Venäjän tärkein kirkko ja samalla sen kansaa ja valtiota syvästi muokannut uskonsuunta on Venäjän ortodoksinen kirkko. Näin on ollut jo yli tuhannen vuoden ajan, vaikka nykyisen Venäjän osittain myyttisistä juurista voidaankin kriittisesti keskustella.
Ortodoksisen valtakirkon varjossa Venäjällä on kuitenkin liki koko sen olemassaolon ajan ollut myös muita uskonnollisia ryhmiä. Osittain syynä on ollut valtion jatkuva laajeneminen. Mutta onpa Venäjälle suuntautunut myös kauppaa ja maahanmuuttoa. Tällä tavalla saapui Venäjälle luterilaisuus, 450 vuotta sitten. Moskovan valtias, tsaari Iivana Julma houkutteli maahansa saksalaisia eri alojen ammattimiehiä modernisoimaan valtakuntaansa ja salli vuonna 1576 Moskovan reunalle rakennettavan uudisasukkaita varten Pyhän Mikaelin kirkon.
Sittemmin luterilaisuus Venäjällä kasvoi. Välillä kirkkoa suvaittiin, välillä syrjittiin tai vainottiin. Ruotsin vallan aikana vuodesta 1611 alkaen perustetut inkerinsuomalaiset seurakunnat päätyivät osaksi Venäjää 1700-luvun alussa, kun Pietari Suuri valloitti Ruotsilta Laatokan-Karjalan, Kannaksen, Inkerin, Viron ja Liivinmaan. Valloitetuilla alueilla asui runsaasti luterilaisia. Myöhemmin keisarinna Katariina Suuri kutsui vuonna 1763 maahansa saksalaisia uudisasukkaita, samoin kuin 1800-luvulla Aleksanteri I. Volgan varsille, Ukrainaan ja muille alueille syntyi vuosikymmenien kuluessa saksalaisia yhteisöjä. Enemmistö tulijoista oli luterilaisia.
TSAARIEN VENÄJÄN ajan päättyessä 1917 asui ortodoksienemmistöisessä imperiumissa miljoonia luterilaisia. He olivat saksalaisia, suomalaisia, baltteja ja ruotsalaisia. Varsinkin saksalaisten joukosta monet kohosivat myös merkittäviin tehtäviin Venäjän tiede- ja kulttuurielämässä, liike-elämässä sekä armeijassa. Asevoimissa loivat menestyksekästä uraa myös monet suomalaiset, tunnetuimpana C. G. E. Mannerheim. Vaikka maan valtakulttuuri ja hallitsevan eliitin uskonto on ollut aina ortodoksisuus, on myös luterilaisuus monin tavoin ollut osa Venäjää, sen kulttuuria ja valtion rakentamista.
Neuvostoliiton aika merkitsi myös luterilaisuudelle ankaria aikoja, mutta sekin nousi 1990-luvulla uudella Venäjällä kuin tuhkasta. Sittemmin aikaisemmasta loistostaan suuresti kutistuneet ja samalla kielellisesti venäläistyneet luterilaiset kirkot ovat Venäjällä sinnitelleet. Ne ovat kuitenkin myös nykyisin muistutuksena siitä, että liki kaikkialla läsnä olevien ja usein näyttävien sipulitornisten kirkkojen katveessa Venäjä on moniuskontoinen valtakunta.
Merkittävin Venäjän uskonnollinen vähemmistö ovat muslimit, joita eri arvioiden mukaan on Venäjän väestöstä noin kymmenesosa ja joiden osuus kasvaa. Islam on valtauskonto tai suuri vähemmistö erityisesti eräillä Kaukasuksen, Volgan varsien ja Etelä-Uralin alueilla.
VENÄJÄN YHTEISKUNNAN ja samalla sen kirkollisen maailman kehitys on ollut viimeiset 20 vuotta kuin Nikolai Gogolin Kuolleiden sielujen lopussa kuvattu troikka, jonka hurjaa menoa muut kansat ja valtakunnat — ja kirkot — vain karsaasti katsellen ja väistyen ihmettelevät. Maan ortodoksisesta kirkosta on samalla tullut yhä enemmän diktaattorin elkeitä osoittavan presidentti Vlamimir Putinin vallan kuuliainen apulainen ja esimerkiksi Ukrainaan tehdyn julman valloitussodan pyhittäjä.
Venäjän luterilaiset kirkot ovat samassa kehityksessä ainakin päältä katsoen päässeet vähemmällä, arvatenkin eniten nykyisen melko marginaalisen merkityksensä vuoksi. Olisi kuitenkin harhaa kuvitella, että Kremlin vallanpitäjät eivät maan nykyisessä vainoharhaisessa ilmapiirissä tarkkailisi sitä, miten maan alun perin saksalaistaustaisen Evankelis-luterilaisen kirkon ja Inkerin kirkon johdossa suhtaudutaan nykyiseen valtaan ja myös Ukrainan sotaan. Myös luterilaisten kirkkojen suhteita länteen ja globaaliin luterilaisuuteen saatetaan pitää silmällä. Suomen kirkossa ja Venäjä-yhteyksiä ylläpitävissä herätysliikejärjestöissä tämä on oletettavasti tiedostettu.
Vaikka Venäjä ja sen yhteiskunta eivät ole yksi monoliitti, suureen ja moniuskontoiseen maahan mahtuu yleensä kerrallaan vain yksi poliittinen totuus. Oppositioaseman ottaminen voi olla vaarallista ja se saa myös kirkot ja niiden johtajat vaikenemaan tai myötäilemään valtiaita. Luterilaiset joutuvat Venäjän olosuhteissa pakon edessä modifioimaan regimenttioppiaan, ja toivomaan parempaa.
Aika on vaikea, eikä pienten luterilaisten kirkkojen tulevaisuus ja asema Venäjällä ole kiveen hakattua. 450 vuoden historia maassa on niille kuitenkin muistutus siitä, että ne ovat erilaisista vaikeuksista huolimatta myös Venäjällä kotonaan. Vaikka tulevaisuus on tällä hetkellä sumea, voi Venäjän luterilaisuudella vielä joskus olla myös sillanrakentajan osaa, jos ja kun Venäjä toivottavasti muuttuneena jossakin vaiheessa palaa kansainvälisen yhteisön normaalimmaksi jäseneksi.
Lue myös:
Pääkirjoitus: Kun tietäminen sattuu, kyse ei ole sananvapauden vaan sietokyvyn puutteesta
Ilmoita asiavirheestä