FANTASIAN LUMOVOIMASTA todistava Fanny ja Alexander -näytelmä asettaa vastakkain lämpimässä teatterisuvussa kasvaneet lapset ja julman isäpuolen, tunnekylmän kirkonmiehen.

Ankaran uskonnollisen kasvatuksen hedelmät ovat usein kitkeriä. Elokuva- ja teatteriohjaaja Ingmar Bergmanin (1918–2007) suhde pappisisäänsä oli niin traumaattinen ja kompleksinen, että se heijastui moniin ruotsalaismestarin teoksiin ja niiden nihkeään kuvaan kristinuskon edusmiehistä.

Tuomiorovastina ja hovisaarnaajana Uppsalassa toiminut isä piti lapsiaan kovassa kurissa henkisen väkivallan avulla. Ingmar-poika pakeni ikeen alta mielikuvituksen ja taiteen tarjoamaan vaihtoehtotodellisuuteen. Hän leikki diaprojektoria edeltäneellä kapistuksella, laterna magicalla.

Tämä psykologinen lähtökohta heijastuu vielä Bergmanin uran huipentaneessa elokuvassa Fanny ja Alexander (1982), joka sai parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarin.

PAAVO WESTERBERGIN Helsingin Kaupunginteatteriin sovittama ja ohjaama näytelmäversio on lumoava spektaakkeli, jossa liki kaikki toimii kauniisti yhteen: enimmälti loistava näyttelijäntyö, huikea lavastus (Antti Mattila) ja valon ja pimeyden vuoropuhelulla leikkivä valaistus (William Iles).

Säveltäjä Sanna Salmenkallio on luonut muusikkoineen sadunomaisen äänimaailman. Hän käyttää myös Bachia ja näytelmän juutalaisiin liittyvää synagogamelodiaa Ukrainasta.

Elena Leeven esittämä Fanny ja Olavi Uusivirran Alexander tavoittavat jokaista elettä ja lausetta myöten hurmaavan autenttisesti lapsen olemuksen ja jännittävän kokemusmaailman. Teatterisuvun vesat ovat kasvaneet lämpimässä, huumorin ja ilon täyteisessä ilmapiirissä.

Sivistysporvarillinen sukuidylli hauskoine juhlineen ja riemukkaan rosoisine hahmoineen muuttuu pahimmillaan painajaiseksi, kun teatterinjohtajaisä (Pekka Huotari) kuolee ja äiti (Anna-Maija Tuokko) menee naimisiin puritaanisen luterilaispiispan Vergeruksen kanssa.

Eero Aho on viiltävän terävä epäempaattisena ja tunnekylmänä – taitamattomasti hyvääkin tahtovana – kirkonmiehenä, joka alistaa uusperheensä. Hänelle lasten hauskanpito ja kolttoset ovat syntejä. Leikkisyys ja ajatuksen avaruus ajetaan ahtaalle.

Autoritäärinen piispa haluaa panna tahtoaan uhmaavan ja näsäviisaan Alexanderin kuriin sekä selkäsaunoin että syyllistävän manipulatiivisin puhutteluin. Tarkoituksena on murtaa lasten oma tahto. Myös mielihän siinä murtuisi, ellei sisaruksilla olisi suojanaan toisiaan ja hulvattomia leikkejään. Laterna magica avaa heillekin pakopaikaksi elävän kuvan mystisen maailman.

WESTERBERG TÄHDENTÄÄ tulkinnassaan, että lapselta voidaan riistää kaikki vapaus ja valta muttei mielikuvituksen rajatonta voimaa. Ja jos ihminen keskittyy enemmän valoon kuin pimeään itsessä ja muissa, on mahdollista pelastua.

Bergman käsitteli pappeja ja kristillisiä teemoja teoksissaan, mutta pysyi etäällä kristinuskon hengellisen sisällön ilmaisemisesta. Fannyssa ja Alexanderissa hän asettaa jyrkästi vastakkain teatterista ammentavan elämänilon ja sitä uhkaavan ankeuttajan, tiukkapipoisen papin, jossa kokemus armon ja rakkauden Jumalasta ei ensinkään henkilöidy.

VERGERUKSELLE TEATTERI ON PAKOA todellisuudesta, mutta kukapa haluaisi elää hänen ahtaasti rajaamassaan todellisuudessa, joka perustuu pikemminkin pelolle kuin rakkaudelle?

Taiteen ja kristinuskon edustajien ei tietenkään tarvitse elää tällaisessa vastakkainasettelussa, vaan ne voivat olla hedelmällisessä vuoropuhelussa – ruokkia, haastaa ja syventää toisiaan.

Kumpi sitten voittaa tahtojen taistelun, häijyn hengenmiehen vahva mutta kylmä usko ja auktoriteetin valta vai lasten mielikuvituksen notkeus ja vilkkaus? Vaikka tarinan tuntisi ennakolta, katsoja jännittää teatterin taikapiirissä vastausta yli kolmen ja puolen tunnin ajan.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!