Tänä vuonna on täällä Sahalahdella eletty odottavissa tunnelmissa tulevan kuntaliitoksen lähestyessä. Enää on muutama viikko jäljellä itsenäisen kunnan taivalta. Odotukseen liittyy sekavia, mutta ilmeisesti voittopuolisesti luottavaisia tunteita. Asioita on pystytty hoitamaan varsin pitkälle yhteisymmärryksessä ja vastaan on tultu useassakin kohdassa. Silti ollaan myös varuillaan joidenkin asioiden suhteen. Työtähän tässä vielä tarvitaan, jotta asiat saadaan kuntoon ja käytännöt vakiintumaan.
Historiallisesti katsottuna kuntaliitos ei ole mikään kummajainen. Suuremmatkin rajat ovat muuttuneet tiuhaan tahtiin. Verta on vuodatettu ja evakkoon lähdetty. Näin dramaattisesta asiasta ei tällä kertaa ole kyse, mutta pienessä mittakaavassa hetki on ainutlaatuinen. Tuomiokapitulin lakimiesasessori luonnehti Sahalahden ja Kuhmalahden seurakuntien liittymistä Kangasalan seurakuntaan Tampereen hiippakunnan merkittävimmäksi kehittämishankkeeksi tällä hetkellä. Erityisen huomionarvoisena hän piti sitä, että kaiken lähtökohdaksi on otettu seurakunnan toiminta ja asioita on hoidettu yhdessä keskustellen ja neuvotellen ilman turhanaikaista ja epäviisasta voimapolitiikkaa.
Miten sitten adventtiin liittyvä odotus poikkeaa liitosvalmisteluista. Adventti tulee joka vuosi, mutta samalla se on ainutkertainen ja dramaattisella tavalla suurempi asia kuin mikään maallinen murhe. Samalla kuitenkin adventin sisältö liittyy aivan arkisella tavalla jokapäiväiseen elämänmenoon. Adventin mukaan eläminen on tien valmistamista Herran tulla meidän keskellemme nyt ja kerran viimeisenä päivänä – niin yksittäisen ihmisen elämänkaarta ajatellen kuin koko maailmankaikkeuden viimeistä päivää ajatellen. Adventissa ei ole kyse vain pienestä muutoksesta vaan kokonaan uudeksi tulemisesta Kristuksessa. Vanhasta ei saa uutta paikkailemalla. Pitää hommata kokonaan uudet vaatteet.
Mistä tätä kuvaannollisesti sanottuna uutta vaatekertaa sitten lähtisi etsimään. Se uusi, mistä tässä on kyse, on sitä joulun valoa, joka kirkastuvana luo säteitään jo adventtiaikaan. Se on Jumalan sanan valoa, joka näyttää meille oman keskeneräisyytemme ja rohkaisee lähtemään liikkeelle lähimmäisen asia mielessä. Sanan valo ei kuitenkaan vain näytä puutteitamme vaan se tuo Kristuksen itsensä meidän elämäämme läsnäolevaksi. Hän tuo mukanaan hyvyyden ja pelastuksen kaikki lahjat. Jotta näkisimme oman armon tarpeemme kokonaisvaltaisesti, on varmasti joskus hyväksi tietoisesti yksinkertaistaa elämäntapojaan. Jos jo elämme koruttomasti, ehkä voimme jotakin tehdä tietoisesti toisin. Ulkoiset muutokset auttavat myös sisäistä keskittymistä. Joskus tosin ravistelu tulee jonkin elämäntapahtuman muodossa ilman että sitä on voinut tietoisesti ennakoida. Siksi olisikin hyvä toimia jo ajoissa.
Arkipäivän täyttävät nykyään puheet siitä, miten kilpailukykyä on edelleen välttämätöntä kasvattaa; tulee olla innovatiivinen, uusiutuva ja kehittyvä. Osaamiseen pitää panostaa ja verotusta remontoida. Näiden puheiden taustaa vastaan adventin sanoma on todellista vastakulttuuria, toisen maailman lämmin tuulahdus kylmien puheiden ja tekojen keskelle. Kyse ei kuitenkaan ole pakenemisesta johonkin lämpimään soppeen vaan tilan raivaamisesta arkeen itselle, perheelle, sukulaisille ja ystäville ja myös sille tuntemattomalle lähimmäiselle, jota minulla on mahdollisuus auttaa. Todellisuus ei ole vaihtoehdotonta vaan siinä on läsnä erilaisia mahdollisuuksia. Myrskyä seuraa pouta, yötä päivä.
Tuntemattomaan tulevaisuuteen voi suhtautua joko pessimistisesti tai optimistisesti. Inhimillisinä luonteenpiirteinä molemmat voivat olla keinoja suojautua kohtalon kolhuilta. On hyvä nähdä ihmisen syntisyys ja sen mukanaan tuoma rajallisuus ja raadollisuus. Katteeton optimismi ja sinisilmäisyys tuo mukanaan kipeitä iskuja ja virhearviointeja. Toisaalta ei ole hyväksi olla niin pessimisti, että se kääntyy vihaksi ja katkeruudeksi itseä ja muita kohtaan. Kristinuskon näkökulmasta pessimismi ei perimmäisessä mielessä ole se tavoiteltava vaihtoehto. Siksi päivän Uuden testamentin tekstissä Heprealaiskirjeestä sanotaankin: ”Älkää heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti.” Yhdistetysti voidaan todeta, että on hyvä olla terveen kriittinen omia kaikkivoipaisuuden kuvitelmia kohtaan, mutta samalla kertaa on hyvä olla luottavainen Jumalan huolenpidon suhteen. Hän ei jätä työtään kesken eikä meitä hylkää, kun häneltä apua pyydämme.
Vaikka kuinka hyvin valmistautuisimme ja tunnollisesti viettäisimme adventtia, tämä ei kuitenkaan välttämättä takaa suuria tunteita ja lapsuuden paluuta. Seurustelu Vapahtajan kanssa lukien, kuunnellen, ehtoollista nauttien ja rukoillen sekä kristittyjen yhteyden kokeminen kuitenkin antaa elämään salattua voimaa ja kiitollisuuden pohjavireen. Tuloksia ei aina itse huomaa. Onhan Jumalan rauha ymmärrystämme ylempänä. Eläkkeelle jäävä tuomiorovasti Voitto Silfverhuth totesi haastattelussa nöyrästi ja kiitollisena, ettei hän tunne olevansa niin valmis, että pärjäisi ilman seurakuntayhteyttä. Näin pitää ollakin. Itsessään ihminen jää aina mittaa täyttämättömäksi. Olemme yksin ulkopuoleltamme tulevan Jumalan armon varassa.
Kerran Vapahtajamme on tuleva kunniassaan. Meidän tulisi malttaa tyytyä siihen Jumalan työhön, joka on jatkuvasti käynnissä keskuudessamme. Hän itse herättää ja kutsuu omiensa joukkoon sekä tuota yhteyttä ylläpitää – meitä omissa palvelutehtävissämme välikappaleinaan käyttäen. Aina ei ole kristittyjen tai seurakunnan elämä niin näyttävää, mutta se ei ole tarkoituskaan. Kunnian kuningas saapuu kaikessa loistossaan vasta aikojen lopulla. Tässä ajassa hänen ja hänen kirkkonsa hahmo kantaa vielä ristiä. Kirkko on armahdettujen syntisten yhteisö, jonka pitää joka päivä kilvoitella ja pyytää Herraltaan anteeksi syntejään. Silti meille on annettu kutsumus rohkeasti ja väsymättä tehdä työtä. Tuloksia syntyy, kun on syntyäkseen eivätkä ne ole suinkaan aina tilastoilla mitattavissa. Kaikki inhimilliset tiedot ja taidot tulee antaa käyttöön, mutta hengellisessä mielessä tulos on loppujen lopuksi yksin Herran kädessä. Tärkeintä on, että synninpäästön sana on tarjolla. Se ei ole sekään mikään itsestäänselvyys. Ehkä kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin talvirenkaiden käytössä. Sitten vasta havahdutaan, kun ensimmäiset peltikolarit tulevat.
Yksilöllisyys, individualismi on nykyään päivän sana. Meille suomalaisille, joka olemme vanhastaan olleet varsin harvalukuinen ja pitkien matkojen päässä toisistamme asuva kansa, omillaan toimeen tuleminen on korostunut. Sanotaan, että meikäläinen uskonnollisuus on yksilöllistä eikä yhteisöllisyys ole sille ollut koskaan kovin luontevaa. Olisi kuitenkin hyvä tunnustaa se, että aivan yksin ei kukaan meistä pärjää ja ilman yhteyttä Kristukseen ja hänen kirkkoonsa, joka sanasta ja sakramentista elää, on hengellisen elämän hoitaminen hankalaa. Kynnys madaltuu, kun sitä käyttää ja tupa on sitä lämpimämpi ja kutsuvampi, mitä useampia on mukana. Kuitenkin, jo kaksi tai kolme Pyhän Kolmiyhteyden nimeen yhteen tulleena on Jumalan pyhä seurakunta, jolle armo ja anteeksiantamus on tarjolla – sinulle ja minulle.