Sosiaalisen median kanavissa on levinnyt videokatkelmia Yhdysvalloissa tapahtuvasta herätyksestä. Asburyn yliopistosta alkunsa saanut hurmos ja yhtäjaksoinen rukous on tätä kirjoittaessa jatkunut päiväkausia ja levinnyt Kentuckysta myös Alabaman ja Tenneseen yliopistoihin.

En näe mitään väärää siinä, että ihmiset kokevat Pyhän Hengen vaikutuksen ja omistautuvat kokemukselleen. Päinvastoin.

Mieleeni palaa silti kysymys, jonka kuulin eräältä nuorelta. Keskustelimme siitä, miten jotkut kokevat Jumalan voimakkaasti ja tuntevat hänen johdatuksensa arjessaan. Kyseinen nuori uskoi Jumalaan ja oli aktiivinen seurakuntanuorten toiminnassa, mutta kertoi elävänsä vailla hurmoksellista kokemusta. Hän ei ollut tullut uskoon eikä sen vavahduttavimmin tuntenut mitään. ”Missä vika?”

Vikaa ei ole. Ongelma ei ole kokemuksessa tai sen puuttumisessa vaan syvemmällä. Miksi yksi kokee ja toinen ei? Uskonnollisen kokemuksen salaisuutta on yritetty selittää niin teologian kuin aivotutkimuksenkin avulla, mutta vastaukset pakenevat kokemusten kirjavuutta. Jollekin kokemus Jumalasta voi olla pieni arjen pysäyttävä hetki, toiselle maat ja taivaat aukaiseva elämys. Molemmat kokemukset ovat yhtä arvokkaita, yhtä tärkeitä.

POHDIN USEIN hurmahenkisten kokemusten, uskoontulokertomusten ja ihmeiden poissulkevaa luonnetta. Kun kymmenen joraa Pyhän Hengen voimalla nupit kaakossa, on jossain yhdestoista, joka tuntee uskonsa riittämättömäksi. Hän kokee kuuluvansa niihin, joilta ovi suljettiin.

Sama kipeys liittyy ihmeisiin. Luotan syvästi uskon ja Jumalan voimaan. Silti pohdin: miksi joku toinen ei parantunut? Entä se toinen, jonka puolesta rukoiltiin? Missä vika?

Moni kaipaa ihmettä ja Asburyn kaltaista herätystä. Silti joskus vastaukset hukkuvat tuuleen. Yhteys pätkii.

1900-luvun näkyvimpiin kristillisiin vaikuttajiin kuulunut äiti Teresa kipuili uskonkriisinsä kanssa vuosikausia. Päiväkirjoissaan hän kertoo palavasta halustaan uskoa ja kokea jotain. Kokemuksen sijaan tuli hiljaisuus.

Samanlaisen kurimuksen keskellä kipuili ruotsalainen elokuvaohjaaja Ingmar Bergman. Bergman halusi uskoa ja kokea, mutta hänenkin edessään aukesi sama pelottava hiljaisuus. Miksi nämä rukoilijat eivät saaneet juoda janoaan sammuksiin? Missä vika?

OLEN KIITOLLINEN siitä, että olen kokenut Pyhän tuntua. Silti ihmeiden kipeys ahdistaa. Vaikka yksi lapsi kokisi ihmeparantumisen, on jossain muualla rakastettu ja siunattu lapsi, joka ei koe.

Ahdistukseni kulissina toimii usein Betesdan lähde. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan sairaiden kerääntyvän lähteen luo ja toivovan, että sen ihmeitä tekevä vesi parantaisi heidät tuskistaan. Eräänä päivänä Jeesus vierailee Betesdalla ja parantaa pitkään sairastaneen miehen. Kohtaus on kaunis, mutta en voi paeta ajatusta – entä jos olisin saapunut lähteelle vasta seuraavana päivänä?

Kolumni: Vaikka yksi lapsi kokisi ihmeparantumisen, on jossain muualla rakastettu ja siunattu lapsi, joka ei koe