Kirkolliskokouksessa on tällä viikolla käsittelyssä kirkkohallituksen ohjesäännön muutos jonka yksi ehdotus on, että luovuttaisiin kirkkoneuvoksen virkanimikkeistä. Uudistuksen myötä kirkkohallituksen osastonjohtajina toimivista kirkkoneuvoksist tulisi pelkkiä osastonjohtajia.
Kun Kirkkohallitus perustettiin vuonna 1944, sen hallinnon mallina käytettiin Kouluhallitusta. Päättävän elimen jäsenten ja johtavien virkamiesten nimikkeeksi tuli kirkkoneuvos kouluneuvoksen nimikettä mukaillen. Kirkkoneuvoksia oli kahdenlaisia. Määräajaksi nimitettyjä kirkkoneuvoksia ja määräämättömäksi ajaksi nimitettyjä kirkkoneuvoksia. Määräaikaiset kirkkoneuvokset olivat luottamushenkilöitä ja määräämättömäksi ajaksi nimitetyt olivat pysyviä virkamiehiä. Tämä asetelma jatkui ensimmäiset 50 vuotta. Hallinnon järjestelyn muutoksia tapahtui vuosien saatossa, ja vielä 1990-luvun alkuun asti kirkkohallituksen täysistunnossa puheenvuoroja jaettaessa ja kokouskeskustelussa sekä kirkkohallituksen jäseniä että viranhaltijoita puhuteltiin kohteliaasti kirkkoneuvoksiksi. Niin määräajaksi kuin määräämättömäksi ajaksi valitutkin kirkkoneuvokset valittiin kirkolliskokouksessa.
Kirkolliskokouksessa valittujen virkamies-kirkkoneuvosten lukumäärää lisättiin vuosien saatossa organisaatiomuutosten myötä kolmesta kuuteen.
Muutaman vuosikymmenen takaisessa hallinnonuudistuksessa kirkkohallituksen täysistunnon jäsenistä lakattiin käyttämästä kirkkoneuvos -nimikettä, joka jäi vain virkasuhteessa olevien kirkkohallituksen johtavien viranhaltijoiden nimikkeeksi. Vuoden 1993 ohjesäännön mukaan kirkkohallituksessa oli kuusi kirkkoneuvosta, joiden hallinnollisena päällikkönä oli kansliapäällikkönä toimiva kirkkoneuvos. Sitä ennen kirkkohallituksen kansliapäällikkönä toimi oman tehtävänsä ohella yksi kirkkoneuvoksista. Kirkkoneuvokset muodostivat kirkkohallituksen virastokollegion, joka käytti kirkkohallituksen päätösvaltaa eräissä vähämerkityksellisissä tai kiireellisissä asioissa. 2010- luvulla tehdyssä uudistuksessa kirkkoneuvosten määrä vähennettiin viiteen, kun kansliapäälliköstä tehtiin erillinen ylin johtaja kirkkohallituksen virastoon. Vain ”uusi” kansliapäällikön virka jäi kirkolliskokouksessa täytettäväksi ja kirkkoneuvokset siirtyivät kirkkohallituksen alaisiksi ja sen täysistunnon valittaviksi osastonjohtajiksi vanhan neuvosnimikkeensä kuitenkin säilyttäen.
Kun nyt kirkolliskokoukselle esitetään, että kirkkoneuvos -nimikkeestä luovutaan, kirkkohallitus perustelee sitä lyhyesti kahdella argumentilla. Se sanotaan koetun epämääräiseksi ja että se on aiheuttanut sekaannuksia kotimaassa ja ulkomailla. Lisäksi kirkkohallitus katsoo, että nimikkeiden käytössä olisi otettava mallia valtionhallinnosta.
Esimerkkejä kirkkoneuvos -nimikkeen epäselvyydestä kirkkohallituksen esityksessä ei mainita. Voisin eläkeläisen kiikkustuolistani tarjota pari näkökohtaa kirkkohallituksen esityksen tueksi.
Kun oma työni liittyi keskeisesti maallisen yhteiskunnan kanssa tapahtuvaan sidosryhmätoimintaan, keskeisin kirkkoneuvos -tittelin ilmitulon vaikutus oli lähinnä se, että kokouksen osallistujien kirosanojen käyttö loppui kuin seinään tai jo ehkä käytettyä kirosanaa pyydettiin katuen anteeksi. Sen suurempaa hämmennystä nimike ei aiheuttanut, joskin kirkkoneuvoksen luultiin liittyvän valtion ja kirkon symbioosiin.
Pohjoismaisissa yhteyksissä kirkkoneuvoksesta käytettiin sen kotimaista ruotsinkielistä muotoa ecclesiastikråd. Kun pohjoismaisissa kirkollisissa työnantajakokouksissa kävi ilmi, että olin virkanimikkeeltäni kirkkoneuvos (ecclesiastikråd) ja oppiarvoiltani varatuomari (vicehäradshövding), aina anarkistiset tanskalaiset pitivät sitä lähinnä vitsinä. Mutta aina kohteliaat ruotsalaiset eivät oikein tienneet, pitikö minua kuitenkin teititellä eikä normaaliin tapaan sinutella. Saksalaisissa yhteyksissä kirkkoneuvos piti kääntää muotoon ylikirkkoneuvos Oberkirchenrat, joka oli Saksan luterilaisessa kirkossa käytetty johtavan viranhaltijan nimike. Pelkkä suora ”sanatarkka” käännös muotoon Kirchenrat tarkoitti kirkkoneuvostoa tai vastaavaa monijäsenistä kirkollista hallintoelintä.
Hiukan erikoinen perustelu kirkkoneuvos -nimikkeestä luopumiseen kirfkohallitukselta on se, että kirkollisissa nimikkeissä pitäisi ottaa mallia valtionhallinnosta. Itse asiassa kirkkoneuvos on juuri tuollainen valtionhallinnosta kirkollishallintoon lainattu neuvos -nimike, josta luopumista ehdotetaan.
Ovathan neuvosten nimikkeet tietysti komeitakin ja ovathan kirkko- ja valtio vuosisatojen aikana olleet kuin sisko ja sen veli. Omalta työajalta muistan tilanteen, kun olin matkalla samaan harraste-elämään liittyneeseen kokoukseen valtioneuvos Riitta Uosukaisen kanssa. Kun rattoisan rupattelun siivittämän junamatkan jälkeen istuimme Joensuussa taksiin, auton takapenkille istuutuivat siis rinnakkain kirkko- ja valtioneuvos. Tosin taksikuski tunnisti vain valtioneuvoksen. Kirkkoneuvos ei herättänyt edes hämmennystä tai muuta epäselvyyttä, hän kun ainoastaan huomaamattomasti ja ääneti kuittasi kohteliaana miehenä taksimaksun.
Mutta summa summarum, yhtä kaikki, kirkkoneuvos -nimike joutaa kyllä jo historian lehdille. Muutoksesta olisi itselleni ainakin se ilo, että voisin sitten uudistuksen jälkeen kirkollisissa yhteyksissä käyttää titteliä ”Entinen entinen kirkkoneuvos emeritus”.
Samaa mieltä: joutaa jo sinne mappi-ö:n kätköihin – eli jonnekin pilveen, jota hallinnoi Trumpilaisen liittovaltion ylikansallinen it-firma. Kummeksun myös sitä, että mallia pitäisi ottaa valtion hallinnosta. Siitähän meitä kirkkona on kritisoitu ja me kirkon sisällä olemme itseämme kritisoineet, että olemme ”vain” matkineet hallintomme valtiolta ja kunnilta. Lisäperusteena lopussa mainitsemaasi on tietysti se, että jos on sattunut ”omistamaan” virkaurallaan harvinaisemman tai komelta kalskahtavan virkanimikkeen, on mukava, kun seuraajien seuraajat eivät saa vastaavaa! 😉
En ota kantaa kirkkohallitukseen, mutta kirkon hallintomallin mielettömään raskauteen. Näin seurakuntavaalien lähestyessä pienemmissä seurakunnissa jännitetään vaalien pilkuntarkasti säädellyn toimittamisen aiheuttamaa lisätyömäärää, joka kokemuksen mukaan tapahtuu vain ja ainoastaan ylhäältä tulevan ohjeistuksen vuoksi. Ongelma on siis nimenomaan siinä, että seurakuntien hallinto muistuttaa niin läheisesti kunnallishallintoa samalla kun resurssit ja äänestysaktiivisuus ovat paljon pienemmät kuin kunnissa.
Muutoin olen sitä mieltä, että menneisyydestä voisi elvyttää arvonimen ”varapastori” (vice pastor). Sen voisi myöntää vaikka eläkkeelle siirtyville ansioituneille papeille, joiden ansiot eivät ole riittäneet rovastin arvoon. Ja kirkollisia kunniamerkkejäkin voisi jakaa hitusen runsaammin. Meiltä puuttuu esimerkiksi ortodoksisen sisarkirkkomme Pyhän Karitsan ritarikuntaa vastaava seitsenluokkainen systeemi mitaleineen ja risteineen. Tosin Herramme ei tainnut ristin kantamisella tarkoittaa ansioristejä 🙂
Olen ihmetellyt sitä miksi pienissäkin kunnissa vaalilistoja tulisi olla useita ? Kuitenkin saman seuraukunnan asioita ollaa hoitamassa.
Seurakunnan toiminnan kannalta juuri yhteen hiileen puhaltaminen on olennaista.
Pekka, ongelma tulee minun mielestäni siitä, jos vaalien jälkeen ei osata tehdä yhteistyötä seurakunnan parhaaksi. Yksipuoluejärjestelmä (poliittinen tai joku muu peruste) on seurakunnankin hallinnossa pahasta. Jos on vain yksi lista, äänestysaktiivisuus romahtaa entisestään. Toki kaikkein parasta olisi, että seurakuntavaaleissa ei olisi mitään poliittisia listoja.