Evankelioiminen kirkon identiteettikysymyksenä

[Risto A. Ahonen] Evankelioiminen merkitsee hyvän sanoman julistamista syntien anteeksiantamuksesta ja uudesta elämästä Kristuksessa. Siinä mielessä evankelioiminen on ollut alusta lähtien kirkon perustehtävä. Myöhemmin evankelioimiseen on tullut lisämerkityksenä tavoitteellisuus, jossa sanoma Kristuksesta on pyritty viemään erityisesti niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet. Apostolien teoista näkyy hyvin se, miten. sanoma kerrottiin helposti ymmärrettävällä ja elämänläheisellä tavalla. Lyhyeen mutta rikkaaseen ydinsanomaan oli kiteytetty.uskon keskeinen sisältö

Srilankalainen teologi D.T.Niles on luonnehtinut evankelioimista niin, että ”siinä kerjäläinen neuvoo toiselle kerjäläiselle, mistä löytyy leipää.”.Tämä lyhyt lause on paljon puhuva. Ihminen on kohdannut tuollaisessa tilanteessa koko evankeliumin. Mutta miksi sitten evankelioimisesta on tullut  jatkuvan kiistelyn aihe. Epätietoisuus kirkon tehtävästä kielii epävarmuudesta^.

Käännyttämisen pelko

Evankelioiminen  on kirkolle polttava kysymys, koska se  koskee kristillistä identiteettiä. Kysymys on siitä, mihin ja mitä minä uskon ja mihin haluan sitoutua. Meidän aikanamme ympäristön paine on ehkä suurempi kuin koskaan aikaisemmin. kaikkea voidaan periaatteessa kontrolloida, saattaa kyseenalaiseksi ja kaikki saattaa tilille tekemisistään. Kaikki tämä saa aikaan enemmän tai vähemmän epävarmuutta. Se selittää osaltaan kirkon työntekijöiden suosion kalastelun halua. Viime aikoina on saatu ihmetellä, miksi niin monet kirkon työntekijät kiirehtivät hätäisesti vakuuttamaan suuren yleisön edessä, että ei, ei, meidän toimintamme ei ole lainkaan käännyttämistä. Eihän se sitä olekaan, mutta tapa,jolla käännyttämisestä sanoudutaan irti sisältää omituisen viestin Kritiikin edessä kiirehditään sanomaan, että jokainen tulee uskollaan autuaaksi eikä evankeliumia kohdistetakaan enempää muslimeille, uususkontojen kannattajille kuin maallistuneillekaan ihmisile.  .

Välillä on tuntunut siltä, että kirkossa vaikuttaa jonkinlainen käännyttämiskompleksi,koska evankelioimisesta puhuminen herättää niin voimakkaita, ristiriitaisia tunteita. Ongelma johtuu pitkälle siitä, että  kaksi sanaa,kääntyminen ja käännyttäminen sekoitetaan toisiinsa. Niistä toinen on positiivinen, toinen negatiivinen asia. Käännyttäminen sanana viittaa jonkinlaiseen henkiseen väkivaltaan, jota käyttäen toista ihmistä painostetaan liittymään jonkin aatteen kannattajaksi.   Kääntyminen on puolestaan hyvin myönteinen asia ja kuuluu aitoon uskoon. Jumala itse vetää ihmistä puoleensa ja tekee aloitteen. Evankelioimisessa ihmistä rohkaistaan kääntymään uskossa elävän Jumalan puoleen.

Tämä keskustelu käännyttämispelosta vie hekposti myös kääntymisen lahjan ja etuoikeuden hylkäämiseen.. Euroopassa kirkot ovat käyneet kovaa puolustustaistelua parin-kolmen vuosisadan ajan monia ideologioita ja aatevirtauksia vastaan. Kirkkoa on syytetty milloin mistäkin. Se on haluttu irrottaa kaikesta vallankäytöstä ja työntää yhteiskunnan marginaaliin yksityiselämän piiriin. Lisäksi on haluttu modernisoida kirkon sanoma eliminoimalla kristillisestä opista sellainen aines, jota nykyihminen ei voi hyväksyä. Tämä kritiikki ei ole ollut yksinomaan pahasta. Monia asioita kuten naisen asemaa on ollut aihettakin kirkossa tarkistaa. Mutta uskon keskeisistä kysymyksistä luopuminen paineen edessä on kohtalokasta. Ihmisviisauteen turvautuessaan kirkko menettää uskon voiman.

On ironista se, että antaessaan periksi ulkoa tulevalle kritiikille ja luopuessaan puhumasta monista uskon keskeisistä kysymyksistä, ongelmiksi koetut uskontotuudet eivät aina häviäkään ihmisten mielistä niin kuin on kuviteltu, vaan saavat sekulaarin tulkinnan. Jos ihminen hylkää Jumalan, jokin täyttää tyhjiön. Tilalle tulevat uudet jumalat.

Eskatologia, oppi viimeisistä tapahtumista on hyvä esimerkki kirkon vaikenemisen seurauksista. Kun kirkossa on vähätelty puhetta viimeisistä ajoista, kiinnostus lopun aikoja kohtaan ei ole suinkaan loppunut, vaan monin paikoin lisääntynyt. Televisiokanavat täyttyvät öisin erilaisten ennustajien kyselytunneista. Elokuvaohjaajat ovat puolestaan huomanneet markkinaraon ihmisten kiinnostuksessa lopun aikoja kohtaan. Ihmiset saavat viihdeteollisuuden tuotteista tietyn kuvan siitä, mitä luullaan tapahtuvan historian lopussa. Omalta osaltaan myös tulevaisuudentutkimus, futurologia muistuttaa maailmaa uhkaavista näkymistä.  On surullista, että rikas kristillinen sanoma lopun ajoista on unohdettu ja päähuomion on varastanut sensaatiohakuinen lopun aikojen merkkien pohtiminen. Suuret eskatologiset kysymykset Jumalan valtakunnan ja oikeudenmukaisuuden voitosta, täyttymyksestä, uudesta elämänstä, uuden taivaan ja maan luomisesta ja iankaikkisesta elämästä ovat jääneet sivuun.

Monet pitävät myös kristillisen uskon keskeistä sanomaa sovituksesta ja lunastuksesta vanhentuneena. Emme pääse kuitenkaan mihinkään siitä, että puhe Jumalan rakkaudesta jää lepertelyksi ilman realistista näkemystä pahan todellisuudesta.. Jos jotakin, niin juuri sovitusta ja sovintoa tämä maailma tarvitsee. Maailmaa riivaa koston kierre yksityisten ja kansojen välillä. Massamurhat seuraavat toisiaan Armenia, Balkanin alue, Syyria ja  Ruanda, edessä pelottavana uhkana Burundi, luetteloa voisi jatkaa pitkään. Asevoimin ei koston kierrettä katkaista eikä saavuteta pysyvää rauhaa. Miroslav Volf on osoittanut teoksessaan Exclusion & Embrace sen, että koston kierre on mahdollista katkaista vain sovituksen, ehdottoman anteeksiantamuksen ja katumuksen pohjalta. Nelson Mandela ja Desmond Tutu ovat osoittaneet, mikä voima voi nousta  kristillisestä uskosta nousevasta sovintopolitiikasta. Se voi estää jatkuvan verenvuodatuksen 4

Robert J. Schreiter on muistuttanut myös siitä, miten Kristuksen sovitustyö on tehnyt  pitemmällä tähtäimellä mahdolliseksi  elämän  vähittäisen eheytymisen ja sovinnon rakentamisen ihmisten välillä. Kristillinen usko estää uusien kriisien syntymisen  hoitamalla sodan traumoja.Menneisyyden traumat piinaavat usein ihmistä ja hänen on yksin vaikea päästä niistä eroon.

Kirkot voivat auttaa ihmisiä paljon muistiin jääneiden kauhukokemusten käsittelyssä.

Kirkon missionaarisen vastuun uudelleen arvioiminen

Lähetystyön katsottiin aina ennen tapahtuvan ’täältä jonnekin’, mitä kuvaa hyvin englanninkielinen termi  ’overseas mission’. Lähetystyön miellettiin olevan jossakin kaukana. Kristikunta-ajatteluun liittyi erottamattomasti alueellinen tavoite. Kristikunnan ja pakanamamaailman välille tehtiin selvä ero ja lähetystyössä kristikunnan rajojen uskottiin siirtyvän yhä kauemmas,kunnes ne lopulta

kohtaisivat  maan ääret. Edelleen tämän vanhan ajattelun mukaan lähetystyön suunta oli lännestä muualle maailmaan. Länsimaisia kirkkoja pidettiin mallina lähetystyön tuloksena syntyville kirkoille.

Meidän lähetysretoriikkamme on peräisin kristikunta-ajattelusta eikä kaikilta osin vastaa nykytodellisuutta. Kirkkomme eräs ongelma on siinä, että lähetystyön vaikuttavuuden mittareina käytetään kristikuntarakenteeseen liittyviä vanhentuneita arviointiperusteita.

Lähetystyön suunnan määrittely länsimaisesta kristikunnasta muualle on osoittautunut vanhentuneeksi ajatteluksi viimeistään siinä uskonnollisuuden uudessa nousussa, joka on  tapahtunut 1970-luvulta alkaen. Lähetystyön länsimainen leima karisi nopeasti pois yksinkertaisesti siitä syystä, että kristittyjen suuri enemmistö löytyi Euroopan sijasta Afrikasta ja Aasiasta ja että maailmanlähetyksessä tuhannet korealaiset, intialaiset, kiinalaiset, nigerialaiset ottivat aloitteen käsiinsä. Monet afrikkalaiset ja aasialaiset kirkot kasvoivat eurooppalaisia lähettäjäkirkkoja suuremmiksi. Länsimaisia lähetystyöntekijöitä ei enää tarvittu näissä maissa ja kirkoissa

Maailmanlähetyksen tilanteeseen toi yllätyksellisen uuden piirteen myös se suuri muuttoliike, joka suuntautui entisten siirtomaiden itsenäistyttyä niistä maista entisiin emämaihin,  Pohjois-Afrikasta Ranskaan, Indonesiasta  ja Karibian alueelta Hollantiin ja Afrikasta ja Intiasta Brittein saarille.

Siirtolaisten joukossa oli paljon muslimeja ja intialaisten uskontojen kannattajia, mutta myös kristittyjä, jotka muodostivat verkostomaisia missionaarisia diaspora-yhteisöjä, mikä nimitys viittaa siihen, että nämä oman maan ulkopuolella syntyneet yhteisöt eivät katkaisseet yhteyksiään entisiin kotimaihinsa, vaan vaalivat omaa kulttuuriaan. Maahanmuuttajia yhdistää siirtolaisuuden kokemus vieraudentunnosta, mikä tekee heidät yhdessä vastaanottavaisiksi kristilliselle sanomalle.

Rajusti muuttunut maailmantilanne on herättänyt eurooppalaisten kirkkojen elämässä epätietoisuutta siitä,miten kirkkoa pitäisi uudistaa  Kristinuskon asemassa on tapahtunut viime vuosikymmenien aikana historiallinen muutos, jossa yksi aikakausi on päättynyt ja uusi alkanut. Vuosisatoja vallinneen kristikunnan aika on ohi,.Kristikuntaan liittynyt alueellinen lähetysajattelu on leimannut aikaisemmin myös evankelioimista. Vanhentunut käsite ’sisälähetys’ nousee tästä ajattelusta. Sisälähetys kuuluu menneeseen aikaan, sillä sen lähtökohta liittyi siihen, missä kristikunnan ja pakanamaailman välille tehtiin selvä ero. Lähetystyössä yritettiin tavoittaa ns. pakanoita, evankelioimisessa puolestaan vieraantuneita kristittyjä. Tämä maailmankuva on kaunisteltu ja teennäinen eikä ole vastannut todellisuutta. Tällainen ajattelu torjuttiin jo v. 1963 KMN:n järjestämässä Mexico Cityn lähetyskonferensissa, jonka pääsanomana oli, että kirkkojen on yhdessä tarjottava koko evankeliumi koko maailmalle. Koko maailma on yhtä lailla lähetyskenttä . Siksi lähetys tapahtuu kuudella mantereella.7

Evankelioimisessa ei voida enää entisen kristikunnan alueella lähteä siitä, että ihmiset tuntevat kristillisen uskon perusasiat. Ongelmana on myös se, että monet ihmiset ovat tulleet kuin immuuneiksi kristillistä uskoa kohtaan eivätkä enää halua kuulla mitään Kristuksesta.

Kirkoilla ei ole oikeutta kaunistella tilannetta eikä pitää heitä kristittyinä vastoin heidän tahtoaan. Heidät on otettava tosissaan. Heitä ei voi perinteisellä kristillisellä julistuksella tavoittaa. Evankelioiminen heidän kohdallaan on mahdollista vain tasavertaisen keskustelun, dialogin pohjalta. Mutta sitä ennen on voitettava heidän luottamuksensa.

Evankelioimisen tekee vaikeaksi nykyisin se,että eurooppalaisten ajatteluun on syvästi juurtunut sekulaari käsitys elämästä ja maailmasta, mikä on laajalti omaksuttu eräänlaisena itsestäänselvyytenä. Sitä leimaa epäilyn kulttuuri. Kaikkea voidaan epäillä ja kaikki saattaa kyseenalaiseksi. mitään ehdotonta totuutta ei ole. Sanat tosi ja epätosi ovat merkityksettömiä. Uskontoa pidetään yksityisasiana.ja sen  vaikutus halutaan pois julkisesta elämästä marginaaliin. Koska uskonto luetaaan subjektiiviselle puolelle, sen väitteet universaalisesta totuudesta kuuluvat subjektiiviseen totuusnäkemykseen, josta kukin voi olla mitä mieltä tahansa.Totuutta on niin monta kuin on ihmistäkin. Tällaisen näkemyksen kannattajia on kuunneltava ja keskustelussa heidän kanssaan lähdettävä liikkeelle perusasioista, siitä,kuka Jumala on ja miten hän toimii.

Evankelioiminen uskontodistuksena

Raamatussa Israelin kansaa ja sen jäseniä sekä myöhemmin kristittyjä kutsutaan todistajiksi, joiden tehtävänä on kertoa, kuka Jumala on ja miten hän on

ilmoittanut itsensä.. ’Todistus’, witness. ei ole mitään yleisluonteisen tiedon kertomista, vaan totuudenmukaisen pitävän tiedon antamista siitä, mitä on tapahtunut. Niin kuin todistaja sitoutuu oikeuden edessä todistukseensa, niin myös Kristuksen tunnustaja. on sitoutunut antamaan totuudenmukaisen todistuksen tapahtuneesta. Jeesus itse tiivisti todistamistehtävän ennen taivaaseenastumistaan. sanoihin, jotka on talletettu Apostolien tekoihin::”Te saatte voiman, kun

Pyhä Henki tulee teihin ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka” (Ap.t.1:8).

Pietarin helluntaisaarnasta.näkyy hyvin todistamisen luonne. Pietari selittää lyhyesti, mistä on kysymys ”Tämä on sitä. mikä profeetta Joelin suulla on ilmoitettu… Jumala osoitti ”voimateoilla, merkeillä ja ihmeillä sen, että oli lähettänyt Jeesus Nasaretilaisen maailmaan. ”Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt kuolleista; me kaikki olemme sen todistajia.”

Todistamisessa on tärkeintä se, että ihmiset saavat tuntuman, kosketuksen kaiken takana olevaan Jumalan valtakuntaan. Apostolien teoista näkyy, miten apostolien todistus sai sen ajan

ihmiset kyselemään, mistä on oikein kysymys. Todistaessaan Kristuksesta apostolit itse asiassa aloittivat puheensa miltei aina vastaamalla ihmisten kysymyksiin niin kuin todistaja tekee oikeudenkin istunnossa. Erityisesti ihmiset tivasivat vastausta siihen, ”millä voimalla ja kenen nimessä te tämän teitte”. Ihmiset eivät voineet kiistää sairasten parantamista ja muita voimatekoja,  mutta he halusivat tietää,mikä voima ajoi apostoleja liikkeelle. Ihmiset ovat joutuneet pysähtymään elämän peruskysymyksen edessä.

Paavalin toimintavasta on Apostolien tekojen viimeisessä luvussa lyhyt välähdys siitä, miten hän Roomassa” aamuvarhaisesta iltamyöhään todisti heille Jumalan valtakunnasta ja selitti sitä. Mooseksen lakiin ja profeettoihin vedoten hän yritti taivuttaa heidät uskomaan Jeesukseen”(28:23).

Paavali antoi ihmisille aikaa miettiä ja tutkia sanomaa. Hän ei painostanut kuulijoitaan, mutta hän yritti rohkaista ja taivuttaa ihmisiä uskomaan.

Nämä edellä mainitut välähdykset evankeliumin leviämisestä osoittavat sen, miten todistus- käsitteen avulla voidaan monipuolisesti ilmaista uskon ydin ja vedota ihmisten omaantuntoon.Todistajat ovat nähneet, kuulleet tai muuten kokeneet jotakin sellaista, josta heidän on pakko puhua ja johon he ovat sitoutuneita. 9

Kristillinen seurakunta jatkaa aikanaan Israelille annettua tehtävää  olla valona muille kansoille  Israelin tehtävä tulee hyvin ilmi Jesajan kirjan luvussa luvussa 43:10-13:

”Minun todistajani, sanoo Herra, olette te, Israel, sinä jonka olen valinnut palvelijakseni. ja teidän tulee tuntea minut ja uskoa minuun, ymmärtää, kuka minä olen…Minä olen puhunut, minä olen pelastanut, olen ilmaissut teille tahtoni, minä itse, eikä kukaan muu, Te olette minun todistajani”^.

Tätä kuvausta Israelin tehtävästä voi pitää lähetystyön perusmuotona. Merkille pantavaa Israelin valinnassa oli se, että todistustehtävään kuului jatkuva uskon perusteiden tutkiminen. Israelin oli opittava tuntemaan Jumala, ja osoitettava elämällään, mitä usko merkitsee.

Todistus elävästä Jumalasta on välillä näyttänyt maailmassa heikolta, valo on näyttänyt miltei kadonneen,mutta aina on jostakin päin noussut esille elävä todistus kaiken Luojasta ja Herrasta.

Israelin kansalle annettu tehtävä toimia valona kansojen keskellä kertoo paljon myös nykyisen ajan kristittyjen vastuusta. Valo loistaa silloinkin kun seurakunta on hiljaa rukouksessa Jumalan edessä. Valo ei syty vain aktiivisen toiminnan myötä.Todistustehtävälle on kuitenkin elintärkeää, että seurakunta näkyy yhteiskunnassa niin, että voidaan löytää paikka, jossa usko ja yhteys Jumalaan on konkreettista todellisuutta.. Sen takia usko ei voi jäädä vain sielunelämän sisäiseen piiriin, vaan sen tulee saada ulkonainen, näkyvä muoto., sillä Jumalan pelastussuunnitelma koskee koko maailmaa.

Lähetys perustuu Kolminaisuuden persoonien väliseen yhteyteen ja rakkauteen  ja Pojan ja Pyhän Hengen lähettämiseen maailmaan. Kristuksen risti ja ylösnousemus on murtanut pahuuden vallat ja avannut eteemme uuden elämän. On merkille pantavaa, että kristityille annetusta todistajan kutsumuksesta puhutaan samassa yhteydessä,missä   Jumalan omaa ilmoitusta nimitetään  todistukseksi.. (Joh.15:26-27). Paavalin mukaan Jumala on sallinut kansojen kulkea omia teitään, mutta hän ”ei ole jättänyt antamasta todistusta itsestään”.(Ap.t.14:16-17) Samoin Pyhää Henkeä nimitetään todistajaksi. Totuuden Henki lähetettiin todistamaan.Kristuksesta.

Kristityn todistajan tehtävä laajenee osallistumisessa Jumalan  missioon. Kristuksen sovitustyöllä on kosmiset ulottuvuudet. Koko luomakunta odottaa Kristuksen paluuta ja Jumalan valtakunnan lopullista ilmestymistä. (Room.8:19-23) Jumala uudistaa koko luomakunnan ja vapauttaa sen pahuuden orjuudesta. Luomistyön alkuperäiset tarkoitukset toteutuvat. Jumala  luo uuden taivaan ja maan.

Edellä luonnehdittu kristityn todistajan kutsumus ei ole vain jotakin erillistä ylimääräistä toimintaa, sillä se kuuluu itse  uskoon. Jumalan lahjana usko ei voi jäädä kätköön.,vaan se on jaettava muiden kanssa niin, että siitä on pakko kertoa muille.Siinä kristitty jäsentyy suureen kokonaisuuteen. ja on sen elimellinen osa. Siksi kirkkojen ja krisittyjen yhteinen todistus on erittäin tärkeä todistamisen muoto.

Kristillisen todistuksen vaikuttavimpia muotoja on Jumalaa ylistävän seurakunnan olemassaolo. Seurakunnan tehtävänä on Jumalasta vieraantuneen maailman keskellä osoittaa, miten elävää Jumalaa kunnioitetaan ja palvellaan.

Sanan ja teon tasapaino

Evankelioimisen merkitys ja tavoite avautuu Jumalan toimintatavasta käsin. Jumala itse on lähestynyt ihmiskuntaa ja ilmoittanut itsensä  konkreettisten historiallisten tapahtumien yhteydessä,  kaiken Luojana, Ylläpitäjänä ja historian ohjaajana. sekä aivan erityisesti Jeesuksessa Kristuksessa, jossa Jumalan rakkaus on tullut täydellisesti ilmi. Näissä konkreettisissa tapahtumissa Jumalan toiminta, sana ja teko ovat liittyneet erottamattomasti yhteen. Jumalan puhe ja konkreettinen tapahtuma  ovat tukeneet toisiaan, jolloin ilmoitus historian tapahtumana ei ole jäänyt salatiedoksi, vaan ollut  kaikille avoin tutkittavaksi ja puhe on selittänyt sen, mistä on kysymys.11

Siksi Raamatussa, varsinkin psalmeissa Jumalan pelastustekoja ylistetään psalmin 46:9 tavoin ”Tulkaa ja katsokaa Herran  tekoja”, samoin  1.Aikakauskirjassa .(16:8)   ”tehkää tiettäviksi hänen  suuret tekonsa kansojen keskuudessa.”

Todistus-tehtävää valaisee sanan ja teon toisiaan täydentävä jännite. Jumalan toimintatavalle ominainen sanan ja teon yhteisvaikutus kulkee läpi Raamatun. Se saa huipistumansa ns. Jeesuksen ohjelmajulistuksessa Lk.4:16-20).Jeesuksen ’ohjelmajulistus’ kertoo uudesta elämästä, elämän voimasta ja järjestyksestä, joka on ilmestynyt tähän maailmaan. Siinä rakkaus murtaa pelon , vihan ja koston kierteen ja toteuttaa kaikkialla oikeuden  Jeesus aloitti julkisen toimintansa ilmoittamalla, että ’aika on täyttynyt ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Jumalan valtakunta yhdistäää kaikki Jeesuksen mainitsemat tehtävät ilosanoman julistamisen, palvelun,  oikeuden ja oikeudenmukaisuuuden toteuttamisen.

Ekumeenisen keskustelun kipeimpiä ongelmia on ollut se repivä keskustelu, jossa on kiistelty, kumpi on ensijaista kirkon toiminnassa, suullinen julistus vai palvelu, evankelioiminen vai diakonia, sosiaalinen toiminta. Teologisen keskustelun tasolla on saavutettu kirkkojen piirissä laaja yhteisymmärrys siitä, että kokonaisvaltaiseen evankeliumiin kuuluu aina sekä suullinen julistus että sosiaalinen toiminta..Tämä teologinen yhteisymmärrys ei ole kuitenkaan päässyt laajemmin vaikuttamaan vielä paikallisella tasolla, mikä tulee ilmi.lähetystyön ja  kehitysyhteistyön suhteessa.

Uusi tilanne on horjuttanut tasapainoa julistuksen ja palvelun välillä. Kun erilaisen kehitysyhteistyön perustelu ja siihen varojen kerääminen on helpompaa kuin lähetystyölle, monet eurooppalaiset

lähetysjärjestöt ovat muuttuneet kehitystyöpainotteiseksi.Kirsteen Kim on kirjassaan Joining in with the Spirit kuvannut  muuttunutta tilannetta brittiläisten kirkkojen näkökulmasta näin: ”With the growing social emphasis on respect for others’ cultures and religions, British churches were no longer sure about proclaiming the gospel overseas in word but were comfortable with doing so in deed and in order to raise funds some mission agencies so played down the evangelistic and pastoral aspects of their work overseas that they became almost indistinguishable from secular relief and development agencies.”

Kehitysyhteistyöhön keskittyneet kristilliset järjestöt  ovat usein tarpeettomasti tehneet pesäeroa lähetykseen vakuuttamalla, että heidän toimintansa on täysin pyyteetöntä eikä siihen liity mitään käännyttämistoimintaa.. Tällainen viesti sanavalintoineen heittää turhaan varjon lähetystyön ylle,

Vanhat syytökset taloudellisen vallan väärinkäytöstä, ns. ’riisikristityistä’ ja kulttuuri-imperialismista.ovat tuoneet ylivarovaisuutta kehitysyhteistyön määrittelyyn. Oma ongelmansa on siinä, että länsimaisessa kulttuurissa on säilynyt sitkeänä uskomus tieteen objektiivisuuteen ja

puolueettomuuteen. Vasta vähitellen on alettu myöntää, että kaikkeen tutkimukseen liittyy monenlaisia ennakko-olettamuksia. Kehitysyhteistyön kukin osapuoli kantaa mukanaan tavalla tai toisella aatteellista taustaansa. Sitä ei tarvitse peitellä, vaan se voidaan  nähdä  ylimääräisenä resurssina.Siksi länsimaiset kirkot pelkäävät turhaan omaa kristillistä taustaansa..

Mikäli ihmisen vapautta ja vakaumusta halutaan kunnioittaa, länsimaiset kirkot jos mitkä ovat siinä vahvoilla .Kirkot ovat  aikanaan aktiivisesti osallistuneet YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja erityisesti sen uskonnonvapauden artiklan laatimiseen, missä korostetaan ihmisen ajatuksen ja omantunnon vapautta sekä oikeutta harjoittaa omaa uskontoa ja myös oikeutta tarvittaessa vaihtaa sitä. Uskonnonvapaus on ihmisen perusoikeuksia, jossa ketään ei voida pakottaa toimimaan vastoin omaatuntoa., Kirkot  ovat tuottaneet lisäksi monia julkilausumia ja selvityksiä proselytismista. Toisten kirkkojen jäsenten käännyttäminen on niissä torjuttu.

Lähimmäisen rakkaus ja kärsivän auttaminen on aina arvokasta olkoon sen suorittajana kuka tahansa, mutta kristillinen identiteetti ja usko voi toimia ylimääräisenä resurssina kirkkojen kehitysyhteistyössä silloinkin kun siitä ei puhuta. eikä kysymys ole uskonnollisesta toiminnasta.  Edellä on jo viitattu siihen,miten kansoja riivaavaa koston ja vihan kierrettä ei saada asevoimin katkaistua. Sovituksesta nouseva sovintopolittiikka, katumus, anteeksiantamus ovat ainoita voimia, jotka voivat murtaa ihmistä orjuuttavat kahleet.

Epäinhimilliset yhteiskunnalliset rakenteet ovat kylväneet tuhoa ja lisänneet köyhyyttä entisestään  maailman väestön määrän kasvaessa. Kaiken kehitysyhteistyön yksi keskeinen tavoite koskee suunnattoman köyhyyden kohtaamista. Kaikki hyväksyttävät keinot ovat tarpeen kärsimyksen vähentämisessä. Materiaaliavun ohella kristillinen kehitysyhteistyö tuo ylimääräisenä resurssina auttamiseen toivon. Vasta oman itsekunnioituksen ja -luottamuksen löytänyt kykenee auttamaan itseään ja läheisiään.Ilman uskoa huomiseen ihminen jää kurjuuteensa.

Kehitysyhteistyössä joudutaan kysymään, mistä tulee muutosvoima epäinhimillisten olosuhteiden korjaamiseksi. Kristillisen toivon suuri merkitys on siinä, että se saa voimansa ylösnousemuksesta. Etelän kirkot ovat puhuneet rohkeasti siitä, ettei usko voi jäädä vain yksityisasiaksi eikä sisäiseksi kokemuksesi. Kristillinen toivo viestii siitä, että kaiken epätäydellisyyden keskellä vaikuttavat iihmistä suuremmat voimat. Jumala luo uutta ja uudistaa elämää.Pyhän Hengen aikaansaama  muutos, transformaatio ei koske vain yksityisen ihmisen muuttumista, vaan se uudistaa kaikkea elämää.

Kristillisen kehitysavun taustalla vaikuttava uskon kokonaisnäkemys auttaa ymmärtämään,miten sekä oikeuden ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ajamisessa että sorrettujen ja syrjittyjen puolustamisessa ’sana ja teko’ ikäänkuin läpäisevät toisensa. Oikeuden perusteet on tehtävä sanallisesti  selväksi ja oikeuden vaatimukset pyrittävä toteuttamaan käytännössä. OIkeudenmukaisuuden ja uudistumisen realiteeteista muistuttaa terävästi  Lutherin kuulu väite, jonka mukaan ihminen on Kristuksessa ”samaan aikaan syntinen ja pyhä.” Tässä maailmassa ihminen ei vanhan olemuksensa puolesta muutu, mutta elämän uudistuminen ja eheytyminen on todellisuutta.  Sana ja teko tulevat ilmi ja täydentävät toisiaan elämää uudistavina voimina paikallisseurakunnassa.

Todistajina maan ääriin asti

Edellä on korostettu lähetystyön tapahtuvan kuudella mantereella ja pidetty paikallisseurakuntaa lähetyksen keskeisenä tekijänä. Kirkon olemuksesta nouseva lähetystehtävä evankeliumin

sanoman viemisestä kaikkien kansojen keskuuteen on vielä kesken.. Maantieteellisessä mielesä maan ääret on tavoitettu, mutta ei ajallisessa. Täyttymys on vielä edessäpäin, lähetys jatkuu. Mutta lähetystyön kohteet vaihtuvat ja uudet haasteet odottavat.Todistus Kristuksesta laajenee  (Ap.t: !.8)

edelleen asteittain omalta kotipaikkakunnalta, maakuntaan, maahan ja aina maan ääriin saakka.Seurakunnan elämälle on tärkeää se, että sen missionaarinen toiminta ulottuu tavalla tai toisella kaikille mainituille tasoille.

Globalisoituvana aikana kristillisen uskon universaalisuus ilmenee yhä lisääntyvänä kirkkojen vuorovaikutuksena.. Jokainen kirkko on sekä lähettävä että vastaanottava kirkko.Lähetystyön uusien rajojen ja kohteiden valinnassa tarvitaan paljon yhteistyötä. Kirkot tarvitsevat myös toisiaan uskon ja kulttuurin suhteen kriittisessä selvittelyssä, sillä jokainen kulttuuri on epätäydellinen ja rajoittunut.

Tässä yhteydessä on syytä kysyä, onko meidän kirkkomme kääntymässä sisäänpäin. Mm Kirkon tutkimuskeskuksen laatima nelivuotiskertomus herättää monia kiusallisia kysymyksiä. Kertomus on huolella tehty ja sisältää paljon arvokasta tietoa. Mutta sen  alaotsikko ’Tutkimus kirkosta ja suomalaisista nostaa esille kysymyksen,  voiko nykyisin kirkkoa enää tarkastella noin kapea-alaisesta kansallisesta näkökulmasta. Tutkimuskeskuksen selvitysten on toivottu sisältävän enemmän myös kirkon toiminnan arviointia. Hyvä, että nyt on lisätty teologista arviointia. Kertomuksessa lähetys on kuitenkin perusteellisesti siivottu pois erilliselle saarekkeelle kirkon elämän keskuksesta sekä kirkon olemuksen ja tulevaisuuden pohdinnasta.  Uskontotieteellinen lähestymistapa ei tunnista etelän ja idän kirkkojen maailmaanlaajaa vaikutusta eikä niiden meille esittämää haastetta. Maahanmuuttajia tarkastellaan vain ulkoapäin tulevana joukkona. joka kohdataan dialogin, ei lähetyksestä avautuvan uskonyhteyden kautta. Nelivuotiskertomuksessa on tukeuduttu moniin lähteisiin, mutta sivuutettu kokonaan laaja ekumeeninen missiologinen keskustelu kirkon tulevaisuudesta. Nelivuotiskertomuksen teologiset linjaukset poikkeavat tältä osin siitä, miten ekumeenisessa keskustelussa kirkko on ymmärretty. Ero on suuri esim. vastaavanlaisiin maailmanlaajan anglikaanikirkon sekä amerikkalaisen luterilaisen kirkon ELCA:n dokumentteihin.

Hannu Kuosmasen ravisteleva kirjoitus Kotimaan verkkosivuilla kiinnittää aiheellisesti huomiota huolestuttavaan näkymään.  Kuosmasen mukaan nuorten prosentuaalinen osuus kirkostaeronneiden joukossa ennakoi sitä, että kokonaiset ikäluokat saattavat erota kirkosta. Kirkkojen piirissä on kokemuksia tällaisesta menettelystä. USA:ssa 1960-luvun auktoriteettikriisin seurauksena ns. Baby Boomer- sukupolvi hylkäsi kirkon, mutta keski-iän kriisissään se huomattavalta osaltaan palasi takaisin kirkkoon. Tämä sukupolvi on ollut kuitenkin amerikkalaisille kirkoille ongelma siinä, että se toi kuluttaja- ja markkinahenkisyyden kirkkoon. (Ks. Lähetetty kirkko. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja A Nro 69 1996, 190-191). Kukaan ei koskaan kuitenkaan etukäteen tiedä, minkälaisia valintoja mikin sukupolvi tekee. Tulevaisuus voi olla yllätyksiä täynnä suuntaan jos toiseenkin.

Saksan evankelisessa kirkossa virisi 1980-luvulla vilkas keskustelu kirkon tulevaisuudesta, kun uusimmat tiedot kirkosta eronneiden määristä tulivat julki.Tilannetta pidettiin katastrofaalisena, kun kirkosta oli eronnut 1,5 miljoonaa ihmistä vuosien 1972-1982 välillä. Silloisissa arvioinneissa todettiin, että jos nykyinen eroamisvauhti jatkuisi, etukäteen voitaisiin laskea, milloin viimeinen kirkon jäsen sulkee ovet ja sammuttaa valot. Saksassa muistutettiin, etteivät tilastot kuitenkaan tunnista seurakunnan uudistumiskykyä ja kehoitettiin kapinaan tilastojen lamauttavaa vaikutusta  vastaan.

Kristinusko on levinnyt satojen uusien kielien ja kulttuurien piiriin.Ilmestyskirjan näky  siitä, miten Jumalaa ylistetään kaikilla kielillä ja kulttuurien parhaimmilla muodoilla alkaakin tuntua tutulta. Ihmisten käsissä tämä moninaisuuden rikkaus voi kuitenkin kääntyä väärään suuntaan. Apostolien tekojen 1:8 annetussa valtuutuksessa  unohtuu helposti lauseen alkuosa., lupaus  Pyhän Hengen voimasta ja johdatuksesta. Ilman sitä evankelioiminen muuttuu ihmispuuhasteluksi.

Ihmisen kiusaus muovata uskoa vähän mieluisammaksi on kaikkien kristittyjen ongelma kulttuurista riippumatta. Monasti uudet rohkeat tulkinnat saattavat tuntua kiehtovilta.  Jonkin opin kohdan julistaminen vanhentuneeksi voi aluksi tuntua uudelta mielenkiintoisalta avaukselta, joka saa  jopa

ihailua osakseen ja voi vetää ihmisiä puoleensa. Mutta ennen pitkää tulee ilmi se, mikä kestää ja antaa  ihmiselle voiman uskoa, elää ja sitoutua Kristukseen. Ns. valistuneessa ajattelussa kaikki pyritään selittämään ihmisjärjellä Usko on kuitenkin pohjimmiltaan järjen ylittävä ihme, Jumalan lahja epäuskoisen maailman keskellä.

Evankelioiminen tämän päivän maailmassa

Evankelioimisessa ovat usein painottuneet tietyt muodot ja menetelmät.Evankelioiminen ei ole kuitenkaan mikään tuote, joka pitäisi markkinoida . Ratkaisevaa on sisältö, mitä viestitetään. Evankelioimista koskevat näkemykset ja asenteet ovat vielä huomattavasti sidoksissa vanhaan kristikunnan aikaan, jolloin voitiin olettaa, että ihmisillä on perustiedot kristinuskosta. Lesslie Newbigin on varmasti oikeassa, kun hän on väittänyt, että jälkikristillisessä yhteiskunnassa ihmiset ovat kehittäneet paljon vastustuskykyisemmän asenteen kristinuskoa kohtaan kuin aikasemmin.. Näennäistieto, ennakkoluulo ja huonot kokemukset ruokkivat tällaista asennoitumista. Heidän kohtaamisessaan on olennaista luottamuksen syntyminen ja väärien tietojen oikaiseminen. perinteiset evankelioimistyön muodot eivät murra lujaa ankkuroitumista sekulaariin elämänkatsomukseen.

Evankelioimisessa on pidetty tärkeänä erilaisia kampanjoita ja projekteja, joilla pyritään löytämään keskusteluyhteys niihin, jotka ovat loitontuneet kirkosta. Epäilemättä tällaisia voimien keskittämisiä toiminnassa tarvitaan tulevaisuudessakin. Suurkokouksilla on oma paikkansa jo yhteyden ja vision vahvistamisessa. Erilliset kampanjat ja kokoukset eivät ole kuitenkaan evankelioimisessa tärkeimpiä, vaan seurakunnan arki-elämä.

Nykyisessä lähetystilanteessa on kaikkialla korostumassa paikallisseurakunnan ja sen jäsenten missionaarinen rooli. Kristittyjen kutsumusta valaisee -.Lutherin ajatus. yleisestä hengellisestä pappeudesta.. Senkin toteuttamisessa voi nähdä sanan ja teon yhteisvaikutuksen.Luther puhui maallisen kutsumuksen, ammatin tunnollisesta hoitamisesta. Työelämän suurten muutosten takia kutsumuksesta voidaan vähemmän puhua pätkätöiden ja työttömyyden yhteiskunnassa. Mutta Lutherin tarkoittaman kutsumuksen hoitamisen voi nähdä laajemmin myös nykyajan näkökulmasta ja kiinnittää huomiota lähimmäisenrakkauteen, joka tulee ilmi kristityn elämäntavassa.Siihen liittyy saumattomasti yleisen hengellisen pappeuden uskontodistus. Uskon ei tarvitse jäädä näkymättömän kätketyn ’arjen kristillisyyden ’ piiriin, vaan kristityn etuoikeutena on kertoa tarvittaessa  siitä, mihin hänen uskonsa perustuu niin kuin 1.Pietarinkirjeessä 3:15-16 sanotaan: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus,jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän uskonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti”.

Kirkoissa on viime vuosikymmenien aikana puhuttu paljon maallikoiden aktivoimisesta. Tämä keskustelu on valitettavasti usein keskittynyt hallinnollisiin kysymyksiin ja seurakunnan jäsenten oikeuksien parantamiseen. Nekin ovat epäilemättä tärkeitä , mutta seurakunnan jäsenten aseman ja vastuun ymmärtämistä hämärtää isompi historiallinen ongelma, joka liittyy vanhan kristikunnan rasitteisiin. .Maallikot kasvatettiin vanhassa kristikunnassa  kuuliaisiksi passiivisiksi katselijoiksi ja kuuntelijoiksi. Heidät totutettiin seuraamaan  pappien toimittamia seremonioita. Monissa maissa ns, säätyjako suoranaisesti esti maallikoiden aktiivisen vaikuttamisen.

Kysymys evankelioimisesta vie uskon perukysymyksiin. Evankelioiminen ei siten ole jokin erillinen kapea-alainen työmuoto,vaan se pyrkii välittämään kokonaisvaltaisen evankeliumin tämän ajan ihmisille. Se ei ole suinkaan mikään yksinkertaistettu iskulauseisiin kavennettu viesti, vaan rikas kokonaisuus, joka on mahdollista ilmaista lyhyestikin  elämänläheisellä ja ymmärrettävällä tavalla.

T. Nilesin tunnettu luonnehdinta evankelioimisesta on itse asiassa erinomainen esimerkki sanan ja teon toisiaaan täydentävästä jännitteestä Rakkauden tekona kerjäläinen neuvoo toiselle kerjäläiselle, mistä löytyy leipää, joka ravitsee sekä sielun että ruumiin.

Risto A. Ahonen

Esitelmä evankelioimisen seminaarissa 1.3.2017. Kirjoittaja on teol.tri ja  SLS:n entinen teologinen sihteeri.