Tunnettu tarina kertoo, että toisen maailmansodan alla
, kun kristittyjen
vainot olivat
Neuvostoliitossa
pahimmillaan
,
Kremlissä mietittiin, miten paavi mahtaisi suhtautua pappien teloituksiin ja kirkkojen
hävittämiseen. ”Paavi, montako divisioonaa paavilla on”, kerrotaan Stalinin tuhahtaneen. Isä Aurinkoisen
mielessä paavin harvalukuinen sveitsiläiskaarti ei paljoa pai
nanut. Hän luotti panssarien ja kiväärien
voimaan. Historia kulki sitten miten kulki ja osoitti diktaattorin puheet hätiköidyksi. Kun puolalainen Karol
Wojtyla valittiin vuosikymmeniä myöhemmin paaviksi, hänen ensimmäinen julkinen puheensa paavi
Johanne
s Paavali II:na alkoi sanoilla: ”Älkää pelätkö! Avatkaa ovi Kristukselle”. Ne, jotka ymmärsivät,
osasivat kuulla paavin puheessa myös poliittisen viestin.
Jos ihmiset rautaesiripun takana lakkaisivat
pelkäämästä, koko Stalinin aikana luotu rakennelma alk
aisi murentua. Sen jokainen tiesi myös Kremlissä.
Stalinin ja hänen kaltaistensa voimakkain ase ei nimittäin ole sittenkään panssarit ja kiväärit. Suurin ase on
lamaannuttava pelko. Tämän maailman diktaattorit tietävät, että kansoja voi hallita uhkailu
n, väkivallan ja
pelon voimalla. Mutta he tietävät myös tarkkaan, että jos ihmiset lakkaavat pelkäämästä, heidän valtansa
on mennyttä.
Tämän sunnuntain aiheena on meidän kirkkomme kirkkokäsikirjassa ”Rukous ja usko”. Ruotsissa aihepiiri
on tänä sunnunta
ina sama, mutta he ovat keksineet tälle sunnuntaille otsikoksi ”Uskon voima”. Millaista
on voima, joka ei perustu rautaan ja räjähteisiin, vaan rukoukseen ja uskoon?
Tämän päivän evankeliumissa näyttää siltä, että Jeesuksen seuraajien kyky ja voima eivät
ole kovin
kummoisia. Mies, jonka nimeä emme tiedä, oli hädissään tuonut sairaan poikansa opetuslasten luokse.
Taudin
oireet
on kuvattu tarkasti. Poika saa kohtauksia
, jolloin hän kaatuu maahan, kuolaa, kiristelee
hampaitaan ja menee kauttaaltaan jäykäk
si. Selvä epilepsia tai kaatumatauti, kuten ennen sanottiin,
ajattelemme me. Ehkä niinkin, sillä parin tuhannen vuoden päästä on tietenkin hankala tehdä pätevää
diagnoosia. Pojan isällä oli kuitenkin toisenlainen selitys pojan kohtauksille:
Hänessä on m
ykkä henki.
Olennaista ei nyt kuitenkaan ole diagnoosi, vaan se, että poika oli vakavasti sairas. Niin sairas, että tila oli
suorastaan hengenvaarallinen, koska poika saattoi kohtauksen saadessaan kaatua jopa nuotioon.
Epätoivoinen isä vei pojan siis Je
esuksen oppilaiden parannettavaksi. Tulos oli kuitenkin
surkea
. Hyvistä
yrityksistä huolimatta Jeesuksen oppilaat eivät saaneet poikaa paranemaan.
He olivat heikkoja ja
neuvottomia.
Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta,
he joutuivat kysym
ään jälkeenpäin
Jeesukselta. Ilman Jeesusta heistä ei ollut mihinkään. Samankaltainen tilanne toistuu
monta kertaa niin
yksittäisille opetuslapsille kuin koko joukollekin. Kiirastorstai
–
iltana koko joukko nukahtaa, vaikka Jeesus
kärsii suurissa tuskissa
. Kukko laulaa ja Pietari painaa päänsä häpeissään. Hän, joka oli vannonut vaikka
kuolevansa Jeesuksen puolesta, olikin kieltänyt Herransa hädän hetkellä. Ja pääsiäisen jälkeen koko joukko
istui lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät. He eivät ol
leet mitään ilman Kristusta.
Eikö tämä sama kuvio toistu monta kertaa
yksittäisen kristityn elämässä? Kuinka monta kertaa sinä olet
ollut elämässäsi yksin ja neuvoton? Kun elämässä kaikki sujuu. Ura on nousujohteinen. Perheessä on kaikki
hyvin taloudell
isesti. Aviopuolison kanssa asiat kunnossa ja terveyskin kohdallaan, on helppo turvautua
omiin voimiin. Kaikki sujuu eikä minulle mitään satu.
Mutta entä sitten, kun sattuu, kuten jokaiselle joskus
sattuu? Kun vahva ja menestyvä huomaakin äkkiä olevansa
heikko ja hauras.
Yhteisönä meille käy helposti samalla tavalla. Me olemme rakentaneet vuosikymmeniä, ehkä jopa
vuosisatoja vahvaa kirkkoa. Olemme l
uottaneet arvostettuun asemaan ja rakentaneet tätä kirkkoa
.
Huomaamatta
olemme luoneet mielikuvaa asi
akkaista ja palveluntuottajasta, siitä, että rahan vastineeksi
on lupa odottaa monenlaisia palveluita. Usein on aloitettu sinänsä hyvää tarkoittavia hankkeita, projekteja
ja palveluita, joilla on yritetty auttaa ihmisiä. Toisinaan onkin onnistuttu, toisi
naan
taas
ei.
Tänään me
kuitenkin hätäilemme.
Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?
Miksi me emme
ole
2
kyenneet vakuuttamaan kaikkia ihmisiä kirkon
hyvästä tahdosta
? Miksi osa kääntää meille selkänsä? Miksi
kaikki eivät koekaan meidän palvel
uitamme tarpeellisiksi?
Kirkko
on joutunut kohtaaman oman
heikkoutensa ja haurautensa. Tämä särkyminen on johtanut meidät myös monessa asiassa vastakkain
to
istemme kanssa. Toinen on toisen mielestä kaiken salliva
, toinen taas patavanhoillisuuden linnake.
Kaiken ytimessä on kuitenkin kysymys siitä,
miksi me emme kyenneet?
Voisiko syy olla sama kuin Jeesuksen opetuslapsilla: uskon ja rukouksen puute? Uskon voima on heikkoa
voimaa. Se ei voi perustua uhkailuun, pakottamiseen eikä edes ihmisten omaan vahvu
uteen. Stalinin
Neuvostoliitossakin usko Jeesukseen säilyi, koska mummot jaksoivat rukoilla. Papit, piispat ja munkit voitiin
lähettää Siperiaan kuolemaan, kirkot repiä maahan tai muuttaa elokuvateattereiksi, museoiksi tai
hevostalleiksi. Mummojen rukou
ksille salainen poliisi ja terrori eivät kuitenkaan voinut mitään.
Tätä lajia
ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella,
vastasi Jeesus my
ös opetuslasten kyselyihin. Poika parani vasta,
kun isä ymmärsi kääntyä Jeesuksen puoleen? Isä oli se, joka rukoili.
Hän pyysi Jeesukselta apua ja poika
parani. Isän rukous näyttää heikolta. Se sisältää jopa epäilyä rukouksen tehosta:
Sääli meitä ja auta, jos
sinä jotakin voit! Minä uskon! Auta minua epäuskossani!
Rukous on
kuitenkin
uskon ensimmäinen teko.
Rukous, haparoiva ja heikkokin sellainen kertoo siitä, että usko omien voimien riittävyyteen on lopussa.
Täytyy olla joku toinen, joka auttaa.
Mutta juuri sen vuoksi Paavali
kirjoittaa:
Siksi iloitsen heikkoudesta,
loukkauksista
, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähde
n. Juuri heikkona olen
voimakas
(2.
Kor. 12:10)
.
Älkää pelätkö! Avatkaa ovi Kristukselle!
Niin, älä pelkää avata ovea Kristukselle. Mutta miten me sen
teemme? Miten
avaamme oven
Kristukselle? Miten me o
ppisimme luottamaan ja uskomaan?
Rukous on
aina
uskon ensimmäinen teko. Niin yksinkertaista se on. Meidän täytyy palata enemmän rukoukseen,
vuoropuheluun Jumalan kanssa. Rukous on heikkoa voimaa, niin heikkoa, että se voi näyttä
ä meistä joskus
jopa turhalta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu! Jumala ei kuule minun rukoustani! Mitään ei ehkä
tapahdukaan heti. Joskus niin voi käydä, mutta ei läheskään aina. Usein rukous vaatii odottamista,
kärsivällisyyttä
, mielensä malttamista. Mei
llä on tapana kiiruhtaa ja hätäillä, mutta Jumalalla on omat
aikataulunsa ja aikansa. Me unohdamme helposti, kuinka suuri voima rukouksella on. Mutta koko uskon ja
rukouksen idea onkin siinä, että Jumalan puoleen kääntyvä saa heittää kaiken huolen hänell
e. Jumalalle,
jo
lla on aikaa, malttia ja voimaa.
Jos me haluamme muuttaa maailmaa. Jos haluamme muuttaa tätä kirkkoa, seurakuntaa, yhteiskuntaa,
itseämme. Jos haluamme auttaa lähimmäisiämme, jotka kärsivät, sairastavat, kuolevat, meidän täytyy aina
a
loittaa rukouksesta, sillä uskon ensimmäinen teko on aina rukous. Yksin voimme tehdä vähän, yhdessä
ehkä enemmän, mutta Jeesuksen avulla me voimme muuttaa kaiken.
Joskus, ehkä usein, joudumme
tunnustamaan oman epäuskomme. Mutta ei sekään haittaa. Sillä
silloin saa pyytää tämän päivän
evankeliumin isän tavoin:
Minä uskon! Auta minua epäuskossani!