Kirkon tulevaisuus vaatii viestinnän uudistamista

Suomen ev.lut. kirkon viestintä ei ole kyennyt uudistumaan nopean yhteiskuntakehityksen vaatimusten mukaisesti. Kirkon viestintä on edelleen hajanaista ja kuppikuntaista, vaikka nykyinen mediakulttuuri vaatisi keskittymistä ja yhteistyötä. Komiteoita ja työryhmiä on työskennellyt, mutta tulokset ovat jääneet vähäisiksi. Raikkaan puheenvuoron tästä tärkeästä teemasta käytti alueviestijä Rebekka Naatus mielipidekirjoituksessaan Kotimaa-lehdessä 13.3.2020. Journalismin ja viestinnän erottaminen toisistaan on tärkeä näkökohta, mutta vaativa toteutettava käytännössä. Vapaa journalismi lisää uskottavuutta ja sitä kautta luettavuutta, mikä taas on tärkeä peruste viestijille eli seurakunnille. Kirkon piirissä ilmestyvien tilattavien lehtien suurena kunnianhimona on juuri journalistinen vapaus. Ne ovat kuitenkin joutuneet kovaan kilpailuun sekä seurakuntalehtien, että muiden tilattavien lehtien kanssa. Viimemainitut ovat yhteisessä rintamassa kärsineet suuria tappioita levikissä ehkä Helsingin Sanomia ja eräitä maakuntalehtiä lukuunottamatta. On siis viimeinen hetki nähdä, miten kirkon viestintää voisimme uudistaa siten, että ihmiset kiinnostuisivat kirkon jäsenyydestä uudella tavalla.

Rebekka Naatus ehdottaa siirtymistä viestintämalliin, joka on yleinen muualla organisaatioissa ja yhteiskunnassamme. Viestintä on lähellä johtamista. Viestintäkeskusten perustaminen hiippakuntiin piispan johdon välittömään alaisuuteen on hyvä oivallus. Koko kirkon viestintäkeskus vastaavasti tulisi sijaitsemaan arkkipiispan välittömässä alaisuudessa. Kirkon viestintä valloittaisi käyttöönsä kaikki mahdolliset kanavat ja alustat, tavoitteena saavuttaa yhteys kaiken ikäisiin suomalaisiin. Rebekka Naatuksen havainto puhelimesta eri ikäisten saavuttamisen välineenä on iso loikka, johon kannattaa pyrkiä. Niiden suhteellinen osuus, jotka eivät käytä älypuhelinta, vähenee vuosi vuodelta.

Miten toteuttaa vaatimus journalismin ja viestinnän selkeästä erottamisesta? Rebekka Naatus ehdottaa verovaroin kustannettavaa valtakunnallista mediaa. Tämä hyvin voisi olla vapaa journalistinen media, sananvapauden edustaja ja tarvittaessa äänekäs vallan vahtikoira. Jos rahat eivät riitä printtilehden painatus- ja postittamiskuluihin, tyytykäämme netissä ilmestyvään verkkolehteen. Naatuksen idea hajautetusta toimituksesta eri puolilla Suomea on tutkimisen arvoinen. Verkkolehtenä valtakunnallinen media olisi vuorovaikutteinen. Se kutsuisi ihmiset keskustelemaan niin uskosta kuin epäuskosta, taivaasta kuin helvetistä, hyvästä kuin pahasta. Siitä saisimme vastapainoa nykyiselle valtamedialle, kuten Helsingin Sanomille, joka tulee jatkuvasti kasvattamaan monopoliasemaansa. Verkkolehden kohdalla ei tarvitse pohtia ilmestymistiheyttä, koska sitä päivitetään jatkuvasti.

Aikaisemmin olemme kantaneet huolta kirkon julkisuuskuvasta. Nyt puhumme brändistä. Nämä kaksi eivät ole suinkaan synonyymejä, mutta molemmilla on merkitystä. Kirkon viestinnän tehtäväksi tulisi kirkastaa brändiä. Valtakunnallinen journalistinen media puolestaan selkiinnyttäisi kirkon julkisuuskuvaa. Molemmat ovat tärkeitä, kun ihmiset perustelevat jäsenyyden merkitystä itselleen.

Kirkolliskokouksen tulisi ensi tilassa asettaa komitea tai vastaava uudistamaan niin kirkon journalismia kuin viestintää. Viime vuosina teemasta on käyty keskustelua. Alueviestijä Rebekka Naatuksen puheenvuoro on arvokas käynnistäjä uudelle valmistelulle. Asia on kiireellinen, koska on kysymys kirkkomme tulevaisuudesta.