Päivämiehen pääkirjoitus

25.09.2013, otteita siitä:

Irtiotot ovat yksi esimerkki tälle ajalle ominaisesta yksilökeskeisyydestä ja vapauden väärästä ihannoinnista. Kaikki eivät halua sitoutua.”

Ymmärrän, että tuntuu pelottavalta se, ettei ihmisiä ole enää niin helppo hallita nyt kuin ennen nettiaikaa. Tieto on kaikkien saatavilla ja keskustelu mahdollista samalla tavalla ajattelevien ja toimivien kanssa. Kansan seassa ja yhteisöissä olevat kaltoin kohdellut, syrjäytyneet, vähemmistöt löytävät toisensa, saavat vertaistukea, vahvistuvat ja uskaltavat pitää puoliansa ja tuoda äänensä esille. Ompas kamalaa 🙁

 

”Ei haluta sitoutua pysyviin ihmissuhteisiin, avioliittoon, ei aatteisiin, ei kirkkoon, ei uskoon.”

Ei mikään ihme. Siellä, missä ihmisen on hyvä olla eikä kukaan kiusaa, sinne mennään. On peiliin katsomisen paikka, jos yhteisiin juttuihin ei haluta osallistua tai kultapossukerhoista lähdetään vikisten ja röhkien omiin poteroihin. Tämähän tietty harmittaa kerhonpitäjiä, kun hallittava lauma pienenee ja vallantunne ei saa ruokaa. 

 

”Joillakin on tapana moittia julkisesti omaa taustaansa, uskonnollista tai poliittista. Se on yksi tapa saada julkisuutta.”

Voihan se olla joskus noinkin. Mutta tuolla lausahduksella saadaan myös epäkohdista puhuva henkilö huonoon valoon, epäilemällä hänen motiiveja tuoda asioita julkiseen keskusteluun. Näin voidaan näppärästi päästä pälkähästä puhua itse epäkohdasta.

 

”Kun yksi lyö, kaikki kärsivät. Kun yhtä lyödään, siitäkin kaikki kärsivät. Kun yksi jäsen kärsii, koko ruumis kärsii. Vastuullisempaa olisi korjata epäkohtia sisältäpäin rakentaen ja maltillisesti.”

Näin on, tasan näin. 70-luvulla vl-liikkeen hoitokokouksissa raadeltujen lyötyjen ja erotettujen ihmisten kohtalot hirvittävät monia vieläkin ja ovat hirvittäneet jo n. 30 vuotta. Milloinkahan heidän pannansa puretaan ja heiltä pyydetään heille aiheutettuja kärsimyksiä anteeksi ihan henkilökohtaisella tasolla ja annetaan heille heidän täysin aiheetta menetetyt ihmisarvot takaisin koko liikkeen ja heidän läheistensä ja sukulaistensa silmissä? 

Moni kärsii myös edelleenkin Lempäälän hoitokokousuhrien puolesta, jota asiaa ei ole vieläkään korjattu asianmukaisella tavalla. 

Tässä muutama esimerkki, joihin toivoisi oikeasti vastuullista epäkohtien korjaamista sisältäpäin rakentaen ja maltillisesti. Sitten häviäisi myös hoitokokoushuivikaulaiset julkisuudesta mesoomasta. Tai jos mesoovaisivatkin, heitä sais jo heitellä mädillä tomaateilla ja haisevilla kananmaksapalleroilla.

 

Miksi ihmeessä niin usein yksilö, syrjäytynyt, heikko, sairas, erilainen tarinansa, äänensä, mielipiteensä kanssa nähdään pelottavana uhkana? Missä on turva silloin, jos jonkun ihmisen yksilökeskeisyys ja ”väärä vapaus” nähdään itselle, yhteisölle tai kansalle uhkana? Onko turva silloin tutuissa ja turvallisiksi koetuissa tavoissa ja ajattelussa? Mahdollinen muutos pelottaa siksi, kun se meinaa romuttaa itse rakenneltua perustusta jalkojen alta, vai?

Onko vika possussa vai possulassa, kun possu karkaa surkeasti vinkuen metsikköön? Varmaan se possukin sen ”leipäpalan”, lämmön ja hoivan perässä juoksee. Tiijä sitten häntä jos saparookaan.

 

  1. Kommentti s-postini kautta:

    ”Vastuullisempaa olisi korjata epäkohtia sisältäpäin rakentaen ja maltillisesti.”

    Tuo lause sisältää ajatuksen, että epäkohtia on ja on ollut, mutta ei tarkemmin, mitä tarkoitetaan.

    Ajattelen, että tarkoitus koskee hoitokokousaikaa seuraamuksineen.

    Silloinhan jotkut vaikutusvaltaisimmat puhujat kokivat yhteiskuntamme maallistumisen vastapainoksi määritellä uskovaisten elintapoihin kovia tiukennuksia, joita ikäänkuin ajettiin sisään hoitokokousaaltoina läpi kaikkien rauhanyhdistysten ja yli rajojen.
    Nuorempi polvi on näistä kokemuksista omakohtaisesti out, mutta meille vanhemmille elettyä historiaa.

    TV:n totaalikielto, ( myös lasten koulu-TV ), ehkäisyn kielto kaikissa tilanteissa hengenmenon uhallakin, musiikin ja urheilun tiukentunut kontrolli, eli kaikki konsertit – klassisen musiikinkin – laidasta laitaan tuomittavia, kaikki kuorolaulaminen, samoinkuin urheilukilpailujen seuraaminen.

    ”Älkää istuko siellä, missä pilkkaajat istuvat” oli perusteena viimemainituille.

    Nähdäkseni nuo asiat löivät silloin yli raskaasti. Ainakin suhtautuminen noihin asioihin on muuttunut niistä ajoista.

    Sisältääkö alussa mainitsemani lause ajatuksen, että myös tämä pakkosynnyttämisen vaatimus muuttuisi ikäänkuin huomaamatta?

    On myös kerrottu, että 70 – luvun hoitokokouksista olisi ollut selvitys yksittäisissä kirjoituksissa jälkeenpäin jossain vuosikirjassa. Tietääkö joku, minkä vuoden?

    Hoitokokousten harha-ajan oikea tilitys vaatii laajaa selvitystä. Niiden vaikutukset pitää tunnistaa ja tehdä sitten johtopäätökset.

    Harha-ajan seurausten vakavuutta voi miettiä vaikka siitä lähtökohdasta, että kuinka paljon ne ajoivat ja yhä ajavat nuoriamme ulos epäuskoon – ellei niistä sanouduta oikealla tavalla irti.

    Puhumattakaan monenlaisesta kärsimyksestä, jota uupuneet perheet kokevat.”

  2. Vuokko, olen kanssasi samaa mieltä mitä tulee hoitokouksiin ja mainitsemiisi syihin, mitkä siihen johtivat. Mutta mielestäni oli paljon muitakin syitä ns. puimatantereen puhdistamiselle. Eräs keskeinen syy oli myös uuden seurakuntaopin iskostaminen ruohonjuuritasolle, koska kaikilta vaadittiin parannusta entisestä uskostaan. Vanhat maaseudun ihmiset, jotka taatusti eivät olleet ensimmäisinä maallistumassa, heitä erityisesti kurmuutettiin hoitokokouksissa ja heiltä vaadittiin parannusta entisestä uskostaan. Tälle en ole löytänyt muuta syytä kuin sen, että SRK:ssa laskettiin heillä olevan autoriteettia nuorempiinsa nähden ja siksi oli erityisen tärkeää käännyttää heidät uuden opin taakse ja saada heidät tunnustamaan uutta seurakuntaoppia. Eräs syy tietysti oli myös halu hoitaa loputkin pappismieliset ulos siionista.

Ilola Vuokko
Ilola Vuokko
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.