Viimeksi kuluneiden päivien ja viikkojen aikana maailma on saanut todistaa erikoislaatuista kiistaa, jonka osapuolina on kaksi yhdysvaltalaista: presidentti Donald Trump ja paavi Leo XIV. Nämä maailman kaksi ehkä vaikutusvaltaisinta miestä ovat moittineet toisiaan julkisten puheidensa ja kirjoituksiensa kautta. Paavin tyylilaji on tässä julkisessa debatissa ollut hillitty ja asiallinen. Myös presidentti on ollut tyylilleen uskollinen.
Jo pitkään kyteneen kiistan taustalla on se, että paavi Leo on kritisoinut eräitä Trumpin hallinnon toimia, myös Yhdysvaltojen ja Israelin helmikuun lopussa alkanutta hyökkäystä Iraniin. Paavi on paheksunut presidentin Iranin koko sivilisaation hävittämisestä puhunutta retoriikkaa ja kertonut, ettei hän pelkää Trumpin hallintoa. Trump on puolestaan luonnehtinut paavia liberaaliksi ja ulkopolitiikan diletantiksi ja ihmettellyt, eikö tämä ole tiennyt Iranin autoritaarisen hallinnon murhanneen tuhansia omia kansalaisiaan, jotka osoittivat mieltään. On ilmeistä, että presidentti toivoisi paavista oman politiikkansa tukimiestä.
Yksi kiistelyn seuraus on, että Leo ei todennäkäisesti aivan pian aio vierailla synnyinmaassaan. Lisäksi monet Yhdysvaltojen ja muun maailman katolilaiset ovat loukkaantuneet Trumpin sivalluksista paavin suuntaan. Tällä voi olla Yhdysvalloissa ja muualla myös poliittisia seurauksia.
PAAVIEN VOI viran puolesta ja sydämen halusta olettaa toimivan aina lähtökohtaisesti rauhan, oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon, heikkojen ja sorrettujen puolesta. Sitä monet heistä ovat painokkaasti ja onnistuneesti tehneetkin. Muu olisi ollut erikoista. Vuorisaarnan eetoksen valossa modernin ajan paavit ovat vajavaisina ja virheitä tekevinä ihmisinäkin pyrkineet kulkemaan Kristuksen jalanjäljissä.
Toisaalta reaalimaailmaa — edes Vatikaanin omaa kirkollista ja valtiollista koneistoa — ei hallita evankeliumilla, vaan järjellä. Tunnetaanko Vatikaanissa riittävää huolta siitä, mitä tuhoa autoritaarinen, omia kansalaisiaan sortava, terrorismia tukeva ja Israelin hävityksestä unelmoiva Iranin hallinto apureineen on jo kauan Lähi-idässä tehnyt? Miltä ajatus tällaisesta ydinaseistetusta Iranista näyttäisi Roomasta katsottuna?
Diplomaattinen ratkaisu rauhan tavoitteluun ja Iranin muuttumiseen olisi tietenkin se paras ja tavoiteltava.
Vaikka maailman nyt todistama Trumpin ja Leon välinen näytelmä on monessa suhteessa ainutlaatuinen, ei se ole ensimmäinen kerta, kun paavi on hakauksissa maallisten valtojen johtajien kanssa. Euroopan menneisyydessä tällaista ristivetoa on ollut usein. Varsinkin kristinuskon läntisessä kontekstissa valtaistuimen ja alttarin suhde on ollut kautta aikojen joko neutraali, sopimuksenvarainen, alisteinen tai jännitteinen. Vallalla on ollut halukkaita ottajia niin kirkossa kuin maallisissa hoveissa.
VIIMEISTÄÄN MODERNIN ajan koitettua Rooman paavit menettivät suuren osan aikaisemmasta poliittisesta vallastaan. Mutta hengellinen valta tietenkin säilyi, mitä paavit ovat käyttäneet monenlaisessa globaalissa vuorovaikutuksessa arvo- ja vaikutusvaltansa lähtökohtana. Monet paavit ovat käyttäneet sitä taitavasti, osana Pietarin istuimen haltijan paimenvirkaansa.
Viimeistään puolalaistaustaisen Johannes Paavali II:n pontifikaatista alkoi länsimaisessa kontekstissa aika, jolloin muuttui todeksi pitkään lähinnä kulisseissa vaikuttanut ja jo katoavaksikin veikattu uskonnon paluu maailmanpolitiikkaan vaikuttavana reaalisena voimana. Vatikaani lienee kuitenkin edelleen myös maailman hiljaisen diplomatian mestareita.
Kehityksestä huolimatta on selvää, että jatkossakin maallinen ja uskonnollinen valta pysyvät ainakin länsimaissa toisistaan erillisinä, kuten pitääkin. Lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta kuuluvat vain edelliselle. Teokratioita ei tarvita maailmaan lisää.
Eri regimenttien on tultava toimeen keskenään, mutta niiden ei kuitenkaan tule ryhtyä toistensa rengeiksi. Erityisesti kirkkoja on uhannut modernissa maailmassa joutuminen erilaisten poliittisten ja ideologisten vankkureiden vetäjiksi. Näin tapahtui esimerkiksi kylmän sodan ajan Itä-Euroopassa, jossa sosialistiset diktatuurit alistivat myös kirkot vuosikymmenien ajaksi paitsi tiukkaan kontrolliin, myös politiikkansa myyntimiehiksi ja apureiksi. Analoginen tilanne vallitsee myös nyky-Venäjällä.
Täynnä erilaisia uhkia ja epävarmuuksia oleva maailman tulevaisuus vaikuttaa tällä hetkellä varsin synkältä. Ratkaisujen avaimet ovat toivottavasti kuitenkin maailman erilaisten johtajien keskustelussa ja diplomatiassa. Noissa neuvottelupöydissä on entistä enemmän otettava huomioon myös se, että yhteisellä pallolla vaikuttavat myös eri uskonnolliset traditiot, joiden on voitava tarvittaessa sanoa rauhan töissä painavat sanansa.
Lue myös:
Pääkirjoitus: Persianlahdella otellaan nyt globaalin hegemonian suunnasta
Pääkirjoitus: Höpinän ja demonisoinnin sijaan tarvitaan nyt pääsiäisen rauhaa
Pääkirjoitus: Tuomio tuli mutta Raamattua saa edelleen siteerata
Ilmoita asiavirheestä