”Uskonnollisessa järjestyksessä ja kielenkäytössä heräämistä tulee seurata parannus, mielenmuutos, kääntyminen. Sellainen ”herätys”, että käännetään vain kylkeä ja jatketaan nukkumista hurskaammassa asennossa, selkä maailmaan päin, ei merkitse mitään. Ihmisen olisi herättävä tarkkaamaan asenteitaan ja mielenlaatuaan suhteessaan Jumalaan ja ihmisiin. Olisi noustava ja pukeuduttava uuteen mieleen: ”Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen. Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on teille anteeksi antanut, niin myös te antakaa. Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side” (Kol. 3:12-14).
Tämä vertauskuva ei mielestäni ole oikein onnistunut, koska puku on vain ulkonainen verho. Tarkoitus on kuitenkin kuvata mielenlaadun syvällistä muutosta, jonka tulisi sitten näkyä ulkonaisissakin. Tuollaisessa syvälle käyvässä mielen uudistumisessa on suorastaan kuolleista nousemisen tuntu. Siitä sanotaan: ”Herää sinä, joka nukut ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee” (Ef. 5:14). Kristus kirkastaa meille sen, että Hän rakastaa meitä vielä muuttumattomina ollessamme ja että mahdollinen muutos on kokonaan Hänen muuttumattoman rakkautensa seuraus. Tässä ei ole kysymys vain kohteliaisuuden yrittämisestä tai ulkokultaisuudesta. Muutos on Hengen aiheuttamaa sisältäpäin tulevaa mielen uutta liikettä Jumalaa ja ihmistä kohti.
Kaikkien ulkonaisten käskyjen ja pykälien läpi kulkee yksi lämmin virta kuin Golf-virta Jäämereen, ja se virta on rakkaus. ”Joka toistansa rakastaa, se on lain täyttänyt. – Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa ” (Room. 13:8, 10).
Tällaiseen yksinkertaisuuteen, tällaisen ”vähäpykäläisen” teologian linjalle, Kristus meitä kutsuu. Rakkauden käsky on kuitenkin suurin, vaikein ja mahdottomin käsky, jos ihmisen pitää noudattaa sitä omin voimin. Tähän, jos mihin, tarvitaan Jumalan voima. Tässä koetaan uskovinakin avuttomuutta ja kelvottomuutta. Tämän opin rinnalla karisee uskovan kerskaus pienimmilleen matkan jatkuessa. Jotta Jumalan voima asettuisi asumaan johonkin ihmiseen, sitä asuntoa on tyhjennettävä ihmisen omista kerskatavaroista. Heikoksi riisuttu ei huomaa edes mahdollista muuttumistaan, vaan katsoo itsensä aivan mahdottomaksi niin suureen ihmeeseen, että itse Vapahtaja asuisi hänessä.
Tästä muuttumattomuuden tunnosta laulaa edesmennyt rovasti Niilo Tuomenoksa Vaellusvirressään. Siinä virressä ei kuitenkaan ole toivottomuuden sävyä. Siinä soi toivo, sillä kaikki perustuu siihen, millainen Jumala on, miten Hän suostuu mahdottoman matkaan. Kuinka usein olenkaan laulanut Niilon, rakkaan ystäväni, kanssa tätä matkalaulua. Nyt hän on jo poissa, mutta ei kuitenkaan kaukana, vaan hengessä aivan lähellä, sielun silmien edessä usein aivan ilmielävänä, harmaatukkaisena, nauravana ja itkevänä ihmisenä – niin – juuri ihmisenä.
Näin syntisenä, Herra, / mun täytyy vaeltaa / sun kanssas tiellä taivaan / perille kulkea. / En paremmaks voi tulla, / en pyhäks ollenkaan, / ja kuitenkin, oi Herra, / sun käsiis jäädä saan. // Sä suostut mahdottoman / mun luona asumaan / ja aivan tällaisena / mua kaikess’ kantamaan. / Et väsy, vaikka usein / mä väsyn kokonaan, / sun armos, rakkautesi / ei lopu milloinkaan.”
Erkki Leminen, Lähellä sinua, s. 80-82, 1972.
