Venäjä on omilla toimillaan järjestelmällisesti eristäytynyt länsimaista. Musta pilvi sen yllä on jo pitkään vähentänyt sen kielen ja kulttuurin houkuttelevuutta varsinkin naapurien ja venäläisen diasporan silmissä.

Tunnettu vironvenäläinen runoilija Igor Kotjuh on nyttemmin Viron venäjänkielinen ukrainalainen runoilija. Sukunimestäkin näkyy, että hänellä on Tšernyhivissä mummola, josta hänellä on lämpimiä muistoja. Jo ennen sodan alkua Kotjuh kirjoitti ensimmäisen ukrainankielisen runon. Nyt hän on siirtymässä kielen passiivisesta käytöstä aktiiviseen. Hän auttaa kotikaupungissaan Paidessa ukrainalaisia pakolaisia, opettaa koulussa pakolaislapsia ja sanoo: minä opetan teille viroa, te minulle ukrainaa. Kotjuhin uusin hittiruno on menneestä ja tulevasta luvatusta maasta meditoiva Ukraina – Arkadia.

VIIMEISTÄÄN SODAN ALETTUA monet venäjänkieliset kirjailijat Ukrainassa ovat vaihtaneet ukrainaan. Tunnettu ukrainalainen runoilija Ija Kiva kertoi Tallinnassa HeadRead-kirjallisuusfestivaalissa liikuttavasti, miten hän oli haaveillut ukrainasta, mutta arastellut käyttää sitä, vaikka on kasvanut sen ympäröimänä. Mutta kun venäläisten pommeja alkoi sataa niskaan hänen kotikaupungissaan Harkovissa, ei ollut mitään ongelmia siirtyä ukrainaan.

Myös Valko-Venäjällä ovat monet kirjailijat presidentti Aljaksandr Lukašenkan valtaa järisyttäneen mielenosoitusaallon jälkeen siirtyneet valkovenäjään. Keski-Aasiassa on pitkään eletty Venäjän ja venäjänkielen varjossa. Viimeistään hyökkäys Ukrainaan on saanut sielläkin nuoren polven keskustelemaan siirtomaavallan purkautumisesta. Kiinnostus kansalliseen kulttuuriin ja kieleen ja samalla yleismaailmallisiin yhteyksiin on nousussa erityisesti Kazakstanissa.

HYÖKKÄYSSOTA ON SAANUT Venäjän kulttuuriin kohdistuvan siirtomaavallan jälkeisen kritiikin laineet lyömään korkealla. Entiset alusmaat muistuttavat, että venäläinen klassinen kirjallisuus sisältää humanististen ja valistusarvojen ohella muiden kansojen vähättelyä ja imperiaalista propagandaa. Sen ylemmyydentunne pyrki sulattamaan pienempien naapurien ja vähemmistöjen identiteetin jäännöksettä suureen venäläiseen kulttuuriin. Mitätöinti kohdistuu juuri ukrainalaisiin, valkovenäläisiin ja puolalaisiin niin Puškinilla, Gogolilla kuin Dostojevskillakin.

Irtautuessaan isonveljen johdatuksesta nämä pettävät ”slaavilaisen perheen” ja venäläisortodoksian.

”Provinssin” vähättely säilyi neuvostokauden jälkeenkin. Kun ukrainalaiset kirjailijat 1990-luvun puolivälissä saapuivat Moskovaan kirjallisuuspäiville, venäläiset kollegat esittivät heille useamman kerran, että he hukkaavat aikaa kirjoittaessaan murteellisella, vanhentuneella ja ”vääristyneellä” venäjällä.

Ylemmyydentuntoon törmää hyvinkin yllättävillä tahoilla. Runoilija Joseph Brodsky lausui helmikuussa 1994 Queens´s Collegessa englanninkieliselle yleisölle runonsa Ukrainan itsenäisyydelle, joka pilkkasi ukrainalaisia alatyylisesti. Nobelisti selitti, että runossa heijastuu ”hajaantumisen tuottama suru”. Hänen mieleensä ei juolahtanut kysyä, miksi ukrainalaiset ja valkovenäläiset halusivat ehdottomasti ”hajaantua” Venäjästä.

Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Puškin (1799–1837) on venäläisen sielun herkin tulkki, mutta ansioitunut myös imperiumin puolustajana. Kun yleinen mielipide protestoi lännessä, erityisesti Ranskassa Puolan ensimmäisen kapinan tukahduttamista vastaan, Puškin kirjoitti kärkevän runon Venäjän parjaajille. Hän vähätteli kansannousua ”levottomuuksiksi Liettuassa” ja ”slaavien kiistoiksi keskenään”. Yhdellä sulkakynän vedolla runoilija pyyhki yli Puolan koko vuosisataisen historian ja identiteetin.

Neuvostoaikana venäläisen kulttuurin ylemmyys ja voitokkuus kulminoitui Puškinin henkilökulttiin. Tänään ”venäläinen maailma” käy samalla konseptilla konservatiivisen suurvallan taistelua liberaalia länttä vastaan.

Riiassa siirrettiin toukokuussa pois Puškinin patsas. Jo sen paljastamisen yhteydessä 2009 puhuttiin Venäjän vaikuttamisoperaatiosta. Sodan alkamisesta lähtien patsas sotkettiin useasti punavärillä ja sitä nimiteltiin venäläisen imperialismin symboliksi. Ukrainassa on sodan alkamisen jälkeen poistettu yli 80 neuvostokauden kulttuuriaiheista muistomerkkiä, kuten Puškinin ja Gorkin patsaita. Leninin patsaat kaadettiin siellä jo 2014. Venäjä on nyttemmin palauttanut poistettuja lenineitä miehittämilleen alueille.

KULTTUURISEEN ITSENÄISTYMISEEN kuuluu muistutus siitä, että Ukrainan ja Valko-Venäjän kulttuuris-historiallinen dynamiikka on liikesuunnaltaan vastakkainen venäläiselle irrationalismin huuruissa törmäilevälle troikalle.

Koettelemuksen hetki on saanut Ukrainassa runouden suureen nousuun. Runous sopiikin dramaattisten kokemusten välittömään työstämiseen. Niinpä netti on täynnä tekstejä, joissa kirjoittajat käsittelevät sodan järkytyksiä. Elämän yläsäveliä öisten ohjushälytysten ja pakolaisjonojen keskellä ovat rekisteröineet Ija Kiva, Galina Rymbu, Andrei Zadorožnyi, Danik Nikogosjan ja monet muut.

Ukrainan periksiantamattomuus on kohdistanut siihen koko Euroopan huomion, ovathan siellä koetuksella ihmisyyden perustavat kysymykset, itsenäisyyden ja valistuksen eksistentiaaliset ulottuvuudet, jotka tulevat olemaan osviittana koko Euroopalle. Ukraina on jo moraalinen suurvalta ja siitä tulee väistämättä myös kulttuurinen suurvalta.

UKRAINAN KIELEN, kulttuurin ja historian omaksuminen on kiireellinen tehtävä. Viron kirjailijaliitto aloittikin ohjelman, jossa opetetaan ukrainaa venäjästä kääntäville. Suomessakin pitäisi panostaa Ukrainan kielen, kulttuurin ja historian syvälliseen opiskeluun.

Hyviä uutisia: ukraina on varsin helppoa, jos osaa venäjää kohtuullisen hyvin. Samalla avautuu uusi, jännittävä ja loputtoman monimuotoinen kulttuurinen manner.

Venäjän kielen tulevaisuus taas ei näytä kukoistavalta. Maan rapistuva yksipuolinen raaka-ainetalous, tyly yhteiskuntamalli ja umpioituva kulttuuri ovat yhä vähemmän houkuttelevia. Venäjän kielen käyttö vähenee ja kumppanimaissakin sitä tarvitsevat lähinnä korruptio-oligarkit ja vierastyöläiset Keski-Aasiasta ja Kaukasiasta.

Venäjän kielen taantumista on analysoinut Isabelle T. Kreindler artikkelissaan Toinen menetetty tilaisuus: venäjä perääntymässä globaalina kielenä. Hänen mukaansa entisissä neuvostotasavalloissa venäjä on korvautumassa kansallisella kielellä, jonka rooli kansallisessa itseidentifikaatiossa on yhä tärkeämpi. Toisena kielenäkin venäjän syrjäyttää englanti, joka näyttää avaavan pääsyn globaaliin maailmaan.

Historiallisena vertauskohtana tulee mieleen Saksa, joka vielä 1930-luvulla oli johtava kansainvälinen kieli Keski- ja Itä-Euroopassa. Mutta Saksan kansa irtautui eurooppalaisista arvoista ja aloitti 1939 maailmansodan, joka tuotti suunnatonta tuhoa ihmiskunnalle. Sodan jälkeen Saksa palasi miehityksen ja osin vaikean menneisyydenhallinnan myötä eurooppalaiseen yhteistyöhön ja arvoihin. Kuitenkin vuodesta 1945 lähtien on saksan käyttö ja saksalaisen kulttuurin näkyvyys vähentynyt jyrkästi.

Venäjän kieli näyttää olevan samalla uralla. Syykin on sama – Venäjän kansan väärät valinnat ja eristäytyminen aggression tielle.

Kirjoittaja on esseisti, venäläisen nykykirjallisuuden kääntäjä ja venäjäntuntija.