Pimeät varjot tanssivat nurkissa. Olo on tyhjä ja sydämen paikalla sementistä muotoiltu möhkäle painaa rintakehää.
Tulin äsken ulkoa ja huomasin pitäväni tyhjää koiran flexiä kädessäni. Narun päässä ei vain ollut enää ketään. Tico kuoli vajaa kaksi viikkoa sitten. Äkisti ja yllättäen.
Yksitoista vuotta yhteistä elämää päättyi hetkeen, joka tuntui samaan aikaan jollain lailla odotetulta että mahdottomalta. Kun Tico lähti, maailma ei romahtanut päälleni äänekkäästi – se vain hiljeni. Tuska ei tullut rynnimällä eikä huutaen, vaan hiipi lähelleni. Asettui sisääni varjona, joka seuraa minua kaikkialle.
”Ei tehtävämme ole ymmärtää kaikkea, vaan uskaltaa rakastaa. Ja siinä rakkaudessa olemme hetken osa jotakin itseämme suurempaa.”
Olin tiennyt, aavistanut. Aavistus oli kuiskinut minulle jo pitkään, että Ticon aika oli päättymässä. Kirjoitin viimeksi juuri tästä aavistuksesta. Mutta että näin nopeasti. Merkkejä oli näkyvissä, mutten niitä osannut tulkita oikein. Ticon katse harhaili milloin seinissä, milloin jossakin, mitä en nähnyt. Askel hidastui. Hengitys kertoi enemmän kuin mikään ääneen sanottu. Laitoin nuo kaikki vivahteet Ticon vanhuuden piikkiin.
Yksitoista vuotta on kokonainen elämä. Lukemattomia aamuja ja iltoja, vuodenaikoja, arkisia rutiineja, jotka salaa kasvoivat merkityksiksi. Vieläkin kuulen korvissani Ticon tassujen äänen.
Se tapa, jolla Tico tiesi, milloin tarvitsen seuraa, vaikken osannut sitä itse pyytää. Hän ei koskaan kysynyt, miksi olin väsynyt, surullinen tai hiljainen. Tico oli vain siinä. Vieressäni. Se oli hänen suurin lahjansa minulle.
Käteni hakeutuu vaistomaisesti sinne, missä turkki ennen oli, kuin tunto, joka ei ole vielä ymmärtänyt lähteä. Jokainen sekunti muistuttaa siitä, mitä ei enää ole, ja se juuri sattuu eniten. Ikävä ei ole vain surua, se on rakkautta, joka ei enää tiedä minne mennä.
Nyt ymmärrän, mitä menetys on. Ja kuinka syvä yhteys kahden olennon välillä voi olla. Tico oli paras kaverini. Ei vain koira, vaan osa minua ja elämääni. Ticon poistuminen repi ammottavan aukon, jonka kanssa on vain opittava elämään.
Surussa on pimeys. Pitääkin olla. Vaikka tuska viiltelee raskaasti, tiedän etten vaihtaisi mitään pois. Rakkaus koiraan oli todellista. Ja siksi tämä sattuu. Ja ehkäpä juuri siksi Tico ei ole poissa kokonaan. Hän kulkee mukanani muistoissa, tavoissa ja hiljaisuudessa.
Ticon kasvattaja toi minulle Ticon äidin. Etten istuisi sängyn laidalla ja tuijottaisi seiniä. Tämä Free on rauhallinen, liki neljätoistavuotias koira. Free on tutkinut asunnon monen kertaan ja haistanut pentunsa. Näen sen silmistä, että se vaistoaa kaiken. Tai ainakin osan.
Ja nyt kun joudun jatkamaan ilman Ticoa, yritän luottaa siihen, ettei mikään näin syvästi koettu ole turhaa. Että rakkaus, joka syntyi välillemme, oli suurempaa kuin aika. Se oli lahja, joka kulki kauttani ja jätti minuun pysyvän tatuoinnin. Kun suljen silmäni, en tunne pelkkää surua, vaan myös rauhaa hetkittäin.
Rakas Tico, kiitos hetkistä, joita saimme jakaa. Pidä tassusi muistoissani kevyenä ja sydämeni rauhassa. Lepää Tico rauhassa, rakas koira.
Ei tehtävämme ole ymmärtää kaikkea, vaan uskaltaa rakastaa. Ja siinä rakkaudessa olemme hetken osa jotakin itseämme suurempaa. Ticon äiti pyytää päästä ulos.
Lue myös:
Kolumni: Etsin valoa, joka ei pala loppuun
Kolumni: Pelot ja sairaudet saavat lähestymään varovasti Jumalaa
