Isäni Pentti Heikkilän (1926–2008) syntymästä tulee toukokuussa kuluneeksi 100 vuotta. Kevään mittaan olenkin paljon miettinyt isää ja hänen merkitystään elämässäni. Isäkuvani pohjautuu tietysti omiin muistoihini ja siihen, mitä muut ovat hänestä kertoneet. Isä myös kirjoitti paljon, ja lukemalla hänen ajatuksiaan olen voinut vielä hänen kuolemansa jälkeenkin oppia tuntemaan häntä.
Olen saarnamiehen tytär. Isäni teki elämäntyönsä Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen palveluksessa kotimaan valtakunnallisessa julistustyössä.
Isän työn parhaita plussapuolia lapsuudessani oli, että perheemme pääsi isän mukana kiertämään Suomea lännestä itään ja etelästä pohjoiseen, aina Lapin tunturimaisemia myöten.
Niin kauan kuin meitä lapsia oli kuusi, mahduimme koko kahdeksan hengen porukalla kuplavolkkariin. Kun sitten vielä syntyi pikkuveljemme, auto vaihtui farkun kautta yhdeksän hengen kleinbussiin.
Eipä siis ihme, että olen itsekin aina viihtynyt tienpäällä ja kokenut lähtemiset ja keikkaelämän pitkät matkat mukavina ja rauhoittavina. Isän viitoittamaa tietä on ollut tuttua ja turvallista kulkea.
Ensimmäinen kesätyöpaikkani tuli isän työn vanavedessä, kun siskojen kanssa toimimme kirjamyyjinä rukoushuoneitten ja seurakuntatalojen eteistiloissa. Siinä tuli muutamat Lutherin ja Roseniuksen teokset myytyä. Usein diiliin kuului myös laulaa pari laulua seuraväelle isän puheen jälkeen. Rikkautta, ajattelen noista hetkistä nyt, vaikka silloin en esiintymisestä tykännytkään.
Suurperheen elättämiseen tarvittiin muutakin kuin saarnareissut ja palkkatyönsä ohella isä harjoitti myös maanviljelystä ja metsänhoitoa. Näihinkin hommiin me lapset pääsimme mukaan: kuokkimaan omia kasvimaitamme, istuttamaan puun taimia, korjaaman hevosella heinää seipäiltä ja pussittamaan juuri puitua viljaa säkkeihin.
”Äidin kuoleman jälkeen isä piti yhteyttä viikoittain, kyseli kuulumiset ja voinnit ja kuunteli huolet.”
Isällä oli luovaa ongelmien ratkaisukykyä, sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä, ja näitä taitoja hän opetti meille lapsillekin.
Isän saarnamatkoilla oli lapsen näkökulmasta myös varjopuolensa. Vaikka välillä pääsimmekin mukaan, valtaosan matkoista isä teki yksin ja oli paljon pois kotoa. Minulle se tarkoitti jatkuvaa isän ikävää ja jonkinlaista vieraantumistakin, niin että oman elämäni huolista uskoiduin vain äidille.
Tilanne kuitenkin muuttui äidin kuoleman jälkeen. Isä ehti elää leskenä 13 vuotta ja sinä aikana meistä tuli hyvin läheiset. Isä piti yhteyttä viikoittain, kyseli kuulumiset ja voinnit ja kuunteli huolet. Eläkkeelle jäätyään hän ei enää kulkenut saarnaamassa, vaan halusi keskittyä läheisiinsä.
Yhtä suurta murhetta en olisi isälle suonut. Muutaman vuoden kuluttua äidin kuolemasta isä joutui hautaamaan samalla kertaa kaksi lastaan, viidennen ja seitsemännen. Viikon välein tapahtuneet kuolemat vuosituhannen vaihteessa tarkoittivat kaksoishautajaisia. Se oli isälle musertava suru.
Oman metsän havuista solmitut isän seppeleet painoivat enemmän kuin kenenkään kuuluisi jaksaa kantaa. Ja silti muistan, miten silloinkin isä halusi kannatella meitä sisaruksiaan surevia lapsiaan.
Vaikka isä oli paljon pois kotoa, kotona ollessaan hän touhusi monenlaista meidän lasten kanssa. Ollessani noin neljävuotias, isä vei meidät metsäretkelle. Minulle silloin vielä lapsijoukon pienimpänä isän valitsema reitti oli kuitenkin liian pitkä ja väsähdin kesken matkan.
Muistan vieläkin elävästi, miten isä silloin toimi. Hän ei hermostunut tai kehottanut jaksamaan reippaasti, vaan nosti minut istumaan olkapäilleen. Siinä turvallisesti isän olkapäillä sain jatkaa matkaa kannettuna kotiin asti.
Myöhemmissä elämänvaiheissani tästä on tullut yksi elämäni kannattelevin muisto ja ajatus. Kun matkallani väsyn, isä ei vaadi minua jaksamaan omin voimin, vaan ottaa syliin ja kantaa minua. Ja kantaa lopulta aina kotiin asti.
Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 5/2026.
Lue myös:
Kolumni: Toivo kantaa yhdenkin ohrankorren varassa
Kolumni: Kuuden kilometrin päässä unelmasta löytyi pala taivasta
Ilmoita asiavirheestä