[Jatkoa artikkeliin Nelijalkainen penkki on vakaa (ensimmäinen versio 19.1.2026)]
Edellisessä jutussani käsittelin kanonisten evankeliumien lukumäärää ja evankeliumeihin tai niiden kirjoittajiin liitettyjä eläinsymboleja, jotka ovat peräisin Hesekielin kirjasta ja/tai Ilmestyskirjasta. Tässä tarkastelen evankelista Luukasta, hänen kirjallista tuotantoaan ja hänen eläinsymboliaan – sonnivasikkaa eli mullikkaa.
Luukkaan evankeliumi ja sen jatko-osa Apostolien teot muodostavat runsaan neljänneksen Uuden testamentin sivumäärästä, suunnilleen yhtä paljon kuin Paavalin kirjeet. Apostolien teoissa kirjoittaja alkaa luvusta 16 lähtien kertoa tapahtumista osittain me-muodossa eli ensimmäisessä persoonassa, ja tuolloin hän kuului apostoli Paavalin matkaseurueeseen. Hän ei missään mainitse omaa nimeään, mutta perimätiedon mukaan hän on lääkäri Luukas, jonka Paavali mainitsee kirjeessään kolossalaisille. Samasta yhteydestä käy ilmi, ettei kyseinen Luukas kuulu ympärileikattuihin eli juutalaisiin (Kol. 4:10-14). Toisaalta Luukkaan evankeliumin ja Apostolien tekojen tyyli, sanavarasto ja lauserakenteet viittaavat sivistyneeseen kreikan puhujaan, joka tunsi kreikkalaisen historiankirjoituksen perinteet, ja tekstissä on myös lääkärin työhön liittyvää sanastoa.
Kuten jo edellisessä jutussa mainitsin, Luukkaan evankeliumin alussa on lyhyt selostus evankelistan käyttämistä työtavoista. Hän oli tutkinut asioita, ja hänellä oli käytettävissä kirjallisia lähteitä, joista ainakin Markuksen evankeliumi ja Matteuksen kanssa yhteinen ns. Q-lähden ovat selvästi erotettavissa. Hänen muut lähteensä saattoivat olla kirjallisia tai suullisia, ja osa suullisista lähteistä on voinut olla primaarilähteitä. Ajoituksellisesti on täysin mahdollista, että Luukas on tavannut Marian, Jeesuksen äidin joskus 40-luvulla, ennen kuin hän lähti apostoli Paavalin matkaan. Perimätiedon mukaan Luukas eli 84-vuotiaaksi. Siinä tapauksessa hän on voinut kirjoittaa kummankin kirjansa vanhoilla päivillään joskus 80-luvulla, mikä on näiden kirjojen tyypillinen ajoitus. Tämä saattaa myös selittää, miksi Apostolien tekojen kertomus näyttää jäävän kesken. Ehkäpä iäkkään evankelistan voimat loppuivat ennen kuin vuorossa oli Paavalin ja Pietarin marttyyrikuolema.
Entäpä mullikka, jota kirkkotaiteessa käytetään Luukkaan symbolina?
Bambergin apokalypsin yksityiskohta: Luukkaan mullikka, Koko kuva: ks. edellinen artikkeli (Nelijalkainen penkki on vakaa).
Kyseinen heprean sana (shor) Hesekielin kirjassa on kirkkoraamatuissa (1642, 1775, 1933, 1992) suomennettu sanalla härkä. Ilmestyskirjan suomennoksissa vastaava eläin on vasikka (1642 ja 1776), nuori härkä (1938, 1992) tai ihan vain härkä (2020). Ilmestyskirjassa käytetty kreikan sana (moskhos) on sama kuin Hesekielin kirjan kreikannoksessa ja tarkoittaa nuorta urosnautaa. Jostain syystä suomentajille ei ole kelvannut mullikka.
Vertailu vuoksi voimme tarkastella ruotsinnoksia. Hesekielin kirjassa käytetty sana on oxe (1703), siis härkä, tai tjur (1917, 2000), siis sonni. Ilmestyskirjassa on vastaavasti ensin kalf (1703) eli vasikka, ja sitten ungtjur (1917, 2000), siis nuori sonni. Ruotsintajat ovat siis tällä kohden onnistuneet paremmin kuin suomentajat. Kuinka niin?
Voidaan kysyä, onko härkä ainoastaan epätäsmällinen termi tässä yhteydessä vai onko se suorastaan väärä. Jos mullikka ei kelpaa, niin olisiko sentään sonni parempi kuin härkä? Näiden kahden termin välillä on ero: Härkä tarkoittaa usein (joskaan ei aina) kuohittua sonnia. Hesekielin ja Ilmestyskirjan olennoilla on vain nautaeläimen kasvot, joten sikäli asialla ei ole väliä. Mutta millä tavalla tuon eläimen ajatellaan symboloivan Luukkaan evankeliumia?
Sekä Irenaeus että monet hänen jälkeensä liittivät Luukkaan evankeliumin pappeuteen ja uhraamiseen. Uhrieläimeksi sopii hyvin mullikka tai sonni, mutta ei härkä. Mooseksen lain mukaan uhrieläin ei näet saa olla kuohittu (3. Moos. 19:22). Eräät kirjoittajat katsovat kyllä härän symboloivan nöyryyttä, härkähän suostuu toimimaan veto- tai kantoeläimenä. Tähän tarkoitukseen sopii paremmin härkä kuin sonni, joka todennäköisesti niskuroi aivan liikaa. Mutta kertooko juuri Luukkaan evankeliumi erityisesti härille ominaisesta nöyryydestä, joko Jeesuksen ominaisuutena tai kristityn ihanteena? Eipä oikeastaan. Härkiin on viittaus Matteuksen evankeliumissa: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt” (Matt.11:29-30).
Luukas puolestaan tuo mieleen pikemminkin teutaroivan jukuripään mullikan. Luukkaan evankeliumi on erityisesti köyhien evankeliumi. Tämä näkyy jo ensimmäisessä luvussa, Marian kiitosvirressä: ”Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois” (Luuk. 1:52-53). Juuri Luukkaan evankeliumissa on myös vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (16:19-31), laupiaasta samarialaisesta (10:30-36) sekä fariseuksesta ja publikaanista (18:9-14). Juuri Luukkaan evankeliumissa Jeesus kehotti kutsumaan juhliin ystävien, sukulaisten ja rikkaitten naapurien sijasta köyhiä, raajarikkoja, rampoja ja sokeita (14:12-13), jotka myöskin vertauksessa suurista pidoista (Matt. 22:2-14 ja Luuk. 14:16-24) saivat Luukkaan mukaan kutsun, kun taas Matteus ei mainitse tätä kohderyhmää. Vuorisaarnassa Jumalan valtakunta kuuluu Luukkaan mukaan ”köyhille”, Matteuksen mukaan ”hengessään köyhille” (Luuk. 6:20, Matt. 5:3).
Luukas ja hänen mullikkansa armenialaisen näkemyksen mukaan (Bodleian Library, Oxford)
Juha
Kiitos mielenkiintoisesta tekstistäsi
Siinä tuli laaja otanta Luukkaasta !
Luukas on ehdottomasti se josta raamatun lukeminen on hyvä aloittaa ja jatkaa apostolien tekoihin . Luukkaan evankeliumi on tarkkaa kerrontaa ja varmaan monipuolisin evankeliumeista . Ihmettelen miksi suositellaan nuoria lukemaan aluksi Johanneksen evankeliumia , joka on vaikein aluksi ymmärtää kaikista evankeliumeista ? Sitten Luukkaan jälkeen mielestäni tärkein kirje Raamatussa olisi hyvä lukea Roomalaiskirje , joka on opin kannalta Raamatun tärkein kirje ja siinä sitten perään Hebrealaiskirje . Sanottu Roomalaiskirjeestä että se osoittaa kristinuskon välttämättömyyden niin Hebrealaiskirje kristinuskon ylivertaisuuden .
Nämä edelliset on laajimpia uuden testamentin osia ajattelen syystä että Luukas oli pitkälti silmin näkijä ja Paavali ei ollut koskaan käynyt Rooman seurakunnassa ja siksi laajin kirje , kun ei ollut seurakunnalle mitään erityistä asiaa kun ei ollut käynyt . Ja Hebrealaiskirje ei oikeastaan ole kirje vaan opetus tai saarna ja kohteena kenties siinäkin oli Rooman seurakunta tai joku Italian seurakunta . Siinä on myös ihmetystä miksi sitä pidetty Paavalin kirjeenä vaikka selvästi kirjoitustyyli ja tapa ja oppi tietyllä tavalla on erilainen tai eri kulmasta kerrottu . Luultavammin Luther oli oikeassa että se on Apolloksen kirjoittama , eniten argumentteja löytyy siihen suuntaan .
Olen samaa mieltä: Luukas ja Roomalaiskirje ovat hyvä aloituspaketti. Joillekin toki Johannes voi sopia ensimmäiseksi evankeliumiksi, mutta yleisemmin suosittelisin Luukasta. Markuksellakin on kannattajansa, koska se on tiivis ja lauserakenteet yksinkertaisia. Matteus taas on tarjolla, kun avaa kirjan.
Paavalia on kai pidetty Hebrealaiskirjeen kirjoittajana lähinnä apostoliseen auktoriteettiin vedoten. Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215) arveli, että Paavali ehkä kirjoitti kirjeen hebreaksi (eli kaiketi arameaksi) juutalaista lukija- ja kuulijakuntaa ajatellen, ja sitten joku hänen työtovereistaan kreikansi sen. Klemens ehdottaa Luukasta tai Kleemens Roomalaista, tyylin perusteella pikemminkin jälkimmäistä. Apollos voisi toki myös tullla kysymykseen.
Hellenistisessä kulttuurissa teokset nimettiin ei kirjoittajan mukaan, vaan omistettiin jollekin kuuluisalle henkilölle. Näin on myös UT:n kirjojen laita. Niitä eivät kirjoittaneet Jeesuksen silminnäkijät eivätkä Paavali, vaan pääsääntöisesti tuntemattomat tekijät. Kirkossa ruvettiin myöhemmin pitämään omistuskirjoituksia oikeina tekijöinä ja metsään mentiin jälleen kerran samalla tavalla kuin Jumalan Poika tulkittiin kirjaimellisesti Jumalan Pojaksi. Vanhan kirkon jäsenet unohtivat, mitä Jumalan Poika oli tarkoittanut juutalaisuudessa: vanhurskasta juutalaista miestä.
Raamattu se on, Raamattu, Pyhän Hengen kirjoitus, jota me käsittelemme. Kuka tähän on kelvollinen, niinhän Paavali sanoo. Sehän on joki, jossa karitsa astelee ja norsu ui. Se on Jumalan Viisaus, joka tekee tyhmiksi tämän maailman viisaat, vieläpä tämän maailman ruhtinaatkin. Kirjoitus, joka tekee puhekyvyttömistä lapsista kaunopuheisia ja sulkee kaunopuheisten suut.
Martti Luther, Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1-7, s. 2, Suomen Luther-säätiö, 2004.
Hebrealaiskirje eroaa niin paljon tyylillisesti Paavalin kirjeistään ja alkutervehdys oli Paavalin tapa aloittaa kirjeet . Apt 28 , kerrotaan Apolloksesta ;
Ja Efesoon saapui eräs juutalainen, nimeltä Apollos, syntyisin Aleksandriasta, puhetaitoinen mies ja väkevä raamatuissa. 1 Kor. 1:12.
25. Tälle oli opetettu Herran tie, ja hän puhui palavana hengessä ja opetti tarkoin Jeesuksesta, mutta tunsi ainoastaan Johanneksen kasteen.
Aleksandriassa Septuaginta käännettiin Kreikaksi josta Apollos oli myös kotoisin ja Kreikan kielen puhtaudessa on yksi argumentti Apollokselle .joka tapauksessa vanhan liiton kirjoitukset piti hyvin tuntea että pystyi kirjoittamaan kirjeen sisällön . Timoteuksen lähimpiä työkavereita olivat Paavali , Barnabas ja Apollos , joka käy ilmi kirjeestä . Luukkaan ja Timoteuksen läheisestä suhteesta ei ole mielestäni missään mainitaan . Vaikkapa meille se yksi ja sama ketä Pyhä Henki käytti sen tekstin synnyttämiseen .
On ihmeiden ihme, että apostolien sana on säilynyt maailmassa elävänä, toimivana ja voimallisena.
Wilhelm Löhe, Jumalan puutarha, s. 46, SLEY, 1983.
Mihin on kadonnut arvio islamilaisen perinteen taustalla olevasta vallankäytön tarpeesta? Tai valistuksen ajan ja perinteen taustalla olevasta vallankäytöllisesta historian usein valikoivastakin tulkinnasta?. Miksi vallanköytön ”turmiollisuutta” spekuloidaan lähinnä vain kristillisen uskon klassisen tradition historian kannalta?
Eikö Pasinkin ”eksegeesin” taustalla ole vallankäyttöä: miksi ”propagoida” noita näkemyksiä, jos niillä ei pyritä vallan käyttöön? Samoin voitaneen pohdiskella mm. Wille Riekkisen ja hänen hengenheimolaisten esiintuloja ja tarvetta tuoda näkemyksiään kirkollisissa medioissa esille. Eivät liberaalit tulkinnat ja tulkintojen tukeminen ole vailla vallankäytöllisiä piirteitä.
Hänen omiaan on aina vainottu ja tullaan vainoamaan . Kirkon 7. tuntomerkki.
On täysin vaaratonta sanoa yksinkertaiselle maallikolle: ”Lue pyhän Luukkaan evankeliumia. Sinä ymmärrät sen. On aivan samaa, omaksutko totuuden yhdestä tai toisesta Raamatun osasta!” Tämä on vaaratonta, sillä jokainen tietää, että sana, jonka Jumala tunnustaa omakseen, ei puhu itseään vastaan.
Wilhelm Löhe, Jumalan puutarha, s. 62-63, SLEY, 1983.
On varmasti vaaratonta ja kaikkia kirjoituksia voi Pyhä Henki käyttää, mutta Raamatusta tulee vastaan ” ymmärryksellä” ja tarvitaan tutkimista ja siitä seuraavaa opettamista . Olemme keskellä aikaa jolloin ihmiset ovat vieraantuneet Jumalan sanasta ja se ei toimi niin että lue vaan jotain edes kritittyjen keskuudessa . Tarvitaan opettamista ja yhteyttä ja sitä kautta kiinnostus herää sanaa kohtaan ja silloin selvintä ja yksinkertaista on hyvä aluksi lukea . Mielestäni yksityisiä ihmisiä on mutta vain selvä vähemmistö jotka lukevat raamattua säännöllisesti yksin ilman Srk yhteyttä ja se ei ole apostolinen malli , kun sana on tarkoitettu kaikille ja siihen tarvitaan paimenta ja seurakuntaa ja sittenkin luoda yhteyttä erilaisten toimintojen kautta , jotta Jumalan sanan moninaiset opetukset voisivat antaa meille täydempää ymmärrystä Jumalan tahdosta . Tarvitaan kaksi yhteyttä : ihmisiin ja Jumalaan , eihän se ole ruumiin kuva jos kolme varvasta ja yksi silmä lähtee pitämään palaveria jonnekin . Kaikki on aina tietysti hyvää kun Raamatun kannet aukeaa ja moni on sieltä saanut yksinäisyydessäkin sen tien pään joka on johtanut armollisen Jumalan luo .
Miten niin kristillinen sanoma ”pitäisi” (!, siis konditionaalissa) tulkita uudelleen joidenkin Wille Riekkisen ym. ehdottamalla tavalla”? Totta kai voidaan tulkita niinkin; mutta voidaan olla tulkitsemattakin. Tai voidaan kehitellä yhä uusia tulkitatapoja.
Miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten asioiden pitäisi olla. (Paitsi politiikassa.)
Totta toki on, että moni saattaa ”viimeisellä portilla” yllättyä. Ja totta sekin on, että Jumala (Totuus, Tie ja Elämä) ei muutu meidän muuttuvien käsitykiemme tahdissa – ei, vaikka niitä perusteltaisiin tieteellä, matematiikalla ja erilaisilla filosofisilla lähtköoletuksillakin.
Mikä on peruste sille, että Jumala antaisi anteeksi, jos tiede tai tieteellinen historiantutkimus ei sellaista voi omista (naturalistisista) löhtökohdistaan osoittaa oikeiksi? Eiko silloin usko anteeksiantavaan Jumalaan ja Hänen anteeksiantamukseena olisi ”sokeaa, epätieteellistä” uskoa? Mikä olisi se peruste, josta tuollainen ”epätieteellinen” toive kumpuaisi. Miksi ihmeessä me uskoisimme juuri islamilaisia ajattelijoita ja/tai Wille Riekkistä kumppaneineen? Käsittääkseni islamin piirissä anteeksiantamuksesta ei voi olla varma. Voi vain toivoa, että tekee enemmän ”oikein” kuin ”väärin”. Näin on, vaikka Koraanissa puhutaan ”armahtavasta Allahista”.
Mistä tulee tieto Jumalan olemuksesta ja perusteet Jumalan rakastavuudesta ja anteeksiantavuudesta? Mitä tiedämme Jumalan olemuksen? Moni ihminen ei usko anteeksiantamukseen ylipäänsä vaan pitää sitä ”kristillisenä hapatuksena”.
Varsinkaan mediassa ja somessa anteeksiantamusta ei tunneta tai edes hyväksytä – ei vaikka edellytetään ”anteeksipyyntöjä”: todellisuudessa halutaan vain vaientaa tiettyjä katsantokantoja siten, että ”syylliset” vain julkisesti peruvat esittämänsä ajatukset ja allistuvat asetettuun näkemykseen.
Millä perusteella pitäisi uskoa anteeksiantamukseen – ja mistä ja miksi pitäisi anteeksi ylipäänsä saada? Millä perusteella Jumala on rakkaus – vaikka rakkaus ei olekaan Jumala (tosin usein me niin nykyisin kai toivoisimme, kunhan ”rakkaus” vain ymmärrettäisiin meidän toivomallamme tavalla).
Minä uskon Pyhään Henkeen. Siksi en pidä ongelmana, että evankeliumeja ei kirjoitettu ihan heti nissä selostettujen tapahtumien jälkeen, että ne osittain perustuvat sekundaarilähteisiin, että käsikirjoituksiin on voitu tehdä muutoksia, että eri evankelistojen kertomusten välillä on eroja ja että kanonisiksi hyväksyttyjä evankeliumeja on vain neljä. Uskon, että Pyhä Henki on ohjannut kirjoitusten laatimista, kopiointia, säilymistä ja kanonisoitumista siten, että luettavaksemme on päätynyt se, mikä pitääkin, ja suunnilleen siinä muodossa kuin pitääkin – erilaisina käsikirjoitusversioina ja sittemmin erilaisina käännöksinäkin.