Minä ja Kauko

Rockmuusikko Kauko Röyhkä esiintyi Hailuodon kirkossa viime kesänä. Mitä seurakunta betoniseinien sisällä koki, kerron nyt. Mutta lähden liikkeelle vähän kauempaa. (Allaoleva teksti on julkaistu myös kolumnina aikakauslehti Kaltion numerossa 5/2015, alter egoni, runoilija Uolevi Haapalan nimellä.)

—————

Kiinnitin huomioni Kauko Röyhkään vuonna 1987. Tai tarkemmin sanottuna: syy oli nelivuotiaan poikani. Hän katseli Röyhkän kuvaa ”Onnenpäivä”-levyn kannessa, kasvoprofiilia, tummia laseja, kuunteli ”Vakava tyttö”- kappaletta ja virkkoi: ” Isi, toi on vakava setä.” Sitten piti tsekata Lauralle-levy. Sen kannessa Narttu-yhtye on hilpeässä naurukohtauksessa. Basisti Paulamäki pitelee mahaansa. Niinpä pojaltani löytyi uusi nimi Röyhkälle: ”Kato isi, nyt se on mahakipeä-setä.”

Röyhkä on salaperäinen hahmo. Ei siitä oikein tiedä. Vakava ja hilpeä, ärsyttävä ja hellyttävä. Tyyppi, jolle ei ole vertailukohtaa. Leonard Cohen, Lou Reed, Tom Waits ja Jukka-Pekka Välimaa samassa persoonassa, ripaus kaikkia yhden tumman puvun sisällä. Puku istuu Röyhkälle, mutta istuuko Röyhkä maisemaan? Mies, jolle on kehittynyt tietynlainen maine. Rokkari, joka on erilaisiksi itsensä tuntevien, omia polkujaan kulkevien idoli. Juuriltaan karannut pohjoisen poika? ”Minä kävelen”, julistaa Röyhkä. Ja fanit kulkee perässä.

”Lauralle” on ”se laulu”. Kaukon iso hitti. Kappale on osoitus Röyhkän taidosta kertoa kolmen minuutin tarina. Laulun poika on ujo, mutta tavallaan myös hurjan rohkea. Hän koputtaa unelmiensa tytön kotioveen, on valmis nolaamaan itsensä. Aina kuullessani tuon biisin, muistan omat kömpelöt seurusteluyritykseni ensirakkauden ajoilta.

————–

Vuosi 1997. Kauko Röyhkä on ollut minulta unohduksissa vuosia. Kuuloelimeni ovat toki rekisteröineet biisin ”Kevät”. Groove komppi, hieno tunnelma. Tosiaankin, on kevät. Ja minä löydän itseni toukokuussa 45 Specialista, Röyhkän keikalta. Nelivitosen alakerta on täynnä. Miten hän voi soittaa niin pienessä kellariholvissa? ”Tyttö, sinä olet tähti”, aloittaa Röyhkä. Hänen silmänsä ovat kiinni, hän nostaa kädet kattoon, ikään kuin venyttelee siinä parimetrisen vartensa suomalla etuoikeudella. Ympärilläni pomppii tiukkaan pakattu lauma 25-vuotiaita opiskelijoita, tyttöjä enimmäkseen. Minä, neljää kymppiä lähenevä mies taidan olla väärässä paikassa. Paitsi että Röyhkähän on ikäiseni. Joku huutaa: ”Herra presidentti!” Röyhkä vastaa: ”Politiikka ei ole minun alaani. Pidän enemmän rakkauslauluista”. Päälle virnistys, röyhkämäisesti.

Tuon keikan jälkeen kiinnostun uudelleen Röyhkästä. Autossani on kasettisoitin, äänitän kasetille parhaita paloja. Iltamyöhällä, ajaessani jossain Tyrnävän peltojen keskellä kuuntelen ”Rockn´roll kliseetä”. Usva nousee joelta, avaan ikkunan. Kokemus on selittämätön, hengellinen. Istun kirkossa ja virsi soi.

Vuosituhat vaihtuu, minulta Röyhkä jää sille edelliselle. Otamme asumuseron. Jotenkin vain kasvan ulos noista vanhoista riffeistä. Uudessa autossa ei ole enää kasettisoitinta, enkä ole ostanut Röyhkää cd:nä. Miss Farkku Suomi menee ohi. Muistelkoon Kauko 70-luvun loppua, minä jään tässä kohtaa kyydistä…

—————–

Vuosi 2014. Roukalan Aki tulee Hailuodon kylän raitilla vastaan. Luovossa ei mennä tervehtimättä ohi. Pysähdymme juttelemaan. Bättre Folk-festivaalien promoottorina toimiva Aki väläyttää: ”Voisiko kirkossa pitää yhden Bättre Folkin konsertin?” Selviää, että Kauko Röyhkä voisi tulla.

Niin me innostumme ja laitamme pyörät pyörimään. Tiedon levittyä media ottaa yhteyttä. Joku jupisee: ”Eikö Röyhkä ole satanisti, mitä se tekee kirkossa?” Anteeksi, herra toimittaja, sanon. Pääasiahan ovat hänen laulunsa. Hän on kertonut olleensa joskus kiinnostunut okkultismista, so what? Hailuodon kirkko on akustisesti erinomainen paikka miehelle ja kitaralle. Ja sitä paitsi, kirkolla ja taide-elämällä on omat yhteiset tavoitteensa: inspiroida ihmisiä ja lohduttaa. Joskus ravistella, mutta ennen kaikkea armahtaa.

Valmistaudun, sillä enhän tunne Röyhkän 2000-luvun tuotantoa ollenkaan. Teen itseänikin arveluttavan poikkeuksen: ostan cd:n. Kauko Röyhkä & Riku Mattila: ”Kaksi lensi tuulen mukaan”. Löydän kuin löydänkin pari hienoa kolmen minuutin tarinaa. Kuka onkaan tuo tyttö ”Vanhan ajan filmissä”? Ja olisiko ”Saari” Hailuoto…

—————–

Kesäkuussa 2015 Hailuodon kirkossa. Penkit pullistelevat, kun parempi väki (”Bättre Folk”) on tullut kirkkoon. Ison alttari-ikkunan takaa katsovat vanhat rupiset männyt uteliaina taiteilijaa. Kauko Röyhkä pitää minuutin saarnan hyvästä ihmisestä. Sellaisesta, joka huolehtii lapsista ja perheestä. Sitten kysyn Röyhkältä, missä hänen ”talonsa meren rannalla” voisi sijaita. ”Tietysti Hailuodossa” hän vastaa. Päälle tuttu virnistys. Ja kitara alkaa soida.

Röyhkä soittaa meditatiivisesti. Kaiku on pitkä. Laulujen sanat törmäävät kirkon harmaaseen kiveen. Betoni kukkii. Kuullaan ”Puiden alle”, ”Paskakaupunki”, ”Lauralle”… Tunnelma on harras. ”Ollaan kirkossa, joten kuuluu laulaa myös helvetistä”, lausuu Röyhkä, tuo Suomirokin sananjulistaja. Rujot laulut istuvat täydellisesti kirkkoon, jonka taiteilija Pirkko Räntilä nimesi jo 20 vuotta sitten armollisuuden ja suvaitsevaisuuden kirkoksi. Yhdyn mielelläni Röyhkän ajatukseen: pelkkä kauneus ei viehätä. Se on liian imelää. Kauneuden pilkahdus rumuuden keskeltä on jotain paljon hienompaa.

Keikka päättyy, paiskaamme kättä. Ihmiset taputtavat villisti. Röyhkä saa lahjaksi luotolaiset kynsikkäät. Aistin liikutusta ilmassa. ” Törmäillään. Kaikkea hyvää.” Pian Suomen Tom Waits ujuttaa pitkät jalkansa Roukalan Akin autoon. Illalla on jo puistokeikka pääkaupungissa, joten lautalle ja siitä lentokentälle on kiire. Hailuotoon ei ole vielä siltaa eikä pengertietä, mutta taisi tuo Kauko pienen sillan rakentaa luotolaisten sydämiin… no joo, se oli aivan liian imelästi sanottu

  1. Tuusula on Espoon ja Kauniaisten naapuri.
    Muutto Helsingistä , entisestä kodista Wladimirin kadulta Tuusulan Lahelaan, v.1912.

    Evert oli tullut ammattioppiin ja valmistunut kaakeliuunisepäksi , työ oli tavattoman tarkkaa. , vaimo Hinni oli käynyt ompeluopissa Helsinkiin tultuaan. Mimmi täti oli asunut Helsingissä jo kauan , sitä ennen hän oli asunut kymmenenvuotta Pariisissa . Hän oli ammattitaitoinen kokki ja tunsi Ranskalaisen ruokakulttuurin ja opetti sitä nyt Suomalaisille naisille sekä hoitamaan taloutta tehokkaasti ja taloudellisesti.

    He olivat ostaneet asunnon Wladimirin kadulta , se oli tavattoman hieno paikka , puisto , lampi ja joutsenet, tuolta puiden lomasta pilkottaa meri . Voiko tämän kauniimpaa paikkaa Helsingistä löytyä , näin keskustasta , kansallisteatteri , Ateneum ja rautatieasema sadan metrin päässä . Isotori ja Hakaniementori vajaan kilometrin etäisyydellä . Nikolain kirkko ja vanhakirkko pienen matkan päässä . Neljähuonetta ja keittiö , olimmeko hullunrohkeita , hurja velka tuli , pankista sai lainaa osakekirjoja vastaan .

    Kuudenvuoden kuluttua huoneisto oli saatu maksettua , ilo oli ylimmillään. Mutta sitten Evertin töihin ilmaantui uhkakuvia , kehitys kulki omaa tahtiaan . Keskuslämmitys tuli Helsinkiin , uunisepät huomasivat vaarallisen ja voitokkaan kilpailijan valtaavan heidän alaansa . Kaakeliuunisepät eivät olleet kiinnostuneita seinämuurarin ammatista . Maalla kaakeliuuneja tarvitaan , maalle nyt täytyy muuttaa, . Tämä sai Evertin etsimään uusia mahdollisuuksia v. 1912.

    Kahden; – neljänkymmenen kilometrin etäisyydeltä Helsingistä lähdettiin etsimään myytäviä taloja , jolloin he osuivat Lahelaan , siellä oli maatila myytävänä. Ruuan puutetta ei tulisi , sillä tila huolehtisi ravinnosta.
    Lahelan taloa kohti rientäessään he tiesivät , että nyt oli heidän elämänsä suuri seikkailu alkamassa . Saman päivän aikana tehtiin vaihtokaupat, talon omistaja vaihtoi Joutselan osakkeen Kaisaniemestä ja Evert ja Hinni heidän talon irtaimistoineen. . Siitä alkoi Tuusulassa elämänvaikeudet kun alkoi sisällissota , kaikessa kauheudessaan , joka kosketti kyläläisiä erittäin raskaasti , jonka joutuivat myös lapset kokemaan. Asiasta myöhemmin laajemmalti.

Timo Juntunen
Timo Juntunen
Saaristorovasti. Runoilija. Elämän taiteilija. Tapaamisiin pappilan sillalla!