Päivän evankeliumissa kuvataan lyhyesti sanottuna kirkolle annettua virkaa olla Kristuksen asialla. Koko seurakunnalle on annettu tehtävä edustaa Jumalan asiaa ihmisten edessä ja ihmisiä Jumalan edessä. Kuitenkin joillekin on annettu erityinen tehtävä toimia Kristuksen ja hänen kirkkonsa palvelijana sanan ja sakramenttien hoitajana. Yhteinen pappeus saadaan kasteessa ja erityinen pappeus pappisvihkimyksessä. Tämä erityinen pappeus edellyttää riittäviä tietoja ja taitoja sekä toisaalta ulkonaista seurakunnan kutsua ja toisaalta sisäistä kutsua eli halua tehdä kirkon työtä. Tehtävä ja sen mukaiset velvoitteet erottavat papin muista ihmisistä, vaikka hän itse on yhtä lailla armon varassa kuin muutkin. Hän on osa Jumalan kansaa, mutta jos kansan ääni ja Kristuksen ääni seurakunnassa tai kirkossa joutuvat ristiriitaan, viranhaltijan on vihkimyksensä perusteella seistävä Kristuksen rinnalla.
Jo Paavalin tapaus osoittaa, että mitään erityisiä omia ansioita ei papilla ihmisenä ole, vaikka esimerkiksi tietyt tiedolliset ja taidolliset ja muut tarkoituksenmukaisuuskriteerit hänen tuleekin täyttää. Paavali sanoo sattuvasti: ”Jumalan armosta minä olen se mikä minä olen”. Hän kirjoittaa 2. Korinttilaiskirjeessä: ”En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on saatu Jumalalta. Ja hän on tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi…Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden…Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme…Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran.”
Luterilaisissa tunnustuskirjoissa Augsburgin tunnustuksessa sanotaan kohdassa viisi tästä kirkon virasta: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (Gal. 3). Seurakuntamme tuomitsevat kasteenuusijat ja muut, jotka katsovat, että Pyhä Henki tulee ihmisiin ilman ulkonaisen sanan välitystä heidän omien valmistelujensa ja tekojensa avulla.” Näin tunnustuksemme.
Tärkeä luterilainen korostus on juuri siinä, että Pyhä Henki, joka luo uskon, annetaan kuultavan sanan ja näkyvien sakramenttien kautta. Ne eivät kuitenkaan vaikuta maagisesti vaan missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Pitäytymisessä kuultuun ja näkyvään sanaan on kysymys evankeliumin puhtaudesta: Pelastus tulee ihmisen ulkopuolelta eikä hänen omien konstiensa kautta. Jumala puhuu meille sanassaan, joka luo uutta. Se on armon välikappale. Tämä ilmoitus tapahtuu maailmassa eikä sen ”yläpuolella”, kuten Kristuskin tuli ihmiseksi tähän ihmisten maailmaan, kaltaiseksemme. On Jumalan armoa, että hän toimii ulkonaisten välikappaleiden kautta, koska me emme hänen kirkkauttaan syntisinä ihmisinä kestäisi, jos hän ikään kuin suoraan toimisi.
Mutta palataanpa itse päivän evankeliumiin. Siinä kiinnittää huomiota apostoli Pietarin nostaminen etualalle. Juuri hänelle sanotaan ”kaitse minun lampaitani”. Kysymykset ”olenko minä sinulle rakas” yhdistyvät mielessä siihen, että hän kolmesti kielsi Herransa ennen kuin kukko lauloi. Kuitenkin hänelle uskottiin johtoasema. Ydin tässä Pietarin näkemisenä kalliona on hänen tunnustuksessaan: ”Sinä olet Kristus.” Hän on se kallio, jolle armahdettujen syntisten yhteisö eli kirkko voidaan rakentaa. Pietari oli alkuseurakunnan johtaja ja kuoli perimätiedon mukaan Roomassa marttyyrikuoleman kädet levitettyinä, eli hänet ristiinnaulittiin – kuitenkin pää alaspäin, koska ei katsonut itseään arvolliseksi kuolemaan samalla tavoin kuin Mestarinsa. Tähän marttyyrikuolemaan on katsottu viitattavan Jeesuksen sanoissa Pietarille: ” ..kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.” Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: ”Seuraa minua”. Seuraa minua eli tunnetun latinalaisen sananparren sanoin: ”Vade me cum”. Seuraaminen ei ole automaattisesti mikään kevyt asia. Se on ristin kantamista. Jumalan armoa yhtäkaikki on, että tuota tietä voi astella. Herramme kulkee edellä ja on jo kulkenut perille asti.
Pietari oli siis johtoasemassa apostolien kesken. Yleensähän joukolla pitää olla johtaja. Sen voisi katsoa olevan organisaation toimivuuden kannalta liki välttämätöntä. Katolisessa kirkossa alettiin kuitenkin vähitellen ajatella, että paavin asema Pietarin istuimella on jumalallinen asetus. Tämä lähtökohta yhdessä silloisten väärinkäytöksien kera saivat Lutherin aikanaan käyttämään kovaa kieltä paavista ja hänen asemastaan. Kuitenkin hänkin myönsi, että paavi on Rooman seurakunnan piispa ja kirkkoherra. Kritiikki kohdistui juuri siihen, että paavin erityisviran katsottiin olevan jumalallista alkuperää. Inhimillisen järjestyksen kannalta paavilla voisi kyllä olla oma historialliseen kehitykseen pohjaava asema kristikunnan ykseyden ja jatkuvuuden näkyvänä symbolina. Helsingin piispa Eero Huovinen on todennut, että ”luterilainen perinne toivoo uudistunutta paaviutta, joka palvelee evankeliumia ja joka luopuu sellaisista historian aikana kertyneistä painolasteista, jotka estävät evankeliumin vapautta.”
Periaatteessahan kirkon virka on yksi, mutta luterilaisessakin kirkossa on historiallisen kehityksen kautta piispan virka. Suomen piispat istuvat Henrikin istuimella. He ovat kuitenkin samalla tasolla niin kuin apostolien katsotaan luterilaisen käsityksen mukaan olleen kollegojen joukko, jossa yhdelle annettiin tarkoituksenmukaisuussyistä johtoasema. Arkkipiispakaan ei ole muiden yläpuolella, vaikka onkin ”ensimmäinen vertaistensa joukossa”. Piispoja on tarvittu ”päällekatsojiksi”, kuten kreikan kielen piispaa tarkoittava sana epi-skopos sananmukaisesti tarkoittaa. Ennen muuta piispan tehtävä on olla hengellinen johtaja, joka pitää huolta siitä, että kirkon ydintehtävä kussakin seurakunnassa hoituu eli evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.
Erityinen kirkon virka ei siis ole pelkkä inhimillinen järjestelykysymys, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö tarvittaisi kaikkien seurakuntalaisten panosta kirkon tehtävän toteuttamiseksi. Kasteessa me olemme tulleet liitetyiksi Kristuksen ruumiin jäsenyyteen ja meistä on tullut Jumalan kansan jäseniä. Luterilaisen käsityksen mukaan meidät on lähetetty maailmaan elämään sen luonnollisissa, luomisen mukaisissa yhteyksissä Jumalan tahdon mukaisesti. Tavallisen Jumalan valtakunnan kansalaisen kristillinen vastuu käsittää siksi ensisijaisesti kodin, perheen, työn, kulttuurin, vapaa-ajan ja yhteisten asioiden hoidon. Perustana on Paavalin sana Roomalaiskirjeestä: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla.” Arkisen, normaalin elämän keskellä eikä jossakin sen ulkopuolella on siis elettävä kristillisesti eli suostumatta mukautumaan synnin vallassa olevan maailman pelisääntöihin. Silloin elämä annetaan uhriksi, joka on Jumalalle otollinen. Näin toimiessaan maallikko siis on pappi. Hän todistaa ennen muuta elämällään eli siinä tehtäväkentässä, johon hän enimmän osan ajastaan käyttää.
Pastor bonus eli hyvä Paimen, Jeesus Kristus, on kaikille meille eri tehtävissä Kristuksen ruumiissa toimiville ainut kestävän suunnan näyttäjä ja perimmäinen auktoriteetti – sana täynnä armoa ja totuutta. Sanan valta, jota kirkossa käytetään ei ole mitään muuta kuin toimimista Vapahtajamme lähettämänä uskollisena paimenen äänelle. Paimensauva ohjaa kohti kärsivää lähimmäistä hänen itsensä vuoksi, ei palkkion tähden. Paimensauva ohjaa synkillä poluilla eksyneen ja liukkailla pinnoilla ruhjoutuneen pimeästä laaksosta kotia kohti. Hän eksyy eksyneitä ja ohjaa laumaa oikeaa tietä, ristin tietä, jota ympäröi hyvyys ja rakkaus kaikki päivät maailman loppuun asti. Jeesus sanoo tänäänkin: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.”