Piispa kantaa muumitarjottimella puutarhaan jääteetä. Vesikoira Luukas huohottaa kuistilla ja seuraa emäntäänsä, joka istahtaa hetkeksi tammen oksaan solmittuun riippukeinuun sanomalehti sylissään.

Jyhkeän empirerakennuksen kulman takaa alkaa kuulua jyrinää. Viereisen hautausmaan kausityöntekijä ajaa mäkeä ylös päältä ajettavalla ruohonleikkurilla. Kaisamari Hintikka naurahtaa.

– On se kuitenkin kiva, että puutarhaa hoidetaan hyvin.

Uuden kotinsa pihapiirissä varvastossuissa tassutteleva piispa on parhaillaan lomalla, mutta työviikkoina reilun kolmensadan neliön talon hoitamisessa on riittävästi puuhaa ilman puutarhaakin.

Astumme sisälle 1853 valmistuneeseen, suojeltuun rakennukseen. Hintikka pahoittelee, että edustuskäyttöön varattujen tilojen sisustus on vielä kesken.

– Kirkon keskusrahasto maksaa julkisen puolen neliöt ja me omamme.

”Omia neliöitä”, alakerran olohuonetta ja yläkerran makuuhuoneita, asuvat puoliso Jukka Väinölä ja pariskunnan teinitytär.

Espoon Muuralassa tuomiokirkon kupeessa on sijainnut pappila jo yli 500 vuotta. Nykyinen jugendrakennus on valmistunut vuonna 1853.

Espoon Muuralassa, mäellä tuomiokirkon vieressä, on seissyt pappila jo yli 500 vuotta. Tämän nykyisen suunnitteli lääninarkkitehti Jean Wiik. Kronikat kertovat, että pappilassa toimi myös Espoon ensimmäinen postiasema.

Ennen Hintikan perheen muuttoa Muuralaan viime joulun alla rakennuksen kohtalo oli pitkään epäselvä. 1970-luvulla pieleen mennyt remontti aiheutti homehaittoja, ja rakennus oli välillä tyhjillään. Remontit nielivät satojatuhansia euroja.

Pappila oli kauan Espoon ruotsinkielisten tärkeä oma paikka, sillä ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherralla oli pappilassa asumisvelvollisuus vuoteen 2017 saakka.

– Espoon hiippakuntaa perustettaessa oli jo puhetta, että Muuralasta voisi tulla piispan koti. Kun ruotsinkielisen seurakunnan uusi kirkkoherra ei halunnut tänne asumaan, ehdotin, että me voisimme muuttaa, Hintikka kertoo.

Kaisamari Hintikan ja Jukka Väinölän uuden kodin aarre on 1700-luvulla Tukholmassa valmistettu kaappikello. Vesikoira Luukas on kiinnostuneempi makupaloista.

Katsellaanpa hiukan paikkoja. Sisustusarkkitehti on valinnut uudet tapetit, mutta muuten piispa on koettanut koota huoneisiin toisille turhaksi jäänyttä, mutta tunnelmaan sopivaa tavaraa.

– Kyselin muilta piispoilta, löytyisikö heiltä jotakin tyhjään taloon. Tämän saimme Porvoosta, Hintikka osoittaa ruokasalin pehmeää mattoa.

Isoon saliin on kulkeutunut tuoleja muun muassa Hintikan lapsuudenkodista ja Helsingin piispalasta.

– Tämä on aarteeni, piispa sanoo ja esittelee 1700-luvulla Tukholmassa rakennettua kaappikelloa.

Mummilta peritty antiikkiesine näyttää edelleen oikeaa aikaa.

Räsymatoillakin on tarina. Hintikka ilmoitti Facebookissa, että piispalassa tarvitaan kuteita räsymattoihin. Hän sai 70 pussilakanaa, joista huittislainen kankuri Eila Ahonen kutoi metrikaupalla lattiankaunistuksia.

– Tuossa kohdassa on muumilakanaa, Kaisamari Hintikka sanoo ja osoittaa isovarpaallaan kohtaa, jossa hän on näkevinään korvan.

Pienessä salissa piispa kertoo suunnitelmistaan järjestää arkiretriittejä.

– Jatkossa tämä toimii myös kappelina. Tuohon kulmaan tulee alttari, rukousjakkaroita olen tilannut Vihdin seurakunnan puukööriltä.

Yhtäkkiä tuulenpuuska lennättää ikkunalaudalla paistattelevan tyräkin lattialle. Multa leviää ympäriinsä. Piispa hakee harjan ja rikkalapion.

– Juu, kyllä minä itse siivoan. Ne ajat ovat ohi, kun Muuralan pappilassa oli töissä henkilökuntaa.

Niistä ajoista tietäisi Ruotsissa suomalaisten pappina työskentelevä Olli Hallamaa, piispa vinkkaa.

Soitto Itämeren toiselle puolelle Tukholmaan herättää eloon Muuralan historian. Olli Hallamaan äidin isän isä Karl Oskar Fontell muutti perheineen pappilaan 1907 tultuaan valituksi Espoon kirkkoherraksi.

– Vaarini Paul Vilhelm oli silloin seitsemänvuotias.

Vaari kertoi mielellään tarinoita pappilan arjesta. Kirkkoherran pojat tekivät pelloilla töitä rinta rinnan työväen kanssa. Maalla pappien toimeentulosta iso osa oli nostettava maasta ja karjasta siihen asti, että rahamääräinen kirkollisveron perintä alkoi 1923.

Ilmapiiri Muuralan pelloilla perunoiden ja viljojen keskellä oli niin innostava, että vaari ryhtyi opiskelemaan agronomiksi.

– Pappilan taloudenhoitaja Amanda Lindstedt oli kodin hengetär. Manta oli papin lasten bonusäiti.

Karl Oskar Fontell oli aiemmin edustanut säätyvaltiopäivillä pappissäätyä, minkä vuoksi pappilassa vieraili paljon kirkollisia vaikuttajia.

– Professori Lennart Pinomaa kertoi minulle kerran, että pappilassa lappasi myös paljon nuoria aikaa viettämässä, Olli Hallamaa muistelee.

Avointa asennetta kuvaa myös tarina Venäjän vallankumouksen ajalta. Kirkkoherran sisaren mies Johannes Granö oli lähetetty Siperian Omskiin karkotettujen papiksi. Poliittisten levottomuuksien vuoksi perhe joutui palaamaan kiireesti Suomeen.

– Koditon perhe majoittui Muuralan pappilaan, jossa lapsille etsittiin päällepantavaa talon lasten kaapeista.

Piispa Kaisamari Hintikka haluaa jatkaa avoimuuden ja vieraanvaraisuuden perinnettä.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.