Kun jonkin hyvän asian puolesta lähdetään innokkaasti tekemään työtä ja uhrataan omaa aikaa ja rahaa projektin eteen, jossain vaiheessa tulee usein mieleen kysymys, onko tämä kaikki turhaa. Onko niin, että kiittämättömyys on maailman palkka enkä saa omiani pois ja työni tuloksetkin ovat vähän niin ja näin. Onko elämäni mennyt hukkaan silloin, kun olen tämän asian eteen pannut itseni ja monesti läheistenkin elämän likoon. Vaikkapa jotkut lähetystyöntekijät kyselevät näitä kysymyksiä, kun nuorena on lähtenyt työhön ja tehnyt sitä vuosikymmenen ja enemmänkin. Kun yksin tai perheen kanssa on käynyt lomamatkalla Suomessa tai työkauden loppu lähenee, kyselee, onko kaikki ollut vaivan arvoista. Ikätovereilla on talot jo pitkälti maksussa, vakiintuneet työpaikat, autot jne. Oman elämän rakentaminen kotimaassa tuntuu olevan aika tavalla alkutekijöissään.
Jeesus lohduttaa opetuslapsia, kun Pietari kyselee heidän uhraustensa kannattavuuden perään. Hän lupailee näille lähimmille seuraajilleen kunniapaikkoja Israelin heimon hallitsijoina valtaistuimineen kaikkineen. Vaivat maksetaan satakertaisesti takaisin ja vielä perii iankaikkisen elämän. Jeesus siis kehottaa olemaan huoleti ja vakuuttaa taivaallisen Isän kyllä pitävän omistaan huolen ja tietävän, mitä he tarvitsevat. Samalla hän kuitenkin varoittaa kaikista laskelmoinneista tulevien valtasuhteiden ja ansioiden suhteen. Joka itsensä ylentää, se alennetaan tai kuten Nasaretin mestari asian tällä kertaa ilmaisee: ”Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”
Paavali pohtii samaa teemaa päivän Uuden testamentin lukukappaleessa Filippiläiskirjeen 3. luvusta. Apostoli on joutunut luopumaan kaikesta omastaan eikä kyseessä ole vain maallinen omaisuus ja asema vaan oma hurskaus, oppineisuus ja esimerkillisyys lain tuntemuksessa. Entinen vainooja ja oikeassa olija sai kokea olleensa pyhässä vihassaan perin juurin väärässä. Hän kirjoittaa: ”Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo.”
Sana vanhurskaushan viittaa pelastukseen, hyväksyntään Jumalan silmien edessä. Omat ansiot ja voimat on tehty tyhjäksi ja tilalle on annettu uskoon perustuva vanhurskaus. Mutta eikö uskosta siten tule ihmisen oma teko, voisi kysyä. Siksi onkin syytä lukea tarkasti, mitä apostoli sanoo. Hän toteaa Jumalan antavan tämän vanhurskauden sille, joka uskoo. Ennakkoehtona ei kuitenkaan ole ihmisen tietty asenne ja tahto vaan ”perustana on usko Kristukseen”. Uudessa testamentissa, erityisesti Paavalin kirjeissä, liitetään usko ja Kristus niin tiiviisti yhteen, että voidaan jopa sanoa uskon olevan Kristuksen uskoa. En enää elä minä, vaan hän elää minussa. Näin ansioton armo merkitsee sitä, että me saamme ja joudumme antamaan kiitoksen yksin Jumalalle siitä, että saan luottaa hyvillä mielin Kristukseen Jeesukseen syntieni sovittajana ja Vapahtajana.
Paavali jatkaa: ”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.” Uskon perusta on Kristus ja usko häneen. Hän ei ole vain etäällä vaan läsnä kristityssä. Uskon perustan voidaankin toisin sanoen nähdä olevan Jumalan rakkaus meitä kohtaan, ja rakkaus taas on yhdistävä voima. Se yhdistää meidät Kristuksen kautta kolmiyhteiseen Jumalaan Pyhässä Hengessä, vaikka pysymmekin edelleen itsessämme tavallisina ihmisinä heikkouksinemme. Kristittynä eläminen on Jumalan kuvan kaltaisuutta kohti kasvamista siltä pohjalta, että Kristuksessa Jumalan tahdon mukainen ihmisyys on toteutunut ja luettu meidän hyväksemme sekä lahjoitettu voimaksi, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa. Siksi Paavali voi sanoa kuten sanoo: tahdon tulla hänen kaltaisekseen.
Kristuksen kaltaiseksi tuleminen on hänen seuraamistaan. Tuo tie ei ole vieläkään vailla kärsimyksiä, kuten se ei ollut Jeesuksellekaan. Maailma ei Herramme kirkkautta kestänyt vaan pakeni tai koetti karkottaa sen luotaan, jotta voisi rauhassa olla pimeässä. Kristuksen kaltaisuuteen tuleminen on luopumista omista mieliteoista. Se on myös ristin kantamista. Jokaisen taival ei ole kuitenkaan samanlainen. Ristiä ja kuormia kertyy toisille enemmän kuin toisille. Syytä tähän emme loppujen lopuksi tiedä. Paavalille oli selvää, että Kristus on edelleen läsnä keskellämme kärsien omiensa kanssa ja puolesta. Hänen seuraamisensa on oman itsen panemista likoon lähimmäisenrakkauden ja ristin armon sanoman puolesta lähellä ja kaukana. Toisaalta myös Herramme ylösnousemuksen voima on läsnä. Kun meistä vaikkapa näyttää, että kirkolla ja kristillisellä sanomalla näyttää menevän heikosti ja tulevaisuus vaikuttaa synkeältä, voi käydä aivan toisin kuin pelättiin. Oli aika millainen tahansa, meitä rohkaistaan nostamaan päämme.
Mieleeni on jäänyt, miten Luopioisten vanha kesäasukas, rovasti Oke Peltonen kertoi taannoin 80-vuotishaastattelussaan, ettei hän kanna huolta kirkon tulevaisuudesta. Hän jättää asian taivaallisen Isän käsiin. Piispa Jorma Laulaja taas sanoi eläkkeelle jäädessään oppineensa piispavuosinaan aiempaa selvemmin, että asioiden menestys ei ole kiinni hänen viisaudestaan ja voimastaan. Sellaiset asiat raukeavat, joille Jumala ei anna siunaustaan. Silti meidän tulisi tehdä parhaamme siinä kutsumuksessa, joka meille on annettu ihmisinä ja kristittyinä. Taivaallisen Isän Kaikkivaltiuden tunnustaminen ei merkitse oman vastuun kieltämistä. Ne ovat rinnakkaisia näkökulmia, jotka ovat samanaikaisesti voimassa. Rukous ja työnteko kuuluvat yhteen, vaikka niitä ei pidäkään väärällä tavalla sekoittaa toisiinsa.
Hiippakuntamme dekaani, Juha Junttila muisteli uusimmassa Tampereen hiippakunnan tiedotuslehdessä, miten hän oli nuorena miehenä 70-luvulla Töölössä pappina toimiessaan jutellut monesti kastekodeissa ihmisten kanssa, jotka povasivat kirkon ajan olevan ohi ja että vuosituhannen vaihteessa olisi jäljellä vain lahko, johon kuuluisi ehkä 10 prosenttia väestöstä. Tuolloin kyseisiä ajatuksia esittäneet nuorehkot aikuiset pysyivät kuitenkin valtaosin kirkon jäseninä. Heidän ollessaan nyt kuusissakymmenissä elämän rajallisuuteen ja oman elämän merkitykseen ja määrään liittyvät kysymykset ovat eri tavalla ajankohtaisia kuin oman voiman tunnossa nuorena. Junttila esittää silti kysymyksen: ”Mutta minkä tien joutuvat kulkemaan lasteni ja lastenlasteni sukupolvet?”
Meillä on kirkkona ja seurakuntana syytä kantaa huolta siitä, miten nykyiset nuoret aikuiset ja heidän lapsensa juurtuvat seurakunnan helmaan. Kansainvälistyneessä ja moniarvoisessa maailmassa on vaikea löytää yhteisiä tekijöitä ja saada ihmisiä sitoutumaan. Kuitenkin jotkut asiat pysyvät ajasta toiseen. Tarkemmin sanottuna Joku eli Herramme ja Vapahtajamme pysyy samana. Jokainen meistä tarvitsee armoa ja vapahdusta synneistään ja pahan vallasta. Myös nykyinen ihminen on lopulta hauras ja heikko. Kuten kirkon tiedonvälityspalkinnon saanut Juha Siltala totesi: kirkon merkitys tänä aikana on se, että se tehokkuus- ja suoritusvaatimusten aikana muistuttaa ihmisen arvosta, joka on omista suorituksista riippumaton. Ystävällisyys, ihmisyys ja toisen huomaaminen ovat aina koskettavia, oli aika mikä tahansa. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle ja tehdä näiden asioiden suhteen myös yhä uudelleen parannusta. Armon lahjaa tarvitsemme joka päivä.