Vuoden viimeisenä päivänä kuollut emerituspaavi Benedictus XVI (Joseph Ratzinger, paavina 2005–2013) oli monenlaisia eri suuntiin meneviä mielipiteitä herättänyt kirkonjohtaja.

Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että professoritaustainen Benedictus oli harvinaisen oppinut teologi.

Helsingin eläkkeellä oleva piispa Eero Huovinen tapasi Benedictuksen – tuolloin vielä siis kardinaali Joseph Ratzinger – useita kertoja jo 1980-luvulta alkaen, jolloin saksalainen kardinaali oli vielä Vatikaanin Uskonopin neuvoston johtaja.

– Paavit ovat yleensäkin aika oppineita. Heidän joukossaan Benedictus XVI on lukeneimpia, teologisesti ja filosofisesti sivistyneimpiä. Johannes Paavali II oli kirkkokansan karismaattinen johtaja, Franciscus taas on ihmiselämää ja sieluja ymmärtävä paimen, Huovinen arvioi.

Edeltäjäänsä ja seuraajaansa verrattuna Benedictus oli Huovisen mukaan pidättyväinen ja ujo. Tämä näkyi myös ekumeenisen diplomatian symboliikassa.

– Kun Johannes Paavali II oli jakanut vierailuilla käyneille luterilaisille piispoille rintaristin, piispan tunnuksen, niin Benedictus – ja Franciscus – antoivat pienen muistomitalin tai rukousnauhan.

Benedictus osasi puhua uskosta yksinkertaisesti

Benedictuksella oli Huovisen mukaan ennen paaviksi tuloa kaksi roolia.

– Tietyssä mielessä ne olivat toisilleen sukua, ensin dogmatiikan professori ja sitten Uskonopin neuvoston puheenjohtaja. Kummassakin roolissa hän ymmärsi tehtäväkseen puolustaa kirkon uskoa ja oppia. Näistä tehtävistä johtui, että hänen julkikuvansa oli jämptimpi kuin mitä hän henkilönä oli, Huovinen arvioi.

Kirkon usko ja oppi eivät Huovisen mukaan ylipäätään olleet Benedictukselle vain teoreettisia asioita.

– Hän oli persoonallisesti hurskas ja harras kristitty ja hän osasi puhua uskosta myös yksinkertaisesti ja selkeästi, ekumeenisesti avoimella tavalla.

Paavina Benedictus kirjoitti kolmiosaisen kirjan Jeesus Nasaretilaisesta.

– Kirjansa alussa hän kertoo kirjoittaneensa sen, jotta voisi nähdä rakkaan Herransa kasvot. Jeesus-kirjan kaksi osaa kustansi Suomen Raamattuopiston kustannusliike – sekin esimerkki paavin taidosta puhua kaikille kristityille. Kirja kelpaa hyvin myös luterilaisille papeille saarnanvalmistuksen tueksi, erityisesti katolisia korostuksia siinä ei juurikaan ole. Yhteinen usko yhdistää.

Opin vartijasta paljastui myös paimen

Siirtyminen Uskonopin neuvoston johdosta paaviksi merkitsi myös muutosta Benedictuksen työssä ja toiminnassa.

– Uskonopin vartijasta paljastui myös laumasta huolta pitävä hengellinen pappi. Benedictus puhui kauniisti messusta ja sen merkityksestä ihmisille.

Kardinaalin ja paavin arviointia ovat Huovisen mukaan sävyttäneet katolisen kirkon kohtaamat kriisit, yhtäältä talousongelmat, toisaalta pedofiliaan liittyneet skandaalit.

Varsinkin lasten hyväksikäyttötapaukset ovat järisyttäneet katolista kirkkoa ja sitä, miten siihen suhtaudutaan.

– Jälkikäteen joutuu kysymään, olisiko katolinen kirkko ja paavi voinut toimia avoimemmin, päättävämmin ja lujemmin näissä kriiseissä.

Vanhurskauttamisjulistuksen sorvaaminen vaati tarkkuutta

Luterilais-katolisen ekumenian huippuhetkiin on kuulunut katolisen kirkon ja Luterilaisen maailmanliiton 31.10.1999 – reformaation muistopäivänä – Saksan Augsburgissa allekirjoittama Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista.

Huovinen kuului itse keskeisenä henkilönä tämän luterilais-katolisen julistuksen tekstin muotoilijoihin. Monivuotinen prosessi ei ollut aina aivan helppo. Myös yllättäviä käänteitä riitti, miltei kalkkiviivoille asti.

Huovinen toteaa paavin työtapaa ja asenteita kuvaavan sen, miten Joseph Ratzinger toimi Vanhurskauttamisjulistuksen loppuvaiheissa.

– Hän oli julistuksen sisällön suhteen tarkka ja olisi halunnut, että luterilaisten ja katolilaisten eroja esimerkiksi syntiopissa olisi pohdittu syvemmin. Esteeksi julistuksen hyväksymiselle hän ei kuitenkaan halunnut ryhtyä. Päinvastoin hän loppuvaiheessa toimi – yhdessä Münchenin luterilaisen piispaystävänsä Johannes Hanselmannin kanssa – aktiivisesti sen hyväksi, että julistus hyväksyttiin, Huovinen sanoo.

Käytännössä Ratzinger ja Hanselmann valmistelivat julistukseen kaksi täydentävää lisäpöytäkirjaa. Niiden avulla kirkkojen erilaiset korostukset syntiopista voitiin sovittaa yhteen.

Paavi on ekumenian suunnannäyttäjä

Benedictuksen perusasenne ekumeniaan oli Huovisen mukaan kautta vuosien myönteinen, silloinkin kun hän teki kriittisiä kysymyksiä.

– Jo nuorena teologina Ratzinger oli Vatikaanin II kirkolliskokouksen hengen mukaan avoin muita kristillisiä kirkkoja kohtaan. Kristittyjen ja kirkkojen ykseys oli hänelle niin arvokas asia, että sen edistämiseen piti nähdä vaivaa.

Paavin rooli ekumenian edistäjänä on Huovisen mukaan suunnannäyttäjän rooli. Kun Franciscus vieraili Rooman luterilaisessa seurakunnassa, häneltä kysyttiin, voisivatko katolilaisten luterilaiset aviopuolisot käydä katolisessa messussa ehtoollisella. Paavi pyysi rukoilemaan sen puolesta.

– Teologisten perustelujen etsimisen hän jätti vierellään istuvan kardinaalin tehtäväksi. Vatikaanissa on paljon ekumeniasta vastuussa olevia henkilöitä. Paikalliskirkoissa eri puolilla maailmaa ekumenia edistyy eri tavoin, Suomessa varmaan eri tavalla kuin esimerkiksi Espanjassa. Paikallisilla piispoilla on liikkumavaraa.

Saksalainen paavi tunsi luterilaisuutta

Ekumeniassa on suureksi hyödyksi, jos sen osapuolet tuntevat toistensa traditioita. Yhteiset kielet ja kyky ylittää kulttuurieroja eivät nekään ole pahitteeksi.

Saksalaisena Benedictus tunsi luterilaisuutta ja Lutheria Huovisen arvion mukaan varsin hyvin.

– Noin miljardin jäsenen katolisessa kirkossa ei aina ole selvää, että meidät luterilaiset tunnetaan.

Benedictus kuului Huovisen mukaan siihen 1900-luvun puolivälistä vaikuttaneeseen katoliseen teologipolveen, joka arvosti Lutherin hengellistä perussanomaa. Lutherin jyrkät arviot keskiaikaisesta kirkosta olivat sivuseikka sen rinnalla, mitä hän Jumalan armosta ja Kristuksesta uskoi ja opetti.

– Jännä yksityiskohta on, että suomalainen tohtori Ilmari Karimies on väitöskirjassaan täsmentänyt Ratzingerin tulkintaa Lutherin uskokäsityksestä.

Kirkot yhtä aikaa liberaaleja ja konservatiivisia

Paavi Benedictuksen ja jo kardinaali Ratzingerin kohdalla on aina muistettu sanoa, että hän oli teologina ja kirkonmiehenä konservatiivinen.

Huovinen tarjoaa asiaan hieman monipuolisempaa näkökulmaa viittaamalla paavi Johannes XXIII:een, joka astui virkaan vuonna 1958. Tällöin hän toivoi kristillisen uskon ”päivittämistä” (it. aggiornamento) omalle ajalleen.

– Samaan aikaan hän halusi pitää kiinni kristillisen uskon juurista ja sisällöstä. Olisiko niin, että katolinen kirkko – ja muut kristilliset kirkot – ovat yhtä aikaa ”liberaaleja” ja ”konservatiivisia”?

Molemmat roolit ovat Huovisen mielestä tärkeitä.

– Johannes XXIII:n ekumeeninen tunnuslause oli: ”Ne asiat, jotka yhdistävät meitä, ovat suurempia kuin ne, jotka erottavat meitä”, Eero Huovinen summaa Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikoinaan koolle kutsunutta paavia siteeraten.

Lue myös:

Piispa Jari Jolkkonen muistelee Benedictusta: Euroopan hullu vuosi 1968 käänsi tulevan paavin pään