Tutkimusten ja kyselyiden tulokset julistavat yhä uusilta työaloilta samaa: Työmäärä lisääntyy, mutta työntekijöitä ja muita resursseja vähennetään. Stressistä, kyynistymisestä ja uniongelmista tulee osa arkea. Työtään ei voi enää tehdä hyvin, jolloin ammatillinen itsetunto kärsii ja työmotivaatio heikkenee. Työuupumus uhkaa.

Mikä maatamme, maailmaamme ja työelämää oikein riivaa? Alalla kuin alalla tietotekniikka ja erilaiset työntekoa helpottavat tekniset innovaatiot ovat lisääntyneet. Miksi niiden tuoma apu ei näy työssäjaksamisessa?

Onko käynyt niin, että meistä on tullut jatkuvasti uudistuvan tekniikan orjia eikä aikamme enää riitä varsinaiseen työhön? Sihteereitä ja toimistovirkailijoita on irtisanottu ja eläkkeelle jääneiden tilalle ei palkata uusia. Työntekijöistä – professoreista lääkäreihin, papeista opettajiin ja toimittajista poliiseihin – on tullut itse itsensä ammattitaidottomia sihteereitä. Leijonan osa työajasta menee erilaisten järjestelmien, kirjausten, matkalaskujen, tilavarausten, työaikakirjanpidon ja tilastointien kanssa taistelemiseen.

Pitkään psykiatrisen sairaanhoitajan työtä tehnyt ystäväni kertoi, että pääkaupunkiseudulla hänen kokeneimmat ja asiakastyössä taitavimmat kollegansa ovat siirtyneet pois alalta, koska eivät kerta kaikkiaan selviä Apotti-tietojärjestelmän vaatimuksista. Heijasteleeko tämä yksittäinen kokemus laajempaa ilmiötä, jolle pitäisi pystyä tekemään jotain?

OPETTAJIEN JA varhaiskasvattajien sekä diakoniatyöntekijöiden ja muiden sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten työuupumus on puhuttanut jo pitkään. Koronapandemia toi näiden ammattikuntien työhön merkittävän lisätaakan, mutta mittavia ongelmia oli jo aiemmin ja niitä on edelleen.

Viime vuoden lopulla tehdyssä Suomen Poliisijärjestöjen Liiton kyselyssä lähes 62 prosenttia vastaajista kertoi tuntevansa uupumusta useammin kuin muutaman kerran vuodessa, ja heistä 31 prosenttia viikoittain. Yli 70 prosenttia vastaajista kertoi työmääränsä lisääntyneen viimeisten parin kolmen vuoden aikana.

Media-alan tutkimussäätiön palkitsemasta Alina Koskelan tuoreesta journalistiikan pro gradu -tutkielmasta selviää, että jo nuoret toimittajat kärsivät työuupumuksesta. Koskelan mukaan monet journalistiikkaa opiskelevat etsivät pakotietä alalta opintojen ollessa vielä kesken. Nuoria toimittajia altistaa työuupumukselle huono esihenkilötyö, ongelmallinen työvuorosuunnittelu, huono työilmapiiri, pätkätyöllisyys lieveilmiöineen ja työn kohtuuttomat vaatimukset. Rohkenen päätellä, että näin on myös vanhempien kollegoiden keskuudessa.

Moni alanvaihtaja joutuu ojasta allikkoon. Uudella alalla edessä on samat tai hiukan toisenlaiset ongelmat, jotka altistavat yhtä kaikki työuupumukselle.

TYÖUUPUMUSTA ON tutkittu ympäri maailmaa jo lähes 40 vuoden ajan. Sen taustalta löytyy yleensä alun perin motivoitunut työntekijä ja työhyvinvoinnin kannalta epäedulliset työolosuhteet.

Työuupumukselle altistavat jatkuva aikataulupaine ja ristiriitaiset tavoitteet, työn ennakoimattomuus, vähäiset jouston mahdollisuudet, jatkuvat ylityöt ja taukojen laiminlyönti, koettu epäoikeudenmukaisuus ja puutteellinen esihenkilön tuki. Työntekijä itse voi olla liian velvollisuudentuntoinen tai huono tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan.

Näiden lisäksi mietin, onko nykyaikainen työelämä etääntynyt liian kauas ihmisen lajityypillisestä elämästä. Ihminen on liikkuva, luonnon valosta ja ulkoilmasta riippuvainen olento, joka tarvitsee yhteyttä maahan ja sen bakteereihin, luonnolliseen vuorokausirytmiin ja vuodenkierron vaihteluihin voidakseen hyvin. Miten tämä toteutuu nykyajan työelämässä?

Ihminen on sitkeä ja jaksaa raataa, jos hänen ei tarvitse kulua koko ajan samasta kohdasta. Aivot tarvitsevat tasaisesti lepoa teknisistä ärsykkeistä, jotta ne palautuvat ja luovuus virtaa. Hyvinvoiva ihminen on myös jaksava työntekijä.