös valheen tai epäaitouden hänessä.
Minä tiedän, sillä minulla oli kerran sellaiset silmät. Mutta sitä en tiedä, miksi tuon katseen sain. Oli huojentavaa, kun elämän edetessä menetin tuon kyvyn nähdä, sillä toisten ihmisten salaisuuden katsominen oli aika pelottavaakin.
Näkymättömän ja selittämättömän todellisuuden alueelle kuuluu myös usko. Usko on jotain, mikä annetaan meille lahjaksi. Uskoa ei kukaan voi itselleen ottaa, mutta sitä voi rukouksessa pyytää. Heprealaiskirjeen 11. luvun mukaan
”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä”.
Ja vielä: ”Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä”.
Jos aistit ovat herkät ja auki tuonpuoleiselle todellisuudelle, on mahdollista nähdä vaikka Jumalan lähettiläs ja kuulla hänen viestinsä.
(”Enkeli” kävelee kirkkosalin halki kuoron hyräillessä huilun säestyksellä: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt’ ihana enkeli kotihin vie…)
Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan,
sen näkemistä, mitä ei nähdä.
Rukoilemme. (virren 565 sanoin)
Nyt melu tyyntyy, työn paine laantuu.
Enkeli kuormaamme koskettaa.
Yön lepo siunaa, oi Herra, meille.
Sinulta kansasi toivon saa.
Siis murra kahleet ja väärä valta!
Suo kukkaan puhjeta oikeuden!
Suo, että kirkko myös yössä valvoo
sovinnon liekkinä kaikkien.
Ja valvo itse, oi Kristus, meissä.
Sanasi ainoa lamppu on.
Maailman halki sen loiste kantaa
varmuutta aamun ja auringon.
Aamen.