Rinteeseen rakennettu puutalo kylpee linnunlaulussa. Portilla kyltti neuvoo varomaan iloista koiraa. Ovella musta eläin nuuskii ja pyörii villisti.

– Susa on löytökoira Pietarista. Kukaan ei halunnut mustaa pentua, koska niiden uskotaan tuovan huonoa onnea, kansanedustaja Inka Hopsu kertoo.

Hän nostaa pöytään marokkolaisia leivonnaisia ja nicaragualaisia banaanilastuja kotonaan Espoon Kaupunginkalliossa. Herkut ovat tuliaisia kehitysyhteistyön kesäjuhlasta, jossa hän juuri kävi pitämässä puheen.

Afganistanilainen Asef seisoo hiukan taaempana. Kun katsekontakti syntyy, hän tulee kohteliaasti kättelemään.

Ensimmäiseksi otetaan valokuva, jota varten kuvaaja pyytää kaksikkoa istumaan portaille. Asef korjaa Inkan makkaralle rullanneen valkoisen sukan suoraksi, mutta Inka päättääkin vetää jalkoihinsa villasukat. Tänään Suomen kesä on viileä.

AFGANISTANISSAKIN VILLAVAATTEET olivat talvisin tarpeen, mutta kesät olivat kuumia. Kuumuus ja kylmyys olivat pieniä murheita Talebanin hirmuhallinnon ja hasaroihin kohdistuneen syrjinnän rinnalla. Tulevaisuudennäkymät olivat synkät.

– Kun lähdin, äiti itki. Olin silloin viidentoista.

Asefin matka oli pitkä, ja Iranissa vierähti peräti kaksi vuotta. Iranissa asuu arviolta pari miljoonaa afgaania, joista osa elää orjan asemassa ilman henkilöpapereita. Paperittomat eivät voi puolustaa oikeuksiaan. Kaivoksilla ja rakennuksilla teetetään vaarallisia töitä, ja palkkaa maksetaan, jos maksetaan.

Vaellus Turkin ja Itä-Euroopan läpi päättyi vuonna 2015 Tornioon. Asef ei ollut varma mitä asiapaperiin olisi pitänyt merkitä syntymävuoden kohdalle. Viranomaiset kirjoittivat 1997.

Samaan aikaan Inka seurasi Suomen pakolaistilannetta.

– Keskustelu oli kireää ja polttopullojakin heiteltiin. Jännitin, miten suomalainen yhteiskunta reagoi tulijoihin.

Inka oli silloin töissä Kirkon Ulkomaanavussa yhteyspäällikkönä ja käynnisti Opettajat ilman rajoja -verkostoa. Kiinnostus kehittyvien maiden tulevaisuuteen oli vienyt hänet myös vapaaehtoiseksi partiolaisten kehitysyhteistyöhankkeisiin ja opiskelemaan kehitysmaatutkimusta aiemmin hankitun opettajan tutkinnon lisäksi.

KAHDEN VUODEN ja monen kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen Asef asui Kirkkonummella Evitskogin vastaanottokeskuksessa, kun se päätettiin sulkea. Inkan sisko Sonja Tolvanen oli keskuksessa töissä ja suri jälleen kerran muuttamaan joutuvien nuorten kohtaloa. Tällä kertaa siirtoa suunniteltiin Joutsaan. Sonjan mielessä alkoi pyöriä ajatus, voisiko Inka-siskon perhe majoittaa heistä muutamia.

– Sonja tunsi nuoret miehet ja vakuutti, että he ovat luotettavia. Meidän isällä oli alakerrassa toimisto, ja Sonja ehdotteli, että eikö olisi jo aika jäädä eläkkeelle, sinun toimistollesi olisi nyt muuta hyvää käyttöä.

Isä oli ollut nuorena Pakistanissa töissä ja nähnyt, millaista elämä voi niillä tienoilla olla. Hän myöntyi hyvillä mielin, ja isän rakennuspiirustuspöydät kannettiin pois. Ison talon alakertaan ryhdyttiin rakentamaan kotia kolmelle afgaanille. Tilat sopivat tarkoitukseen mainiosti, sillä niihin kuului jo ennestään oma ulko-ovi, kylppäri ja pieni keittiö.

INKAN PUOLISO, Lääkäriliiton viestintäjohtaja Lauri Korkeaoja empi hiukan, sillä uusperheen neljästä lapsesta pienin oli vasta seitsemänvuotias.

– Hyvin se on mennyt. Tämän pöydän ääressä me istuimme ensimmäisen kerran teellä ja ryhdyimme tutustumaan. Asef ei silloin vielä puhunut kovin paljon suomea, Inka muistelee.

Kulttuurierot ovat olleet mielenkiintoisia. Inka ja Lauri olivat sijoitelleet sängyt kahteen huoneeseen suomalaiseen tapaan ajatellen, että aikuinen arvostaa omaa reviiriä.

– Mutta te laitoitte sängyt lähekkäin pienempään huoneeseen, Inka sanoo ja katsoo Asefia.

– Joo, Afganistanissa ihmiset nukkuvat talvella lähellä toisiaan, että olisi lämpimämpi. Mutta kuorsaus kyllä häiritsi välillä, Asef nauraa.

Kuorsaajat ovat menneet elämässä eteenpäin, ja vain nuorimmainen asuu vielä täällä.

TURVAPAIKKAPÄÄTÖKSEN ODOTTAMINEN oli Asefille vaikeaa aikaa. Kielteiset vastaukset veivät unet ja masensivat. Oli vaikea keskittyä opiskelemaan ja kielitaito karttui hitaasti.

Kun oleskelulupa lopulta heltisi, Asef muuttui. Hänestä tuli paljon energisempi. Nyt oli mahdollista suunnitella elämää neljän vuoden päähän, Inka kertoo ja nappaa tarjoiluvadilta banaanilastun.

Kumpikin on kokenut yhteiset vuodet rikkaina. Asef kertoo saaneensa perheen, ja Inka kehuu hänen avuliaisuuttaan ja aktiivisuuttaan. Hän on kaikessa mukana, lähtee mielellään retkille ja valmistaa koko perheelle kotimaansa ruokia.

Inkalle on tärkeää, että lähipiiri hyväksyy heidän kolme afgaaniystäväänsä kuin perheenjäsenet ja toivottaa tervetulleiksi kylään muun perheen mukana.

– Kun Inka on työmatkoilla, silloin on vähän yksinäistä ja ulkoilutan Susaa yksin, Asef sanoo.

– Mutta kyllä on ihanaa, että koiralla on silloinkin kaveri, kun minä ja Lauri olemme töissä ja lapset toisten vanhempiensa luona, Inka lisää.

ASEFILLA ON Afganistanissa perhe, johon kuuluu isä, äiti ja kolme siskoa. Taleban ei salli tytöille kuin kuusi vuotta peruskoulua, eikä sen jälkeen ole paljon muita tulevaisuudennäkymiä kuin perheen perustaminen. Asefin siskoille koulun keskeyttäminen oli vaikea pala.

– Taleban näyttää pysyvän vallassa, naisten aseman parantumisesta ei ole paljon toivoa. Olen surullinen siskojeni puolesta.

Inkallakaan ei ole valoisia ajatuksia maan tulevaisuudesta, ellei liikkeen sisältä sitten nousisi yhteiskunnan kehittämiselle suopeampia voimia.

Afganistan alkaa vähitellen jäädä syrjään otsikoista. Inka yrittää pitää ääntä, ettei maa unohtuisi.

– Kansainvälisen yhteisön vaikuttamismahdollisuudet ovat aika pienet, mutta humanitaarista apua on pakko jatkaa. Talebanien valta on johtanut kriisiin. Ihmisiä ei voi hylätä huonon hallinnon vuoksi.

Naisten ahdinko puistattaa Inkaa. Heidät on suljettu melkein kokonaan pois koulutuksen, terveydenhuollon ja oikeusjärjestelmän piiristä, eivätkä he voi liikkua vapaasti.

– Maa on 20 miljoonan naisen vankila.

Afganistanin politiikkaa emme voi muuttaa, mutta suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa voimme. Mitä Inka muuttaisi?

– Antaisin oleskeluluvan niille, jotka ovat asuneet täällä jo vuodesta 2016 asti ja joiden lupaprosessi on kesken. Se olisi inhimillinen ratkaisu, kun Suomi on käytännössä jo heidän kotimaansa ja joukossa on lapsiakin. Näin on tehnyt esimerkiksi Irlanti.

Asef kokee olevansa onnekas. Hän sai juuri perusopetuksen valmiiksi ja on työllistynyt päiväkotiin. Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia hänellä on? Inka katsoo ylpeänä teemukinsa takaa, kun Asef vastaa.

– Haluaisin lähihoitajaksi, tykkään auttaa vanhoja ihmisiä.

Danielle Miettinen