Nordic Journalism Students -kyselyn Suomen osion tuloksista uutisoitiin maaliskuun lopulla (mm. hs.fi 24.3.). Sen mukaan 70 % suomalaisista journalistiikan opiskelijoista äänestäisi vasemmistopuolueita, jos eduskuntavaalit järjestettäisiin nyt.

Tämä ei hämmästytä ollenkaan, koska osa toimittajista on näyttänyt – ilman tunnonvaivoja – konstruoineen sosiaalista todellisuutta jo pitkään uusiksi ihan puhtaalta pöydältä, ilman historian kokemuksia. Tämä tavoite kuvaa keskeisesti modernin vasemmiston ja konservatismin oleellista eroa. Toimittajien mieltymykset ovat luku sikseen, mutta kritiikkini isommassa kuvassa kohdistuu siihen, että kovin moni media-ammattilainen tuntuu pitävän ylipäätään mielipiteidensä tarjoamista – puolivillaisia vaikuttamispyrkimyksiä kaikkien alojen kehityksen – luonnollisena asiana, em. tutkimuksen perusteella jopa motiivina elämäntehtävänsä valinnalle.

Ainakin minä ihmettelen, miksi toimituksissa ollaan sitten huolissaan alan uskottavuudesta? Eikö oman ammattikunnan vaikuttamishakuisuudella ja yleisen epäluottamuksen lisääntymisellä journalismiin ole ilmeinen yhteys?

XXX

Kirjoitin vajaa vuosi sitten tälle alustalle kolumnin, jonka aiheena on Journalistin ohjeiden johdannossa  vuosituhannen vaihteen jälkeen tapahtunut, ensi lukemalla vähäpätöiseltä vaikuttava muutos. Silloin julkaisin sen ilman kommentointimahdollisuutta.

Suomen Sanomalehtimiesten Liiton liittovaltuuston vuonna 1992 hyväksymien Journalistin ohjeiden johdantovirke kuuluu: ”Hyvän journalistisen tavan perustana on kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta.”

Journalistin ohjeiden uusimman päivityksen 1.10.2024 aloitus on tällainen: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.”

Itse asiassa jo vuoden 2005 jälkeisissä päivityksissä puhutaan kansalaisten ”oikeuksista” suhteessa journalismiin. Ei kai niitä oikeuksia meille tarvitse erikseen myöntää? Mutta kun kokeneet toimittajat ovat kirjanneet itselleen oikein luvan myös mielipiteiden tarjoilemiseen, niin tässä on mielestäni perussyy median uskottavuuden heikkenemiseen.

XXX

Toimitukset ovat toki opastaneet kansalaisia ja poliitikkoja mielestään oikeille teille kolumneissa ja pääkirjoituksissa kautta aikojen. Mutta etenkin tällä vuosituhannella korkki on avattu ja pullon henki näyttää päässeen lopullisesti irti. Myös mielipiteiden tasapuolinen esittely on toki paikallaan, mutta koska se vaikuttaa olevan ylivoimaisen vaikeaa, pitkän päälle uskottavinta journalismia olisi pitää fokus ”oikeiden ja olennaisten” tietojen jakamisessa. Yhä koulutetumpi kansa saisi ihan ilman toimituksellista hybridivaikuttamista valita, mihin uskoa ja ketä seurata.

Käsitys parhaasta mahdollisesta tulevaisuudesta on aina poliittisesti  ladattu, eli kiistanalainen. ”Oikeat” ja ”väärät” näkemykset ovat aina ideologisia valintoja, ajan hengen määrittelemiä. Paradigmatkin ovat vaihtuneet ja juuri tämän takia vapaa yhteiskuntamalli ja laaja sananvapaus on nähty laajasti kestävänä viestintäohjeena länsimaissa. Uusi ilmiö on, että demokratioissa varttuneet mediavaikuttajat ovat sitä nyt kyseenalaistamassa. Tässä se vasemmalle kallistuminen parhaiten tulee esille.

Antagonistisen eli ”väärät” mielipiteet poissulkevan, jopa tuhoamaan pyrkivän asenteen muuntamisessa agonistiseksi eli positiivissävyiseksi kamppailuksi toisinajattelijoita vastaan toimittajilla olisi yhteiskunnallista ja myös elämäntehtävää kerrakseen. Avoimesti vanhan liiton sosialidemokraatin, prof. Chantal Mouffen Agonistics-teoksen (Verso 2013) idea on juuri tämä. ”Me” ja ”he” -jaottelut ja näin ollen myös poliitiset kiistelyt ovat pysyviä ilmilöitä ihmisyhteisöissä, koska emme mahdu koskaan samaan koriin. Toisinajattelijoita vastaan tulee kamppailla mutta ”heidän” mielipideoikeuttaan ei pidä kyseenalaistaa. Kaikki konsensukset ovat aina konfliktuaalisia, koska niihin sisältyy ulossulkemista ja näin ollen myös uusien konfliktien siemeniä.

Mouffen ”radikaalidemokraattiseen” teoriaan kuuluvan moninaisuuden puolustamisessa ja samalla kohtuullisen kiistelyn tason vaalimisessa kaikkia osapuolia kuulemalla toimittajilla olisi yhteiskunnallista tehtävää kerrakseen. Jätetään poliittiset kannanotot kansalaisille ja heidän vaaleissa valitsemilleen edustajille!

JK: Mielestäni tämä neuvo olisi soveltaen relevantti myös kaikille kirkollisille sanankäyttäjille, jotka ovat oikeasti huolissaan Suomen ev.-lut. kirkon sanoman uskottavuudesta ja sitä kautta jäsenyyden säilymisestä.