Näkemyksemme ihmisarvosta ja ihmiskäsityksestä ovat avainasioita ihmisiä kohdatessa. Monien tieteiden tutkimusten lähtöoletuksena on jokin ihmiskäsitys. Uskontojen näkemykset ihmisarvosta ja ihmiskäsityksestä ovat olleet historian kulussa aina merkittäviä. Sitä ne ovat edelleen. Pengon aihetta neljän suurimman uskonnon näkökulmista – kristinuskoa painottaen.
Ihmisarvo kaikilla yhtäläinen taustasta, sukupuolesta, iästä, terveydestä tai asemasta riippumatta. YK:n ihmisoikeuksien julistus (1948) toteaa yksiselitteisesti: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan.” Perustuslaissamme (1 §, 2 mom.) ihmisarvo on loukkaamaton. Olisimmeko valmiita asenteittemme läpivalaisuun näissä asioissa?
Entä toteutuuko ihmisarvon yhtäläisyys uskontojen opillisissa perusteissa? Toteutuuko yhtäläisyys niiden toiminnassakin?
Ihmisarvo osa ihmiskäsitysten kokonaisuutta. Ihmiskäsitys on siis ihmisarvoa paljon laajempi käsite. Ihmiskäsitys pyrkii ymmärtämään ihmistä kokonaisvaltaisesti. Se on tiedollisesti ihmiseen (Homo sapiens) liittyvien yhteisten synnynnäisten ominaisuuksien joukko, mutta sitä koskevien käsitysten avaruus on sitä paljon laajempi. Kristillinen ihmiskäsitys on yksi monista ihmiskäsityksistä.
Ihmiskäsitys – kokonaisvaltaisena tietona, ymmärryksenä ja asenteina ihmisestä auttaa ihmissuhteissa. Entä miten uskonnot selittävät ihmisarvoa ja ihmiskäsityksen ilmiötä?
Uskonnonfilosofisia pohdintoja
Osa valmiuttamme vuorovaikutukseen toimii luontaisen intuition kautta. Se on tietoakin, mutta enemmänkin kokemusta sekä ihmisyyden tuntemusta eettisesti ja psyykkisesti.
Uskonnot sisältävät yleensä uskoa joihinkin korkeampiin voimiin. Yliluonnollisuus voidaan ymmärtää uskoksi sellaiseen, mitä ihmisen aistit, järki ja tiede eivät tavoita. Usko on todeksi uskomista, mutta ei edellytä todeksi osoittamista.
Uskonto yhdistää usein ihmisiä, ihmisryhmiä ja ihmismassojakin. Ne vaikuttavat ihmisten arvoihin ja käyttäytymiseen. Voiko toisin ollakaan? Uskonnot lisäävät myös sosiaalista koheesiota (yhteenkuuluvuutta). Ne pyrkivät ohjaamaan vaikuttamalla itse kunkin sisäiseen (omantunnon) ääneen. Uskontojen tapakulttuurit voivat viehättää, mutta ne ovat uskonnoissa toissijaista.
Uskonnoilla on oppinsa ja totuutensa. Opin tyrkyttäminen koetaan ahdistavana, sen tarjoamista ei yleensä kielletä. Toisin voi olla vaikkapa Pohjois-Koreassa. Vapaus valita se, mihin uskoo, on lähellä länsimaisen yksilöllisen autonomian ihannetta.
Uskonnollisen vaikuttamisen rajoittaminen olisi outoa. Sellainen ei tule kysymykseen esim. poliittisessa vaikuttamisessa. Kannattajien hankinta on jo vaikuttamista, eikä se työ ole vain hajuttoman ja mauttoman tiedon jakamista.
Kasvatus, opetus ja koulutuskin perustuvat vaikuttamiseen. Sen tavoitteena voi olla vaikka hyvä ja hyödyllinen kansalainen. Niidenkin tavoitteiden taustalla on ihmisarvo ja ihmiskäsitys.
Ihminen voi uskoa, vaikka ei näe. Usko voi olla yhtä vahvaa, että jotakin x on tai että päinvastoin jotakin x ei ole. Uskontoihin voi liittyä myös vaikeaselkoista, ikivanhaa filosofiaa ja mystiikkaa.
Jumalasuhde vaikuttaa lukuisten ihmisten ihmiskäsitykseen ja käsitykseen ihmisarvosta. Ihminen kyselee, miksi olen olemassa, mikä on olemassaoloni tarkoitus ja mitä minulle tapahtuu, kun kuolen tai tulee maailmanloppu. Iankaikkisuus kiinnostaa – siksikin uskonnoilla on tilausta.
Ihmisarvo suurissa uskonnoissa
Tarkastelen suppeasti ihmisarvoa islamissa, hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa. Tekstini lopussa tarkastelen sekä kristinuskon ihmisarvoa että ihmiskäsitystä.
Islamissa ihmiset ovat Jumalan (Allahin) luomia ja siten samanarvoisia. Ihonvärillä, kielellä tai ihmisen taustalla ei ole merkitystä. Ihmisarvo on kaikille yhtäläinen oikeus, mutta šaria-laki ja sen eri tulkinnat voivat luoda isojakin suhtautumisen eroja esim. miesten ja naisten välille. Ihmisarvo kytkeytyy uskonnollisiin velvollisuuksiin ja yhteisön hyvinvointiin.
Hindulaisuudessa ihmisarvo perustuu ajatukseen, että jokaisessa ihmisessä on jumalallinen ydin, sielu, joka on osa maailmansielua. Tämä tekee ihmisen elämästä pyhän ja antaa jokaiselle yksilölle arvon, joka ylittää ulkonaiset asiat. Ihmisen sielu on ikuinen ja syntyy uudelleen tekojen mukaan. Vaikka tämä selittää sosiaalisia eroja, sielu on samanarvoinen kaikissa kehoissa.
Buddhalaisuudessa ihmisarvon perusta ihmiselämän arvokkuudessa. Ihmisarvoa korvaavan ilmiön ydin on syvällä myötätunnon ja ei-vahingoittamisen opetuksissa. Buddhalainen etiikka korostaa kaikkien olentojen tasa-arvoa. Kaikilla on oikeus tulla kohdelluksi kunnioituksella ja ilman syrjintää.
Ihmiskäsitys suurissa uskonnoissa
Islamissa ihmisellä on vapaa tahto valita tekonsa. Ihminen on luotu puhtaana ja hyvään pyrkivänä. Hänen tulee pitää huolta toisista ihmisistä. Ihminen erottaa hyvän ja pahan. Hän on vastuussa teoistaan Jumalan edessä. Ihmisellä on toiminnassaan suuri vastuu, vapaa tahto ja moraalinen ohjausjärjestelmä. Islamin suuntauksilla on opillisia eroja.
Hindulaisuudessa jokainen teko, ajatus ja tahto vaikuttavat tuleviin jälleensyntymiin. Ihminen noudattaa omaa velvollisuuttaan ja moraalista järjestystä, joka riippuu usein elämänvaiheesta ja sosiaalisesta asemasta. Hindut pyrkivät kohti päämääräänsä palvomalla jumaliaan sekä harjoittamalla joogaa ja meditaatiota.
Buddhalaisuudessa ihminen on vastuussa kohtalostaan tekojensa perusteella. Tavoitteena on vapautua kärsimyksestä ja jälleensyntymän kierrosta saavuttamalla valaistuminen. Kärsimystä voi vähentää muuttamalla suhtautumistapaa vaikeuksiin. Buddhalaisuudessa vältetään äärimmäisyyksiä eli liiallista nautintoa ja liiallista itsekuria. Kohtuullisuutta arvostetaan.
Ihmisarvo ja ihmiskäsitys kristinuskossa
Raamattu kertoo Jumalan teoista luomiskertomuksesta alkaen maailmanloppuun saakka. Kyse on siis eräänlaisesta kaiken ihmisenä elämisen selittämisen ja ymmärtämisen suuresta kertomuksesta, jonka ytimessä on Jumalan Pojan työ ihmiskunnan syntien sovittajana. Vastaavaa armojärjestystä ei ole muissa uskonnoissa.
Ihmisarvo kristinuskossa on jakamaton, muuttumaton, luovuttamaton ja ihmisen taustasta riippumaton. Seuraavat poiminnot Raamatusta kertovat kristinuskon suhdetta eri ikäisiä kohtaan.
Jumala arvostaa luomaansa ihmistä vauvasta vanhukseen. Jumalan kuvana Kristus on täydellisimmillään – onhan Hän itsekin Jumala.
Kolmannessa Mooseksen kirjassa (19:32) todetaan näin: “Nouse seisomaan harmaapään edessä, kunnioita vanhaa ihmistä ja pelkää Jumalaasi.”
Paavali neuvoo nuorta Timoteusta suhtautumaan niin nuoriin kuin vanhoihinkin kuin perheeseen (1. Tim. 5:1–2): “Älä nuhtele vanhaa miestä kovasti, vaan neuvo häntä kuin isää, nuoria miehiä kuin veljiä, vanhoja naisia kuin äitiä, nuoria naisia kuin sisaria.” Siinäpä esikuvallisuutta kerrakseen!
Jeesukselle lapsi on uskon esikuva: “Sillä lasten kaltaisten on taivasten valtakunta” (Matt. 19:14). Nuoriakaan ei sivuuteta. Paavali kirjoitti Timoteukselle: “Älköön kukaan vähätelkö sinua nuoruutesi tähden” (1. Tim. 4:12).
Kristinuskon ihmiskäsitykseen liittyy kehotus kunnioittaa lähimmäistä niin kuin itseään. Ajatus löytyy jo VT:ssa (3. Moos. 19:18). Periaate toistuu Jeesuksen opetuksissa (esim. Matt. 22:39).
Suhde lähimmäisiin tulee esille myös kultaisessa säännössä: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (ks. Matt. 7:12).
Ihmisen mielessä hyvä ja paha taistelevat. Sama ihminen voi nostaa ja painaa, rakentaa ja repiä. Paha ihmisessä toimii Jumalan tahtoa vastaan. Tämä näkemys on muuttumaton Raamatun kirjoissa.
Kristinuskon mukaan usko tarjoaa oikean ymmärryksen suhtautua lähimmäisiin tasapuolisesti, arvostavasti ja syrjimättä.
Kirjoituksen faktoissa on hyödynnetty Raamattua, nettiä ja tekoälyä.
Esko Korkeakoski,
Kirjoittaja on kasvatustieteen dosentti ja tietokirjailija
Uskonnot voivat määritellä sen mitä ihmisarvo teoriassa on., mutta ne eivät arvoa kenellekkään kykene antamaan.
Arvon ihmiselle voi antaa vain ihmisen luoja. Siksi filosofinen pohdinta ei kykene antamaan lopullista vastausta kysymykseen,mikä on ihmisen arvo. Ihmisen arvo on mittaamattoman suuri. Jumala on omalla toiminnallaan osoittanut ihmiskunnalle ihmisen mittaamattoman suuren arvon. Siksi filosofia ei kykene vastaamaan kysymykseen, koska sen on pakko jättää Jumala pois laskuista. Ilman rakastavaa Jumalaa ei ihmisellä ole arvoa. On oltava Joku joka arvon antaa.
Myös kunnioitus tätä arvon antajaa kohtaan. Muutten ihmisen arvo on vain sanoja, joilla ei ole todellista vaikutusvaltaa, eikä merkitystä.
1.Pietarin kirje:
2:17 Kunnioittakaa kaikkia.
Kristinuskossa ihmisarvo perustuu ihmisen tedelliseen arvoon Jumalan luomana Junmalan kuvana. Ihminen voi keksiä uskonnollisia tai muita hypoteettisia tai jossain (aina rajallisissa) merkityksissä tarkoituksenmukaisia perusteita ihmisen arvolle. Sellaiset perusteet ihmisen arvolle, joilla ei ole vankaa ehdotonta todellisuuspohjaa, jäävät aina suhteellisiksi. Ihmisen arvo muodostuu ikäänkuin välineeksi jollekin valitulle tavoitteelle, ja ihmisarvo jää helposti välinearvoksi tai ihminen ajatellaan arvokkaaksi vain niin kauan kuin ihminen kokee itse oman elämänsä ”jonkin arvoiseksi”.
Miksi kristinuskon arvot eivät sitten ”vedä” porukkaa enemmän puoleensa?
Syitä voi olla useita. Kuitenkin kristinuskon perusta on totuudessa: me emme voi valita vapaasti sitä, mikä on todellista hyvyyttä. Voimme kyllä valita, mitä pidämme hyvyytenä, mutta vain joissain rajatuissa merkityksissä. Valinnoillamme vaikutamme elämäämme ja toisten elämään ja elämiseen.
Kristinusko kuitenkin osoittaa, että valintamme ovat usein vääriä, emmekä pidä siitä, että me emme saa täysin itse valita sitä, mikä pohjimmaltaan on hyvyyttä: emme sanoillamme tai ajatuksillamme voi todellisuutta määrätä, ja tämä koskee myös arvotodellisuutta.
Kristinuskossa tämä piirre loukkaa meidän ylpeyttämme: haluamme heittäytyä ”kalifíksi kalifin paikalle”, kuten kävi luomiskertomuksessa, ja jonka seurauksista ja ”traumoista” me kaikki kärsimme. Me pakenemme yhä totuutta, me pakenemme Jumalaa ja yritämme häneltä piiloutua ja peittää totuuden paljastuvuus ja näkyvyys. Niinpä emme halua todellista hyvyyttä seurata vaan yritämme elää erossa Jumalasta.
Ellei Pyhä Henki meille paljasta Jumalan todellista luonnetta – hyvyyttä ja pyhyyttä – meillä ei ole uskallusta kohdata totuutta, joka sisältää ja paljastaa meille totuuden epämiellyttäviä piirteitä meistä itsestämme. Haluaisimme elää illuusiossamme omasta hyvyydestämme tai/ja määräysvallastamme. Vain Pyhä Henki voi paljastaa meille synnin, (lahja)vanhurskauden ja tuomion. Omin voimin emme siihen kykene.
Voisi sanoa vähän provosoivasti että sanat ihmisarvo , tasa- arvo , suvaitsevaisuus eivät ole kristinuskon keskeisiä sanoja . Näillä eväillä ei synny kristinuskoa , ne voivat joissakin herättää mieleen jopa poliittisia ajatuksia kun siellä niitä tahdotaan viljellä oman kilven kiillotuksen tai käyttää lyömäaseena toisia vastaan ja tietty inflaatio on noilla sanoilla kun niitä tulee ja niihin vedotaan joka käänteessä . Kristityn näkökulmasta ihmisarvo ja ihmisoikeudet on selviöitä. Jos näillä aineksilla mitä otin valmistetaan saarna niin sen voi käydä lausumassa kuka vaan , siihen ei tarvita pappia . Myöskään oppimalla näitä lausahduksia ei synny uskottavaa viestiä saati sitten mitään hengellistä ravintoa . Ehkä viime vuosikymmenien tietty muutos tuli tasa- arvon sanan korostus ja vaikkapa avioliittoon tätä on usein haluttu kytkeä . Jumalalla on kuitenkin paljon korkeammat kriteerit ja hedelmällisemmät kun Raamattu puhuu rakkaudesta ja kunnioittamisesta . Tämä myös ohjaa syvemmälle kehoitusten kautta ihmisiä miettimään oikeasta suunnasta lisää kun taas tasa – arvossa mietitään tiskivuoroja jne ja siinä keskitytään ihmiseen ja toisen toimintaan .
Kristinuskon sanoma on kuin tehty syntisille ihmisille ja kirkon tehtävä on kohdata sanalla kuulijat yksinkertaisen Raamatun opetuksen kautta . On myös niin lopulta Herra lähettää ne kuulijat sinne kirkkoon kun siellä on elämän sanoja . Nykyisen kristillisyyden ongelma on kulkea nykymenon mukaan eikä etsiä sitä elämää mikä on aina pitänyt kirkot seurakunnat ja yksityiset ihmiset seurakunnan osallisuudessa . Jumalan sanan opetus koskettaa aina mutta ihmisoikeusjulistukset saarnoilla ei kukaan tule autuaaksi .
Ehkäpä taustasyynä on myös se, etä kristinuskosta on tehty (vain) eettismoraalinen rakennelma ns. kristillisisten arvojen kokoelma.
Kristillistä uskoa ja sen todellista olemusta ei ymmärretä tai ei hyväksytä ”niin kun se on”. Ei myöskään sitä, että synti meitä vaanii – hurskaista arvopuheistamme ja ehkä arvoyrityksistämmekin huolimatta. Hurskaat tavoitteemme, puheemme tai jopa ”myönteiset uhoamisemme” eivät muuta todellisuutta: olemme erossa Jumalasta ja Hänen hyvästä, totuudellisesta ja pyhästä olemuksestaan. Uskovinakin olemme yhä kiinni tässä maailmassa ja omassa synnissämme, vaikkakin armahdettuina; mutta aina vajavaisina.
Kuitenkin etiikka ja moraali edellyttävät jotain todellista pohjaa ollakseen kestäviä. Jos kristinuskosta tehdään vain eettismoraalinen rakennelma, se jää siesomaan Raamatun ja Jeesuksen vertausesimerkkiä mukaillen ”hiekalle, jossa tulvavedet tulevat ja romahduttavat rakennelman”. Tai tilannetta voi verrata kylväjävertaukseen, jossa päivän paahde, ahdingot ja elatuksen murheet hiljalleen kuihduttavat kasvun. Niinpä pyrimme aina uudelleen keksimään jotain hieman uudenlaista pohjaa etiikallemme ja moraalillemme; ilman ”kalliopohjaa” ja ”hyvää maata” ei jatkuvuutta ja pysyvyyttä ole tiedossa.
Olemme yrittäneet tasa-arvoa ym. ja ”sen tuhatta tulkintaa” mutta olemme saaneet aikaiseksi siinäkin tulkintojen eripuraa: ”mitä se (sitten) on – tai olisi?” Arvoista tulee lähinnä poliittinen kysymys ja tulkinnoista ”pelimaailma” ja väittelykohde.
Kristinuskoon pyritään usein lähestymään ”tyvestä puuhun” -menetelmällä: hurskailla arvotekoyrityksillä. Kuten noissa muissakin uskonnoissa. Kannettu vesi ei tunnetusti oiken pysy kaivossa; tai jos aikansa pysyykin, menettää raikkautensa. Vaaditaan elävää ja virtaavaa vettä. Me ihmiset emme kykene sen lähteeksi tulemaan, vaikka kykenemmekin parhaimmillaan heijastamaan jotain, joka lähtee jostain meitä itseämme suuremmasta, tai kanavoimaan elävää vettä eteenpäin: elävästä Jumalasta lähtöisin olevaa elämää.
Vehnänjyvänkin olisi ”kuoltava” tuottaakseen runsaan sadon. ”Kautta kärsimysten voittoon” ei ole trendikästä.
Tiskivuorojen (ja muiden vuorojen) tasa-arvoinen jakaminen on osoitus rakkaudesta ja toisen kunnioittamisesta. Turha vouhottaa raamattu kädessä, jos tätä ei ymmärrä. Pappikin voi ne saarnassaan mainita. Ehkä kirkot täyttyisivät nuorista ihmisistä.
Valitettavasti kristinusko alkaa huonoilla uutisilla – vähän kuin päivän klo 6.30 lähetys. Kauniit ja rohkeat ovat menettäneet kauneutensa ja rohkeutensa ja piiloutuneet puiden sekaan. Pelottomalle Jumalan kuvalle tuli pelko Jumalasta. Syystä että: tuliko valittua väärin? Pimeydessä, kun ei näe, on helppo syytellä toista. Mutta kun tuo, jonka minulle annoit – en suinkaan minä. Onko Jumala todella sanonut, ettei saa?
Tärkeitä asioita. Lähimmäisenrakkaus, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Siinä ydin katugallupeissa; muu on vähemmän tärkeää. Siihen pystyy jokainen, uskontokunnasta riippumatta. Mutta Jumalan kuva ja lapsenoikeus on menetetty. Mikä neuvoksi?
“Risti vain, risti vain
kerskaus on mulla.
Kiitos, että armon sain,
taivaaseen saan tulla.”
Oleellinen kysymys kai usein on: mikä on se ”kirkon tarjoama lisäarvo” ajallemme?
”Kirkko yrittääkin tarjota monenlaista ”lisä”-arvoa, mutta kuten vanha iskelmä jo tiesi kertoa: ”Suklaasydän, tinakuoret
aina murtuu sulaen. Niitä tarjoo miehet nuoret (nyt ja naisetkin, tai mitä kaikkia sukupuolia nyt sitten ajatellaankaan olevan) , aitoja vain en mä saa…”
Ihmiset eivät kaipaa ”lisäarvoa” vaan ihan oikeaa ja todellista arvoa, jolla on jokin reaalinen kiinnekohta. ”Risti vain…jäljelle jää…”.
Poliittisluonteinen arvohömppa saattaa hetken lämmittää mutta sitten tulee entistäkin kylempi, Vähän kuin pakkasella….
Kristinuskoska voidaan sanailla vaikka maailman tappiin, mutta sen todellinen sisältö on joka tapauksessa usko tai muuten…
Oleellisin kysymys onkin, että miksi kiristämiseen ja uhkailuun perustuvat ”arvot” vetäisivät joukkoja puoleensa.