Kannan tätä kuoroa sydämessäni ja tunnen heistä jokaisen, kertoo KYN-naiskuoron pitkäaikainen johtaja Kaija Viitasalo. Kuoro on instrumentti, jonka soinnissa kuuluvat laulajien ilot ja surut. Kuorolaisten täytyy voida luottaa siihen, että he ovat turvassa, Viitasalo linjaa. Kuoronjohtamisen salat hän oppi jo nuorena urkuparvella seuratessaan isänsä, kirkkomuusikko Väinö Viitasalon työtä.

Kun on saanut lahjan, se pitää jakaa eteenpäin, musiikkineuvos Kaija Viitasalo, 62, sanoo.

– Se, että voit antaa elämyksen toiselle ihmiselle tai kutsua hänet mukaan musisoimaan yhdessä, on musiikin tekemisessä tärkeämpää kuin oma esiintyminen ja omien taitojen esittely, hän painottaa.

Musiikkikasvattajan ja kuoronjohtajan elämään mahtuu monenlaista. Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa Viitasalo pitää oppitunteja ja toteuttaa musikaaleja sekä ohjaa opettajaopiskelijoita. Johtamansa KYN-kuoron kanssa hän treenaa ahkerasti, uudistaa naiskuoromusiikkia, levyttää ja konsertoi. Kuoro on niittänyt mainetta ja saanut kansainvälisiäkin huomionosoituksia. Tuttua on myös musiikkikilpailujen tuomarointi maailmalla.

Tämä keväänä Viitasalolla on ollut työn alla koulun jokavuotinen, uusi musikaali sekä KYN-kuoron 45-vuotiskonsertti.

Musiikkineuvoksen arvonimi – joka on vain muutamalla naisella – ei ole tullut ansioitta.

– On etuoikeus saada opettaa musiikkia ja laulattaa ihmisiä. Ihmisen ääni ja ihminen sinänsä on niin innostava, Viitasalo sanoo.

Musiikki kuului arkeen kuin kaurapuuro

Vahvat siteet musiikkiin Viitasalo ja hänen kuusi sisarustaan saivat jo lapsuudessa. Neljästä tuli musiikin ammattilaisia, lopuista aktiivisia harrastajia. Tärkeä oli isän, kirkkomuusikko ja musiikkineuvos Väinö Viitasalon esimerkki.

– Näimme, miten hän rakasti työtään ja miten valtava ilo on työskennellä musiikin parissa. Hän teki pitkää päivää kirkkomuusikkona ja välillä myös musiikinopettajana, mutta koskaan hän ei lähtenyt työtehtäviin haluttomasti tai väsyneenä, Kaija Viitasalo kertoo.

– Hänellä oli suorastaan taikurimainen taito sytyttää innostus musiikin tekemiseen, laulamiseen ja soittamiseen. Joensuussa hänen kirkkokuoronsa oli aikanaan Suomen suurin. Suhteellisen pienessä Saarijärven seurakunnassa hän herätti henkiin mieskuoron ja perusti sen tulevaisuuden turvaamiseksi poikakuoron. Hänellä oli myös iso kirkkokuoro, nuorisokuoro, lapsikuoro ja kamariorkesteri.

Väinö Viitasalo kantoi huolta siitä, että nuorilla olisi mahdollisuus harrastaa musiikkia. Hän muun muassa ajoi onnistuneesti Jyväskylän konservatorion sivupisteen saamista Saarijärvelle. Nykyisin paikkakunnalla musiikin ja myös tanssin opetuksesta vastaa Viitasalo-opisto.

Saarijärveltä onkin lähtenyt merkittäviä muusikoita kuten pianistit Kirmo Lintinen, Tero Tavaila ja Jaana Hakala sekä Turun kuoroguru Timo Lehtovaara.

– Olen välillä miettinyt, mistä isä ammensi kaiken voimansa. Muuta en ole keksinyt kuin rakkauden musiikkiin ja ihmisten kohtaamiseen, soittamiseen ja laulamiseen yhdessä, Kaija Viitasalo pohtii.

”Lapsena opimme, ettei musiikilla ole raja-aitoja.”

Kotona musiikki kuului arkeen yhtä luontevasti kuin kaurapuuron syönti. Käytännössä talossa soi aina.

– Sello, viulu, huilu, trumpetti, saksofoni, flyygeli – ja joskus useitakin pianoja, Viitasalo luettelee sisarusparven soittimia.

Soittotunneilla tuli käydä, mutta se ei ollut pakkopullaa. Ja ex tempore -valmiuttakin löytyi, kun isä-Viitasalo tarvitsi säestäjiä tai moniäänistä laulua johonkin tilaisuuteen.

Urkuparvella kasvanut

Musiikkityylien suhteen Väinö Viitasalo oli hyvin avarakatseinen.

– Virsiä laulettiin ja jumalanpalveluksissa käytiin, mutta isä myös soitti harmonikkaa, ammensi ideoita lapsuuden kansanmusiikkitaustastaan ja arvosti hyvää kevyttä musiikkia. Opimme, ettei musiikilla ole raja-aitoja, Kaija Viitasalo kertoo.

Sisarusparven kuopus matkasi vanhempien kanssa niin laulujuhlille, Herättäjäjuhlille kuin kuoroleireille – ja etenkin urkuparvelle.

– Siellä olen kasvanut. Istuin isän vieressä, kuuntelin ja katselin, kun hän harjoitti tai johti kuoroa. Siinä myös näin, mitä kuorossa laulaminen ihmisille antaa. Kuoroon tultiin hymyssä suin iloisiin kohtaamisiin.

Ja kun isä-Viitasalo viritti urkuja, tytär paineli koskettimia.

– Omaan muusikkouteeni on myös vaikuttanut tapa, jolla isä soitti urkuja ja säesti lauluja, monesti vain tekstikirjan pohjalta, valiten hyvät sävellajit, joita oli helppo laulaa. Hän improvisoi paljon. Se jäi soimaan sieluun. Urkumusiikki onkin minulle hyvin rakasta.

Kaija Viitasalo oli monena kesänä Saarijärvellä kesäkanttorina isänsä sijaisena. Hän soitti jumalanpalvelukset, häät ja hautajaiset ja työskenteli mielellään myös rippikouluissa.

– Kieltämättä kirkossa tulee käytyä nykyään liian harvoin. Mutta jos ollaan kotona sunnuntaina, messu katsotaan tai kuunnellaan. Ja vaikka on mukava, että musisointia hoitaa joskus jokin bändi, odotan aina urkujen soittoa. Virsien laulaminen on hieno hetki.

Kerran vuodessa vietettävässä siskoviikonlopussa kaivetaan aina jossain vaiheessa iltaa esiin Siionin virret.

Nuoret haastavat ja palkitsevat

Jo kouluaikana Kaija Viitasalo tykkäsi opettaa ja harjoittaa. Sittemmin musiikkikasvatus tuntui selkeästi omalta alalta.

”Nyt olen ollut opettajana jo aika kauan ja edelleen teen työtä, jota rakastan.”

– Pääinstrumenttini oli piano, mutta tiesin, ettei minusta tule solistia kuten vanhimmasta siskostani Maritasta, joka selkeästi ja ahkerasti suuntasi sitä kohti.

– Nyt olen ollut opettajana jo aika kauan ja edelleen teen työtä, jota rakastan. Nuoret haastavat mutta myös palkitsevat joka päivä. Voin kehittyä ja oppia heidän kauttaan uusia asioita jatkuvasti. Se on hieno tunne.

Vaativa on muun muassa jokakeväinen musikaali. Mukana on noin 60–80 nuorta, jotka sekä esiintyvät että vastaavat musiikista, valoista, puvustuksesta, maskeerauksesta ja lavastuksesta.

– Kaiken tuon synnyttäminen on noin puolen vuoden opintomatka. Itselle se voi tarkoittaa viikonlopun molempien päivien kiinnioloa kymmenestä kuuteen, mutta nuorten ilo ja into palkitsee.

Musiikinopettajan virka Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa tarkoittaa myös aineenopettajiksi valmistuvien ohjaamista. Sekin vaatii ymmärrystä ja joustavuutta, mutta tarjoaa myös monenlaista näkökulmaa opettamiseen ja opettajuuteen, mikä tekee työstä inspiroivaa.

– Emme ole musiikkipainotteinen koulu, mutta kollegat ovat kauniisti sanoneet, että musiikki tekee koulun hyvän hengen. Musiikinopettajalla on juhlavastuita, mutta isäni tapaan olen ennen kaikkea halunnut, että talossa soi musiikki.

Eletty elämä saa kuulua

Saarijärven aika kasvatti Kaija Viitasalosta kuoronjohtajan.

– Muutimme sinne Kuopiosta, jonne olin juuri ennättänyt juurtua ja saada muun muassa ihanan pianonsoiton opettajan. Ysiluokkalaisesta muutto tuntui kauhealta. Mutta yllättäen ympäriltä löytyikin laulavia ja soittavia ihmisiä, hän muistelee.

Lukiossa hän perusti kahdeksan hengen lauluyhtyeen Arietan, joka konsertoi sekä kirkoissa että muissa paikoissa ympäri Suomea, teki yhden levynkin ja jatkoi kvartettina vielä opiskeluaikana Helsingissä.

Kun opiskelut Sibelius-Akatemian musiikkikasvatusosastolla alkoivat, Viitasalolla oli jo takataskussaan monia omia kuorovuosia ja oma yhtye. Pääaineena hänellä oli piano, mutta kuoro tuntui omimmalta instrumentilta.

– Se tarjoaa mahdollisuudet niin moneen. Heittää haasteen, mutta samalla palkitsee.

Ruokarahaa Viitasalo hankki opiskeluvuosinaan ohjaamalla eri työyhteisöjen kuoroja. Vuonna 1989 KYN (silloinen Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan naislaulajat) otti yhteyttä: kuorolle tarvittiin uutta johtajaa.

– Sanoin ensin ei, koska en todellakaan ollut naiskuoroihminen. Minut kuitenkin houkuteltiin kuuntelemaan kuoron harjoituksia. Ja kun kuulin, miten matalalta altot voivat soida, tajusin, ettei naiskuoron kanssa tarvitse soittaa vain pianon yläkoskettimilla, vaan voin toimia koko koskettimiston leveydellä. Halusin lähteä kokeilemaan, taipuisiko kuoro vaikkapa jatsiin, Viitasalo kuvailee.

Kun Saarijärveltä matkaan lähtenyt Kirmo Lintinen lähti vielä mukaan, Viitasalo innostui ja ryhtyi tekemään ja hakemaan uusia sovituksia sekä tilaamaan kuorolle omia teoksia.

– Visioni oli rakentaa kuorosta oma, eri musiikkityylejä vaihteleva instrumentti, kuin sähkökitaran vahvistin. Välillä soitan suoralla kanavalla, välillä polkaisen päälle särökanavan.

Opiskelijakuorona aloittaneessa KYNissä on nyt laulajia, jotka ovat olleet mukana yli 20 vuotta.

– Kun vaihtuvuus on vähentynyt, pystyn johtajana rakentamaan tätä instrumenttia paremmin. Eihän viulistikaan haluaisi vaihtaa soitintaan joka konserttiin.

KYN ja Viitasalo ovatkin raivanneet tietä naiskuorojen uudistumiselle ja tuoneet paljon sekä uusia sovituksia että sävellyksiä juuri naiskuoroille.

– Naiskuorot ovat tällä hetkellä erittäin hyvässä kondiksessa, omaleimaisella musiikilla, mikä on näkynyt vahvasti vaikkapa Helsingin Musiikkitalon naistenpäivän konserteissa, Viitasalo myhäilee.

Muusikolla on aina suhde instrumenttiinsa, mutta kuoron kanssa suhteen merkitys liikkuu aivan omalla tasollaan.

– Kannan tätä kuoroa sydämessäni, tunnen heistä jokaisen. Kuorolaisten ilot ja surut tulevat pakostakin myös harjoituksiin ja konsertteihin, mutta heidän täytyy voida luottaa siihen, että he ovat turvassa. Ja se, että eletty elämä soi musiikissa on myös voimavara.

Paljon ois aihetta kiittää

Harvassa on perhe, jossa on kaksi musiikkineuvosta. Vuonna 2025 Kaija Viitasalolle myönnetty arvonimi tuli hänelle täytenä yllätyksenä, koska ”en ollut edes eläkeiässä”.

– En osannut ajatella olevani isäni veroinen. Mutta nöyränä otin arvonimen vastaan ja ylpeästi sitä kannan.

”Jokainen päivä on meille lahja ja mahdollisuus. Jokainen päivä on arvokas.”

Viitasalo kantaa mukanaan myös monenlaisia isän oppeja.

– Autoin joskus isää kuorojen stemmojen harjoittamisessa. Olin siinä aika tiukka ja isä opetti: muista kiittää kuoroasi ja pyydä viemään terveiset kotiväelle, joilta harjoitusaika on ollut pois. Tätä olen opetellut muistamaan.

Väinö Viitasalon säveltämistä lauluista tunnetuin lienee Paljon ois aihetta lapsella kiittää. Sitä tytär on laulattanut niin KYNillä kuin useilla muillakin kuoroilla. Mutta ennen kaikkea se on perheen laulu.

– Lapsena en ehkä ihan ymmärtänyt sanoman syvällisyyttä. Aina se muistaos / tänään on juuri / varattu sinulle siunaus suuri. Jokainen päivä on meille lahja ja mahdollisuus. Jokainen päivä on arvokas. Tämä nousi esiin silloinkin, kun menetimme Eeva-sisaremme.

Kiitoksen aihetta Kaija Viitasalolla paljon: oma perhe, sisarukset, jotka ovat hänen parhaita ystäviään, yhdessä tekeminen, ihmisten kohtaaminen.

– Muistan, että kun lähdin pikkutyttönä isän kanssa kauppaan tai torille, reissu kesti aina kamalan kauan, koska hän jutteli kaikkien kanssa. Nyt huomaan olevani ihan samanlainen. Kun vaihdan luokkatilaa, jään matkalla vaihtamaan ajatuksia niin monen kollegan tai oppilaan kanssa, että meinaan myöhästyä tunnilta. Mutta kun se on niin mukavaa.