Norjalainen pappi ja filosofi Olav Valen-Sendstad (1904-63) kertoo uskoontulostaan:
”Elämässäni on harvoja asioita, jotka ovat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen kuin oma uskoontuloni. On kaksi kysymystä, joihin kerta toisensa jälkeen palaan ja ikään kuin poraudun ja kaivaudun.
Ensimmäisen kysymyksen olen jo maininnut: Kuinka siinä tilanteessa yleensä tulin huutaneeksi Jeesusta avuksi? Toiseksi; Mitä oikeastaan kätkeytyi tuohon uskon huutooni? Siitä hetkestä lähtien nimittäin parannuin täysin epäuskon värittämistä uskontoa ja kristinuskoa koskevista teorioistani.
Minulla on ollut syytä ihmetellä, miksi huusin Jeesusta avukseni. Olen näet varma siitä, että aina kääntymishetkeeni asti olin vakaasti sitä mieltä, että uskoin vain Jumalaan ja Jeesus oli minulle vain inhimillisen elämän malli ja ihanne. Torjuin määrätietoisesti kaikki ajatukset ja puheet siitä, että Jeesus olisi sijainen ja Jumala. Mutta mitä minulle tapahtui?
Tulen kotiin eräänä iltana. Ennen maatamenoa mieleni tulee täyteen ajatuksia ja syytöksiä maailmallisesta elämästäni, synneistäni ja tavoistani, pahasta ja likaisesta mielestäni, jota en saanut kuriin. Sellaistahan me ihmiset usein ajattelemme yksinäisinä hetkinä, kun omatunto kolkuttaa.
En ollut siis ensimmäistä kertaa yksin sellaisten ajatuksien kanssa. Olin ollut heränneellä tunnolla useita vuosia. Otin kuitenkin esille Raamattuni, aukaisin sen, ja silmäni osuivat Room 7:14-15:een, jotka luin. Sitä mukaa kuin luin, minulle selvisi, että olin täysin mahdoton ihminen. Sitten tapahtui se, mille en tähän päivään mennessä ole löytänyt tyydyttävää selitystä. Kun Jumalan sanan ja omantuntoni painamana purskahdin itkuun ja heittäydyin sänkyni viereen ja huusin apua, niin keneltä minä sitä huusin? En rukoillut ensimmäistä kertaa, en toki. Olin rukoillut halki aikojen paljon ja usein. Kuitenkin vasta nyt tulin uskoon. Luovuin itsestäni, luovuin jopa ’Jumalasta’, jopa ’Isästä’. Saatoin vain sanoa: ’Jeesus, Jeesus, en päästä sinua.’ Huusin Jeesusta avukseni Jumalanani – tajuamatta sitä. Jumala pani syrjään koko minun uskonnollisen ja ’akateemisen’ järkeilyni ja logiikkani ja veti voimallaan minut, ristin kurjan vihollisen, ristillä riippuvan luo. Unohdin pohdiskeluni ja kaiken tyhjän ja sekavan itsetarkkailuni. Unohdin tyhmät teoriani ja ajatukseni kristinuskosta. Vastoin kaikkea järkeä ja inhimillistä viisautta minä huusin avukseni henkilöä, jonka tosin tunsin nimeltä, mutta jota en ollut koskaan nähnyt enkä kuullut ja josta siis en tiennyt, oliko hän kuollut vai elävä.
Mistä tämä johtui? Voidaan sanoa, että koska olen saanut kristillisen kasvatuksen, minä tietysti tunsin Jeesuksen nimen. Aivan oikein, tiesin hänestä paljon, mutta minä olin kieltäjä. Kuinka siis kaikesta huolimatta saatoin huutaa häntä avukseni? Kuinka saatoin niin täydellisesti unohtaa, mitä olin aikaisemmin ajatellut ja teoretisoinut? Aiheuttiko omantunnon hätäni sen, että nyt heikkona hetkenäni jouduin hämmennyksiin? Ei, ei – kaikki johtui Jumalan voimasta, jolla hän veti minua puoleensa. Hänen Henkensä vaikutti sen, ettei Jeesuksen nimi ollut enää pelkkä nimi ja vertauskuva, ei enää pelkkä ihanne ja malli. Nyt Jeesuksen nimi merkitsi minulle elävää henkilöä, joka kuuli minua, näki minut, ei ollut hylännyt minua eikä tuominnut minua, vaikka tunsin olevani hänen tuomitsemansa.
Kuinka on mahdollista, että kuolleen ja näkymättömän henkilön nimen takaa astuu yhtäkkiä esiin mitä vakavin varmuus elävästä henkilöstä? Onko tämä vain inhimillisen luontoni toimintaa, niin että minä täysin vailla vaikuttimia alan itse ’henkilöidä’ ihannettani? Vai on tämä jotakin täysin uutta, elävän henkilön ilmoitus itsestään? Tiedän ja olen varma siitä, ettei kyseessä ole ilmiö, jota uskontotieteilijät kutsuvat ’henkilöintifunktioksi’. Tässä on näet kyse laadullisesti aivan muusta kuin siitä, että pakanat henkilöivät puita ja kiviä, aurinkoja ja tähtiä, aatteita ja käsitteitä.
Toiseksi olen ihmetellyt, mitä uskooni tiedostamattani kätkeytyi, kun turvauduin Jeesukseen, vaikken itse tajunnut, mitä sillä hetkellä tapahtui. Uskoni tiedostamattomasta, salaisesta sisällöstä tulin selvästi tietoiseksi jonkin aikaa kääntymiseni jälkeen. Sain nimittäin kuulla erään saarnaajan sanovan puheessaan: ’Jeesus on Jumala.’ Sellaista ei kuule nykyään saarnattavan useinkaan. Vaikka useimmat saarnaajat uskovatkin ’oikein’, he ovat nykyään merkillisen huolissaan siitä, että voisivat esittää Jeesuksen ’inhimillisenä’. He nimittäin pelkäävät, että Jeesus tulee muuten ’kaukaiseksi’, ’epätodelliseksi’ ja ’dogmaattiseksi’. Niinpä minä, vasta uskoon tullut nuori, hätkähdin rajusti: Onko Jeesus Jumala? Se kuulosti kummalliselta. Mutta samalla kun nämä sanat hätkähdyttivät minua, oli aivan kuin kukka olisi avautunut auringolle. Näin ihmeellisen välähdyksen jostakin, mitä aikaisemmin olin vain aavistellut, mutta minkä nyt tiesin. Tulin täyteen iloa ja kiitosta, ja minun oli Tuomaan tavoin sanottava: ’Minun Herrani ja minun Jumalani!’ (Joh. 20:28).
Siitä päivästä alkaen olen elänyt tietäen, että koko elämäni on yksin Jeesuksen varassa. Joko tämä tosi ihminen Jeesus on itse Jumala ja minä olen niin autuas, etten voi sitä lähimainkaan käsittää, koska elämän omassa Sanassa itse Jumala on minun nähtävänäni ja kuultavanani, kosketeltavanani ja tunnettavanani (1 Joh. 1:1-2). Tai sitten uskoni on täysin turhaa, ja minä olen tuomion ja kadotuksen alainen, vailla toivoa (1 Kor. 15:17). Mitä sanonkaan? Olisiko uskoni turhaa? Ei suinkaan, sillä Jeesus on Jumala, itse Jumala on todellakin ilmestynyt lihassa (Joh. 1:1-2; Room 9:5), ja minä voin todella kuulla Jumalan lempeän ja armollisen äänen kuullussa ja luetussa Sanassa, jota voin ymmärtää, koska se ei ole minulle liian korkealla eikä liian alhaalla (5 Moos 30:11-12; Room 10:6-7), vaan se on minua lähellä, niin kuin hänen nimensä on minun huulillani ja hänen Henkensä sydämessäni.
Tiedän, että sama pätee myös toisiin Jumalan lapsiin. Voi tosin olla, että he niin kuin minäkin ymmärtävät tästä kaikesta erittäin vähän ja ovat helppo saalis epäuskoisen järjen teologian tyhmille vakuutteluille, että ’kaksiluonto-oppi’, jonka mukaan Jeesus on sekä tosi Jumala että tosi ihminen, on mahdoton, käyttökelvoton, epäraamatullinen, mieletön jne. Mutta kun Jumalan sana sanoo heille: ’Katso, teidän Jumalanne’ (Jes 40:9;25:9), tiedämme, että Jeesus on Jumalan Poika. Tiedämme sen korkeammasta elämästä tulevan armon ja valon perusteella.” (Olav Valen-Sendstad, ”Unelma vapaasta tahdosta).
Huomaamme tästä kertomuksesta, että tässä ei ollut kyseessä mikään uskon ratkaisu. Tämän syytteen kuulee usein ihmisiltä, jotka eivät tiedä mitä on Jeesuksen luo tuleminen, koska he eivät koskaan ole tulleet itse Jeesuksen luo. Olen Jeesukseen Kristukseen uskova, joka en ole tehnyt milloinkaan mitään minkäänkaltaista uskonratkaisua. Sillä uskoa ei voi ratkaista, koska usko vastaanotetaan. ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka, jotka uskovat hänen nimeensä. (Joh. 1:12). Tämä tapahtuu kun ihminen uskoo evankeliumin Jeesuksesta yksin armosta. Jos ihminen ei usko evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, on aivan samantekevää vaikka hän osallistuisi päivittäin messuihin ja rukoushetkiin tai saisi kasteen joka päivä.
