Selviydymmekö me?

Tikastalkoot

Olinpa eräänä kesänä talkooleirillä pohjoissuomalaisessa kylässä yhdessä ison vapaaehtoisporukan kanssa. Homman piti olla helppoa kuin heinänteko, sillä heinämiehinä meidän piti pelloilla heiluman. Alku ei kuitenkaan ollut kovin lupaava. Tulimme näet ensimmäisenä päivänä taloon, josta tuntui puuttuvan toivo ja usko tulevaisuuteen. Tuon talon pellot olivat kuulemma alueen kivisimmät, traktori oli kaputt, naapurit täysiä nuijia.

Kun porukkamme sai heinähangot, isäntäväki näytti, missä päin työmaamme oli. Ei meitä lähdetty viemään, vaan talon väki jäi itse istuksimaan pihamaalle, nahistelemaan keskenään. Omalla porukalla teimme töitä siihen asti kun arvelimme, että nyt on varmasti ruoka-aika. Navetan päädyssä olimme nähneet vellikellon, vaan sitäpä ei soitettu.

Kun tulimme tupaan, niin perhe oli todellakin jo syömässä. Emäntä vähän säpsähti tuloamme. Olimme ajatelleet, että työmies olisi ruokapalkkansa ansainnut, mutta ei näemmä tässä talossa. Kun kutsua ruokapöytään ei tullut, ryhmän vetäjä kiitti kauniisti, että saimme käydä heitä auttamassa ja kertoi meidän nyt jatkavan matkaamme.

Emäntä nyökkäsi. Isäntä tuli tupakille pihamaalle. Seurasi portailla istuen mitään sanomatta lähtöpuuhiamme. Tupakansavun saattelemana poistuimme paikalta hieman hämillämme.

Seuraavana päivänä vaihdoimme taloa. Edellisessä perheessä oli ollut neljä lasta, tässä uudessa 14. Pellot olivat yhtä lailla kivisiä, mutta ei kukaan siitä tuntunut murhetta kantavan. Omaa traktoria ei ollut, mutta naapureitten kanssa oli ostettu kimpassa kyseinen härveli.

Tässä perheessä kaikki kynnelle kykenevät lähtivät kanssamme pellolle. Perheenlisäystä odottava äiti jäi pienimpien lasten kanssa kotiin. Ilmapiiri oli avoin ja iloinen. Kaikesta huomasi, että tämä suurperhe oli tottunut kesävieraisiin.

Kun vellikello soi, menimme kaikki yhdessä syömään. Ennen ruokailun alkua isäntä luki ruokarukouksen. Ahaa, vai tällainen meininki täällä, ajattelin. Ja kun yksinkertainen ateria oli ohi, perheen isommat tytöt keräsivät astiat pöydästä ja rupesivat heti tiskaamaan. Isäntä kävi pitkäkseen lattialle ison leivinuunin kupeeseen ja levitti kätensä niin kuin Jeesus ristillä. Pienimmät lapset tulivat sitten omille paikoilleen painaen päänsä iskän käsivarsille. Oli päiväunien aika. Äkkiä mielikuva rististä katosi mielestäni ja tilalle tuli kuva kananpoikasista emonsa siipien suojassa.

Tässä talossa uskoa tulevaisuuteen edusti hyvällä tavalla se, että tämän matalan majan (tupa ja 2 kammaria) viereen oli rakenteilla uusi, suurempi ja nykyaikaisempi rakennus.

Tuosta kesästä opin, miten ratkaisevan tärkeää on oikea asenne työhön ja elämään. Ensimmäinen perhe oli menettänyt jo toivonsa. Ja apatia näkyi selvästi. Jälkimmäisessä perheessä uskottiin huomiseen ja iloittiin perheyhteydestä.

* * * * * * * * *

Kuvaamastani tapahtumasta on nyt runsaat 40 vuotta. Tämä vanha juttu tuli mieleeni, kun Suomen uutiset ovat pari viikkoa olleet pelkkää hallituksen synnyttämistä Juha Sipilän johdolla. Tunnustelu meni aivan hyvin, keskinäisestä luottamuksesta tuli kaiken a ja ö. Mutta sitten kansaan ja osittain myös kansanedustajiin iski tyytymättömyys salkkujen jaosta lähtien. Ja kun kerrottiin, mistä kaikesta aiotaan leikata, niin siitä vasta huuto seurasikin: senkin takinkääntäjät, vaalilupausten rikkojat! Hallitus julisti talkoot, joihin vapaaehtoisesti osallistuvia on todella vähän.

Mutta, hei: Ei tällä tavalla Suomea saada ikinä jaloilleen! Suomi ei saa tuhota itseään keskinäisellä riitelyllä, mielensäpahoittamisilla, oman edun tavoittelulla, vastakkainasetteluilla, muukalaisvihamielisyydellä.

Raha näyttää olevan se voima ja mahti, joka kaikkea tänä päivänä liikuttaa. Eikä Raamatunkaan mukaan raha sinänsä ole kaiken pahan alku ja juuri, vaan rahan himo! Juju on siinä, miten ja mihin rahansa käyttää. Hyvä antaa vähästäänkin, paha ei paljostaankaan, senhän näkee sokea Reettakin.

Tässä on nyt asennemuutoksen aika, mielenmuutoksen paikka. Ei enempää eikä vähempää.

Selviydymmekö  me vai emme? Se, että emme selviytyisi, on niin huono vaihtoehto, että se kannattaa heti hylätä. Me siis selviydymme. Mutta miten? Satsaamalla ihmisiin.

Raha on yliarvostettua, naapuriapu ja kaikenlainen lähimmäisen auttaminen aliarvostettua. Paljonko se maksaa, että autamme toisiamme arkisissa askareissamme, lainaamme korviamme sille, joka tarvitsee kuuntelijan, käymme katsomassa sairaita, ilahdutamme vierailullamme yksinäisiä vanhuksia? Annamme aikaamme, olemme läsnä toisillemme. Rahaa voi säästää, rakkautta pitää tuhlata.

Jumalaa ei tule kiittää olosuhteista huolimatta vaan juuri niitten tähden. Sillä silloin kun meidän ihmisten omat mahdollisuudet loppuvat, Jumalan mahdollisuudet oikeastaan vasta alkavat. Kyse on vain siitä, annammeko me Jumalan käyttää noita mahdollisuuksia meidän elämässämme meidän parhaaksemme.

 

 

 

 

 

Hannu Kiuru
Hannu Kiuruhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121