Yhteinen ateria on varsinkin eteläisessä Euroopassa päivän kohokohta, parhaimmillaan kiireetön iltahetki, jossa perhe ja ystävät viettävät aikaa keskenään. Toista palvellaan ja tullaan palvelluksi. Keskinäinen jakaminen on monen tasoista. Yhdessä tehdään, yhdessä syödään ja korjataan ateria pois. Näin ateria symboloi keskinäistä riippuvaisuutta ja elämän yhteisyyttä. Kukin huomataan ja kunkin tulee kantaa kortensa kekoon. Myös Jeesuksen aikana yhteinen ateria oli syvästi yhteisöl-linen tapahtuma, jossa noudatettiin tiettyjä perinteitä. Tähän tapaanhan sitä Suomessakin taidettiin vielä muutama vuosikymmen sitten aterioida, jos vähän yleistetään.
Se lienee selvää, että vanha yhteisöllisyys on laajalti murtunut. Tämän yksi ilmenemismuoto se, että yhteisiä ruokailuaikoja ei perheellä monestikaan ole. Työ- ja harrastuskiireet vaativat osansa. Tämä on omiaan heikentämään perheen välisiä siteitä ja edistämään epäterveellisiä ruokailutottumuksia, joista viime aikoina on ollut paljon puhetta. Huomasin itse varsin selvästi eron nykysuomalaisen menon ja keski- tai eteläeurooppalaisen yhteisöllisyyden välillä ollessani pari kolme vuotta sitten Saksassa jatkotutkimuksen parissa. Vaikka etelämpänäkin muutostahti on nopeaa, Suomen nuori kulttuuri on alttiimpi kuin perinteikäs eteläisempi maapalloistumisen tuomille vai-kutteille. Niin hyvässä kuin pahassa. Etäisyyden päästä katseltuna kotimaan tilanteen syiden ja seurausten pohdiskelu pysähdytti katsomaan myös omia tottumuksia kriittisesti.
Pyrkimys tehdä kaikki tehokkaasti, edullisesti ja juuri perinteitä kunnioittamatta näyttää heijastuvan myös siihen, miten kohtelemme toisia ihmisiä ja millaisia vaatimuksia asetamme itsellem-me ja toisille. Ei ole aikaa, kun kierroksia pitää nostaa, vaikka enemmän syntyy kuin ennen vähemmällä työllä. Koneet ja ohjelmat yllättäen määräävät paljolti sen, miten töitä tehdään. Charles Chaplinin elokuva Nykyaika näyttää säilyttävän ajankohtaisuutensa myös tänään. Samalta ajalta eli 1920-30-luvulta on peräisin myös persoonan arvoa ja yhteisöllisyyttä korostava filosofia, jossa kritisoitiin sitä, miten luonnontieteen nousu ja tekninen vallankumous ovat esineellistäneet myös ihmisen. Hänestä on tullut vain pelkkä ajatusrakennelman tai koneiston osa.
Tällaisessa maailmassa, jossa on koettu kaksi maailmansotaa tekniikka on kehittynyt ennennäkemättömästi, on uudella tavalla löydetty myös Herran aterian merkitys nimeltä kutsuttujen yhteisenä ateriana, yhteistä elämää hoitavana pyhänä kohtaamisena ja jakamisena. Ihmistä ei ole tarkoitettu osaksi mekaanista koneistoa vaan osaksi Kristuksen ruumista. Tähän ruumiiseen meidät liitettiin pyhässä kasteessa veteen liittyneen Jumalan Sanan voimalla. Meidät puettiin Herraan Jeesukseen Kristukseen ja kutsuttiin hänen seuraajakseen. Sana antaa sen, minkä lupaa myös ehtoollisella. Kristuksen ruumis ja veri ruokkivat uutta ihmisyyttämme lujittaessaan intiimiä yhteyttämme Vapahtajaan, joka on meissä uskon kautta läsnä. Uskon lahja on vapautta synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Siksi ehtoollinen lähentää meitä paitsi Jumalaan myös toinen toiseemme. Olla Jumala on antaa, ei ottaa. Me saamme häneltä anteeksiannon lahjan, jotta voisimme toisiamme armahtaa ja keventää kanssaihmisten kuormaa.
Jumala lähestyy meitä aineellisen todellisuuden kautta, luomansa todellisuuden kautta, vaikkakaan me emme voi hänen läsnäoloaan aina ymmärtää. Hän on osoittanut meille tietyt paikat, ennen muuta Sanan ja sakramentit, joissa voimme hänet kohdata. Eikö sitten muualla? Voimme kyllä aavistaa Jumalan puheen sisimpäämme kirjoitetussa rakkauden lain vaatimuksessa, omassatunnossa, luonnon ihmeissä tai elämänkohtaloissa. Tämä ei kuitenkaan vielä ole pelastavaa tietoa Jumalasta. Pelastus on yksin Kristuksessa ja hänet kohtaamme julistetun ja kirjoitetun Raamatun Sanan kautta evankeliumissa sekä sakramenteissa, joissa Sana tulee lihaksi niin, että myös ruumiimme pääsee osalliseksi pelastuksen todellisuudesta.
Jumala osoittaa, millainen on oikea suhde materiaaliseen, käsin kosketeltavaan todellisuuteen. Se on tarkoitettu vastaan otettavaksi hänen hyvänä lahjanaan. Luojan annit puolestaan on tarkoitettu eteenpäin välitettäväksi, kiertoon laitettavaksi. Juuri tässä on Martti Lutherin mukaan jumalakäsityksen sekä koko kristillisen uskon ja elämän ydin: Jumala on olemukseltaan lahjoittava rakkaus. Jumalan lapseus on tuosta lahjasta elämistä, siitä kiittämistä ja lahjaksi saadun jakamista tarpeessa olevien kanssa. Jokainen ihminen on ihminen, ei tunteeton esine. Mm. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen taustalla on vahvasti tämä perinne, vaikkakin valistusfilosofian läpi suodattuneena. Ihmisarvo on loukkaamaton, mutta oma arvonsa on luomakunnallakin.
Meidän päivinämme on laajalti havahduttu tiedostamaan se, että ihminen on osa luontoa. Onhan hän Raamatunkin valossa osa luomakuntaa, Luojan kuvaksi luotu. Vääristymänä tulee kuitenkin pitää sitä, jos luonto nousee arvoasteikossa kaikkein ylimmäksi ja ohittaa niin Jumalan kuin lähimmäisenkin. Luomakuntaa tulee varjella ja sen kanssa tulee pyrkiä elämään sopusoinnussa lii-kaa kuormittamatta elinympäristömme kantokykyä. Taloudellisista arvoista voidaan usein tinkiä. Korkeintaan voiton maksimointi kärsii. Jos kuitenkin ihmishenki on vaarassa, tulisi arvojärjestyksen olla selvä: ensin ihmishenki, sitten luonto. Vaarana vaikuttaisi olevan se, että ihminen lu-kee luontoon oman arvomaailmansa ja näkee oman ideologiansa sisäänrakennetuksi luonnon kir-jaan ja pitää sitten tätä hahmotelmaansa ainoana totuutena. Vastuullisen taloudenhoitajan tehtävä tulee ottaa vakavasti, mutta ei ihmistä yksin luontoa varten ole luotu.
Vapahtajan lunastuskuolema kosketti koko luomakuntaa, joka sekin vaikeroi synnytystuskissa aina uuden luomisen päivään asti. Ehtoollisella tuo uusi, puhdistettu luomistodellisuus on jo läsnä, taivasten valtakunta. Dietrich Bonhoeffer sanoi, että häntä pelottavat sellaiset kristityt, jotka seisovat vain yhdellä jalalla maassa. He seisovat vain näet yhdellä jalalla taivaassakin. Pitäisi siis keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Tämän elämän tehtävien kanssa riittää tehtävää niin kauaksi aikaa kuin Luoja suo. Tarvitsemme kuitenkin myös sen Bonhoefferin virressään mainitseman ”toisen maailman äänen” läsnäoloa elämässämme etenkin silloin, kun pahuus, kauhu ja kärsimys tuntuvat vyöryvän ylitsemme. Tällaisessa tilanteessahan tuo virsi on kirjoitettu, natsi-Saksan kauhujen keskellä.
Kirkkoisä Augustinus puolestaan sanoi, että hän on lukenut Ciceron ja kreikkalaisten filosofien viisaita tekstejä, mutta yksi sana on ylitse muiden. Sitä hän ei ole mistään muualta löytänyt. Tämä raamatunkohta on löytänyt tiensä myös tänne Sahalahden kirkon alttariseinään. Se pitää paik-kansa tänäänkin: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”