Äitini muutti Pohjois-Karjalasta Helsinkiin vuonna 1964. Eikä sieltä koskaan palannut takaisin. Vaikka hän lähti sieltä, sain minä kuitenkin onneksi viettää lapsuuteni kesiä äitini synnyinseudulla mummin ja tätieni kanssa. Myös enoja kävi siellä. Kun mummi muutti sittemmin kaupunkiin kerrostaloon kaksioon, olin minä jo kouluun menossa. Siellä Espoossa ison punatiilisen koulun pihalla ihmettelin, että miksi minä siellä olen, kun Kunnasniemen kouluunhan olin ajattelut ja luullut meneväni. Minulle olisi sopinut paremmin käydä pientä kyläkoulua. Koulua jota olivat niin äitini, tätini, enoni ja kaksi serkkuani käyneet. Miksi en minäkin?
Niin minusta tuli 70-luvun avainlapsi. En muistele sitä pahalla, nykyään jo huvittuneena. Huvittuneena siksi, että itseasiassa aikuisten työajat olivat niin paljon säännöllisemmät kuin tänä päivänä, että perheet söivät usein klo 17.00 päivällisen yhdessä. Lapsilla ei ollut harrastuskiireitä, hyvin harvalla edes oli mitään harrastusta. Ehkä jollakin yksi harrastus. Mutta ei ollut iltapäiväkerhoja eikä liioin koulukyytejä. Koulu oli kuitenkin kodin lähellä ja sinne pääsi metsäpolkua pitkin. Vähän niin kuin olisin mennyt kouluun Kunnasniemelläkin.
Mutta tämä muutto maalta kaupunkeihin, yleensä töiden perässä, teki sen, että maaseutujen kyläkouluja alettiin lakkauttamaan. Niin myös Kunnasniemen koulu lopetti toimintansa 1970-80-luvun taitteessa. Kylän lapset siirtyivät Kontiolahden kouluun joko omin kyydein tai koulukyydillä. Se, että koulun toiminta loppui, ei ole Kunnasniemellä eikä muualla Suomessa ihan yksiselitteistä eikä neutraalia. Kun koulun tulevaisuus asetetaan julkisesti kyseenalaiseksi, perheet alkavat tehdä suunnitelmia. Joko niin, että lapsille katsotaan jo valmiiksi heille sopivin koulu ja uudet perheet jättävät muuttamatta alueelle. Oppilasmäärä laskee nopeasti, lapsiperheet kaikkoavat ja ne vähäisetkin työpaikat ja palvelut katoavat niiden myötä. Koulutoiminnan kyseenalaistaminen alkaa toteuttamaan itse itseään ja kylä näivettyy. Lopulta lapsia ei enää ole tai heitä on liian vähän ja sitä käytetään perusteena lopulliselle lakkautukselle. Fakta on se, että koulun lakkauttaminen kiihdyttää lapsiperheiden poismuuttoa, heikentää palvelurakennetta ja rapauttaa kylien yhteisöllisyyttä. Koulun lakkautusta perustellaan taloudellisin syin. On kuitenkin niin, että kotimainen tutkimus ei tue väitettä että kyläkoulujen lakkauttaminen vahvistaisi taloutta pitkällä aikavälillä.
Lasten kuljettaminen omalta kylältä toiseen kylään isompaan kouluun tuo kustannuksia. Kustannuksia syntyy koulukuljetuksista. Ja kun perheet muuttavat pois heikkenee kunnan veropohja. Kylällä toimivan koulun lakkauttamisen näennäinen säästö muuttuu pysyväksi kuluksi.
Maaseudun elinvoimaa ei rakenneta epävarmuudella. Lapsiperheille tai pariskunnille jotka haaveilevat perheen perustamisesta, tärkeintä ei ole yksi palvelu vaan ennustettavuus. Koulu on peruspalvelua mikä pitää kunnan tai kylän elossa monella muullakin tapaa.
Meidän kaikkien etu olisi että haluaisimme pitää maaseudun elävänä ja elinvoimaisena myös jatkossa. Niin, että myös tulevaisuudessa ruuhka-Suomen lapset pääsisivät edes lomillaan maaseudulle sukuloimaan. Jos kaikki muuttavat ruuhka-Suomeen, ei mummoloita maaseudulla enää kohta ole. Eikä palveluita mökkiläisille.
Samanaikaisesti puhutaan huonokuntoisista koululaisista. Ollaan kovasti huolissaan. Move!2025-mittauksista käy selville, että yli kolmasosa viides- ja kahdeksasluokkalaisista on fyysisesti niin huonossa kunnossa, että se haittaa terveyttä ja hyvinvointia. Maaseutumaisissa kunnissa koululaiset ovat huonokuntoisempia kuin kaupunkimaisissa kunnissa. Erot maaseudun ja kaupunkien välillä ovat pysyneet samansuuntaisina koko noin 10 vuotisen mittaushistorian ajan. Lasten ja nuorten liikunnan edistämiseen haetaan ratkaisuja sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla. Syksyllä 2026 astuu voimaan perusopetuslain muutos, joka edellyttää liikunnallisen elämäntavan edistämistä kaikissa kouluissa.
Huomaatteko syy-yhteyden? Lapset renkaiden päälle – fyysinen kunto laskee.
Se on ihan sama mitä hankkeita kehitetään ja keksitään. Tärkeintä olisi, että kyläkoulut säilyisivät. Koulu on lähipalvelua johon pääse itsenäisesti kävellen tai pyörällä tai vaikka talvella hiihtäen. Se on lapsen oikeus. Lähipalvelu.
Olemme iät ajat kuulleet tarinoita siitä kuinka isovanhempamme tai jopa vanhempamme kulkivat talvella kovallakin pakkasella hiihtäen kouluun. Tai ajoivat pyörällä helpostikin kymmeniäkin kilometrejä. Ei silloin puhuttu huonokuntoisista koululaisista. Ei silloin ollut urheiluhalleja. Silloin juostiin ulkona, maastossa, suunnistettiin ja tehtiin omat ladut. Ei odotettu, että joku tekisi ne koneella. Niin myös minun lapsuudessani Espoossa-70-80- luvulla. Oli luontoa ympärillä, metsiä missä juosta ja koulun kenttä jonne mentiin talvella luistelemaan. Harva tosiaan harrasti liikuntaa seuroissa.
Nyt lapsia kuskataan ja perheiden yhteinen aika vietetään renkaiden päällä tarkkaan ohjelmoidun aikataulun mukaan. On vanhempien resursseista kiinni pääseekö lapsi harrastamaan vai ei. Liikkuminen on osin sen varassa. Mutta se harrastaako lapsi kerran tai vaikka kolme kertaa viikossa jotain, ei riitä. Ja vaikka kouluun järjestettäisiin mikä liikuntaa lisäävä hanke tahansa, ei sekään riitä täyttämään liikuntasuositusta mikä on lapselle 2,5 tuntia päivässä. Se mitä tapahtuu palveluiden välissä, ratkaisee. Ei se onko palveluiden äärellä vai ei.
Siksi Suomessa pitäisi tehdä systeeminen muutos. Pitäisi palauttaa lähikoulutuki kunnille ja kylille. Luoda edellytykset sille, että koululaiset saisivat käydä koulua kodin lähellä jonne he pääsevät itsenäisesti ja näin saisivat hyötyliikuntaa. Moneen asiaan löytyisi ihan luonnollinen ratkaisu jos ihmiset rohkeasti vaan muuttaisivat kaupungeista maalle. Liian tiiviiksi rakennettu ruuhka-Suomi ja pääkaupunkiseutu varsinkin on tuonut liian suuria ongelmia josta kärsivät ihan kaikki. Ongelmia on varhaiskasvatuksessa, kouluissa sekä työikäisissä. Puhutaan ”VaKa” eli varhaiskasvatuksen uupuneista lapsista. On hankehumppaa ja itseohjautuvuutta. Lapset ovat levottomia eikä se helpota kun siirrytään koulun puolelle. Siellä yhtenäisluokat ja inkluusio tuovat omat haasteet. Työikäisistä aikuisista jo joka 10. on sairastunut uupumukseen.
Elämme hyvin erikoista aikaa. Tällaista elämä ei ollut minun lapsuudessa eikä minun lasteni lapsuudessa. Mutta lastenlapseni joutuvat elämään tässä ajassa. Elämään ja kasvamaan. Onneksi 2 lapsistani perheineen asuu muualla kuin ruuhka-Suomessa. He ovat tehneet rohkean päätöksen ja muuttaneet muualle. Siellä on vielä alle 150 oppilaan koulut jonne pääsee kävellen tai pyörällä. 150 oppilaan koulu olisi ruuhka-Suomessa lakkauttamisen uhan alla. Näin on monelle koululle käynyt ja niin vain ovat muualta töiden perässä tänne muuttaneet vanhemmat nyt ihmeissään, kun lähikoulu lakkautetaan. Näin tehdään siis myös pääkaupunkiseudulla. Tämä ei ole vain maaseudun ongelma.
Päiväkoti, koulu, terveyspalvelut tavalla tai toisella, ehkä kauppa-ja kirjastoauto ovat peruspalveluita ja vahvoja signaaleja siitä, onko kylässä tai maaseudulla ylipäätään tulevaisuutta. Jos haluamme elävän ja yhteisöllisen maaseudun, olisi päätösten pohjauduttava vakauden varaan, ei epävarmuuteen. Pitäisi ennemminkin rakentaa kuin hajottaa. Perhe, suku ja yhteisö luovat turvaverkostoa myös ikäihmisille. Meidän jokaisen tulee kantaa vastuumme eikä odottaa että joku muu tekee ja korjaa.
