”Ja kirkko vaikeni” – ”Kuinka voit yhä kuulua katoliseen kirkkoon?”

YLEn heinäkuun alussa kahdesti näyttämä dokumenttiprojekti ”Ja kirkko vaikeni” on järkyttävää katsottavaa. Sain ymmärrettävästi muutamia yhteydenottoja, joiden ydin voitaisiin tiivistää sanoihin: ”Mitäs tähän sanot?” Katsottuani dokumentin vilkaisin myös keskustelupalstoja ja blogeja, ja vastaava haaste toistuu vahvemmassa ja joskus tragikoomisessakin muodossa. Seuraavassa sitaatteja:

”Hämmentävää, miten suosittua on katoliseen kirkkoon kuuluminen edelleen kaikkien näiden juttujen jälkeen.” ”Se laitos om umpipervertti ja pysyy sellaisena. Mielenkiintoista on että vieläkin niin moni ihminen hyväksyy perversiot ja pysyy jäsenenä maksaen jopa selvää rahaa sinne.” ”Hämmästyttää yhä uudestaan, miten ihmeessä vielä vuonna 2013 kirkko vaan porskuttaa ja niin monelta puuttuu kyky ajatella omilla aivoillaan” ”Mikä mahtaa olla se taivaallishelvetillinen voima, joka saa ihmiset tällaisen toiminnan jälkeenkin vielä kuulumaan katoliseen kirkkoon?”

 

Tämä viimeinen “hymyilevän eläkeläisen” kysymys vihjaa oikeaan suuntaan. Sen voiman nimi on Kristus. On mielenkiintoista, että “omilla aivoillaan” ajattelevat eivät ymmärrä, miksi todellisuus on sellainen kuin se on (miksi kirkko on niin suosittu ja vahva). Niin kauan kuin kirkkoa luullaan puhtaasti inhimilliseksi organisaatioksi, todellisuus ei käy järkeen. Paradoksaalisesti pääsemme skandaalin kautta ydinsanoman äärelle: kirkko on Kristuksen ruumis maailmassa, mystinen ja voittamaton Kristus, syntiä ja kuolemaa vahvempi. Kaiken pahennuksen keskellä kirkon pelkkä olemassaolo julistaa Kristusta.

Tämä “miten voit vielä olla katolilainen” -haaste on outo. Käännetäänpä asia toisinpäin. Miten sinä voit vielä kuulua ihmiskuntaan, kun kerran ihmiskunta on järjestelmällisesti tehnyt niin kauheita asioita pitkin historiaa? Vastaus on yksinkertainen: minne minun pitäisi mennä, haluan elää! Samasta syystä olen katolilainen: haluan elää! Katolisessa kirkossa on Elämä, ikuinen ja yltäkylläinen elämä Kristuksessa, hänen ruumiissaan, eikä maailma voi tarjota mitään sen kaltaista. Kirkossa on ylösnousemus, kirkon ulkopuolella kuolema. Niin kauan kuin ulkopuoliset katsovat vain ulkokuorta, he eivät näe.

Miten voit vielä olla suomalainen, kun kerran Suomessa on ollut sisällissota ja niin monet suomalaiset ovat totaalisia juntteja, pissiksiä, alkoholisteja ja itsemurhaajia? Mitä sitten, mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Eivät he ole suomalaisuuden määritelmä eivätkä elinehto. Olen ylpeä suomalainen, koska rakastan Suomea, Sibeliusta, saunaa, sisua, salmiakkia, suksia ja suvea! Samalla lailla: mitä tekemistä minulla on pedofiilipappien kanssa, eivät he määritä kirkkoa eivätkä paljasta sen todellisia kasvoja. Olen katolilainen, koska rakastan Kristusta, Pietaria, Paavalia, kirkkoisiä, pyhimyksiä, paavia, kirkkoa ja eukaristiaa!

Näin olen toivottavasti päästänyt myös Timo Soinin pälkähästä. Keskustelupalstat ja blogit ovat nimittäin täynnä surkuhupaisia kommentteja kuten seuraavat:

“Suomessa tätä perverssiä katolilaista järjestelmää tukee esim. Timo Soini, joka on naiivi ja vallanhimoinen poliitikko.” “Tällaista pedofiiliuskontoa ne persefinnit yrittävät ujuttaa Suomeen Soinin ohella.” “Pitäisikö katoliseen kirkkoon kuuluvia syyttä rikollisjärjestöön kuulumisesta? Soini eroa rikollisesta pedofiilikirkosta, niin kannatuksesi nousee.” “Hämmästelen kuinka käsittämättömän hiljaa Soini on ollut kirkkonsa skandaaleista… Timo Soinille toistaiseksi valtaisat pedofiliatapaukset kirkossa ei näytä olevan mikään ongelma.”

Soini parka. Mitä ihmettä hänellä on tämän kanssa tekemistä? Joku vastasikin tähän osuvalla ironialla: “Kun Soini sanoo vatikaanissa : so so pojat ei tollai, kaikki tottelee ja kumartaa suurta johtajaa. :-)”

Tässä artikkelissa olen vastannut mielestäni tärkeimpään asiaan, katolilaisuuden oikeutukseen skandaalien keskellä. Olen kääntänyt huomion olennaiseen. Kirkko ei elä pedofiliasta vaan Kristuksen sanasta, ruumiista ja verestä. Mutta ymmärrän kyllä, että kirkko ei ole vain hengellinen yhteisö ja että pelkkä katseen muualle suuntaaminen ei riitä. Vastalause kaikuu jo korvissani: katsotaan vain muualle. Ei. En hyväksy pedofiliasta vaikenemista. Siksi käsittelen seuraavassa postauksessa kirkon vaikenemisen historiaa ja yritän paljastaa senkin todelliset kasvot.

 

  1. Suomalainen yhteiskunta, siis me, käy parhaillaan suurta myllerryksen vaihetta suhteessa koko kristilliseen uskoon ja erityisesti evankelis-luterilaiseen kansankirkkoomme. Tämä on pelkästään hyvä asia. Joudumme pohtimaan ja uudeksi sanoittamaan koko kristillisen uskon julistuksen tavalla, joka tuoreesti puhuttelee 2000-luvun ihmistä. Ihan jokaista suomalaista. Tästä prosessista seulotuu väistämättä kirkon opillinen ydin, sanoma ylösnousseesta Kristuksesta. Se ylittää ja läpäisee päivänpoliittiset ja isommatkin eettis-filosofiset kiistat. Kun tuon julistuksen sisällön tavoitamme, emme enää kilvoittele riidellen ja toisiamme argumenteilla nokitellen, vaan päinvastoin, kirkon, siis meidän uskovien yhteisön, etua ja pysyvyyttä tavoitellen. Ohjeet tuohon kilvoitteluun löytyvät Raamatusta.

    • Kari Peitsamo,

      Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että meneillään oleva myllerrys on hyvä asia. Myllerryksessä koetellaan, mikä kestää ja mikä palaa tulessa – ainakin, jos perusteemme parannukseen ovat Raamatusta.

      En usko, että kansankirkolla on enää tulevaisuutta. Se voi jatkaa toimintaansa vain ja ainoastaan luopumalla Raamatun ydinsanomasta, koska kirkon yhä sekularisoituvan joukon vaatimukset maallistumiseen vain lisääntyvät. Kirkosta ei voi puhua enää uskovien yhteisönä, mutta sen(kin) sisällä on uskovaisia. Sydämen usko ja uskovien joukko ei tunne mitäään ihmistekoisia rajoja, joten Kristuksen ruumis ei ole siten ihmisten määriteltävissä. Tähän meidän on vain tyytyminen ja hyväksyttävä se, että Jumala tekee juuri niin kuin haluaa.

  2. Kari on tällä kertaa väärässä. Se myllerrys tapahtui jo 1970-luvulla ja nyt tulevat vain seuraukset. Mikään mitä yhteiskunta, kirkko tai mikään muukaan yhteisö tai organisaatio tekee ei voi vähentää Jumalaan uskomattomien lähtöä kirkosta. Ihmisten suhtautuminen uskontoon muuttui radikaalisti jo 40 vuotta sitten. Parhaiten siitä kertovat tyhjyyttään kumuavat kirkonpenkit.

    ps. Suurin osa (2/3) ihmisistä kuitenkin on valmiita uskomaan Jumalaan (yliluonnolliseen). On aivan mahdollista saada jopa puoletkin ihmisistä pysymään kirkossa, jos viesti viedään oikein perille. Tässä Kari on oikeassa. Mutta kansankirkkoa ei enää tule.

    • Ylläoleva on totta. Kysymys suhteesta yliluonnolliseen on ratkaiseva. Mutta mitä on yliluonnollinen? Kun käytämme sanaa transsendentti, voimme lähestyä kysymystä tavalla, joka vasta lopullisesti avaa kristillisen uskon juuri meidän ajassamme, ja vasta juuri meidän ajassamme. Ilmoitus saa näin täyttymyksen. Järistys josta puhun, läpäisee myös teologian tieteenä. Sen historiallis-kriittinen metodi on tuonut meidät lopullisella tavalla tyhjän haudan äärelle. Kun joudumme myöntämään, että Jeesusta ei historian henkilönä koskaan ollutkaan, murenevat kaikki ajattelumme perustat. Kulmakivi puuttuu jälleen. Me olemme hylänneet sen taas. Alamme vähitellen tajuta, että Raamattu onkin totta tavalla, jota emme ikinä voineet edes kuvitella. Kristus on totisesti ylösnoussut.

    • Joten jos Raamattu ilmoittaa olevansa kokonaan totta, mutta meidän mielestämme ei, jää jäljelle vaihtoehto, että me itse emme olekaan kokonaan totta, ja näinhän asia onkin. Elämme valitettavasti nyt kuin olisimme oma peilikuvamme (ja peilissä surmaamme myös Jeesuksen), vaikka toinenkin – fyysinen todellisuus itsessään toki sisältäen kaikki projektiot ja heijastuksensakin mutta tällä kertaa alkulähteestään nähtynä – vaihtoehto olisi tarjolla. Nyt siihen on aika tarttua. Sitä varten on Kristus. Ja sitä varten on kirkko. Näin vapaudumme sekä kaikesta taikauskosta että myös hedelmättömistä filosofisista spekulaatioista. Saavumme ristin todellisuuteen. Nyt me näemme. Olemme perillä. Kun tämä ihmisille valkenee, tulee kirkkoon taas tungosta.

    • Kristillisen uskon suhde sekulaariin maailmanselitykseen on kirkon tulevaisuuden ydinkysymys. Typistämällä kirkon julistuksen pelkäksi uskoksi ”yliluonnolliseen” kadotamme koko Kristuksen olemuksen. Käytännössä kaikki apologetiikka jo 100-luvulta lähtien perusti teesinsä nimenomaan kristologiaan eikä esim. Jeesuksen sanomisiin tai ihmetekoihin. Jo Paavali kirjoitti 50-luvulla julki yhä kristilliselle uskolle keskeisen teologian. Sitäkin voidaan kutsua jo apologiaksi. Ensimmäistäkään evankeliumia ei silloin vielä edes ollut olemassa! Kirkolla on yhä aarre, joka on ihmiskunnan ulottuvilla 2000-luvulla selvemmin kuin maailman historiassa milloinkaan. Kyse ei ole taikauskosta. Kyse on totuudesta. Tätä aarretta meistä tänäänkin jokainen etsii, myönsipä sen tai ei.