Miksi Uudessa testamentissa on neljä evankeliumia? Eikö yksi riittäisi? Ja toisaalta, olihan evankeliumikirjoja muitakin. Miksi vain nuo neljä pääsivät mukaan?
Nykyinen neljän evankeliumin kokonaisuus alkoi kasvavassa määrin olla käytettävissä 100-luvun kuluessa. Apostolisten isien kirjoituksiin kuuluva Hermaan Paimen, joka lienee peräisin suunnilleen vuosisadan puolivälistä, näyttää jo viittaavan neljään evankeliumiin kokonaisuutena. Näyssä nainen, istuu penkillä. Hermas saa tietää, että tämä nainen on Kirkko (Ekklesia). Mutta mitä ovat penkki ja sen neljä jalkaa? Sitä ei kerrota, mutta näkyä selittävä nuori mies toteaa, että penkki seisoo tukevasti, koska sillä on neljä jalkaa. Samalla tavoin maailma pysyy koossa, koska se koostuu neljästä elementistä. Perinteinen tulkinta on, että nelijalkainen penkki tarkoittaa neljää evankeliumia.
Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin kirkkoisä Irenaeus kirjoitti jo suorin sanoin evankeliumien lukumäärästä. Kyseinen kirja käsittelee harhaoppeja, ja Irenaeus näyttää, miten ne, jotka eivät tunne tai tunnusta kaikkia neljää evankeliumia, päätyvät yksipuolisuuksiin ja harhaoppeihinkin tai ainakin jäävät vaille joitakin Jumalan lupaamia lahjoja. Toisaalta on niitä, jotka ylimääräisistä evankeliumeista omaksuvat asioita totuuden ulkopuolelta, jolloin heidän evankeliuminsa ei enää ole totuuden evankeliumi.
Mutta miksi juuri neljä? Irenaeus ei mainitse Herman penkillä istuvaa naista eikä myöskään neljää elementtiä, mutta kylläkin asuttamamme maailman neljä osaa ja myös neljä tuulta (ilmansuuntaa) Eikä tässä vielä kaikki. Irenaeus näkee evankeliumien neliluvun pyhissä kirjoituksissa. Jumalan valtaistuin on [Daavidin psalmin mukaan] kerubien päällä, ja kerubeja on [profeetta Hesekielin mukaan] neljä, ja jokaisella kerubilla on neljät kasvot – leijonan, vasikan, ihmisen ja kotkan kasvot. [Samat neljät kasvot on myös Ilmestyskirjan neljällä olennolla, mutta vain yhdet kullakin. Ilmestyskirjassa niitä ei sanota kerubeiksi vaan suomennoksesta riippuen joko ”olennoiksi” tai ”eläimiksi”.] Irenaeus toteaa, että nämä edustavat eri puolia Kristuksessa: leijonankasvot kuninkuutta, vasikankasvot uhria ja pappeutta, ihmiskasvot ihmiseksi tulemista ja kotkankasvot profeetallista henkeä, joka laskeutui alas taivaasta.
Myöhemmin vakiintuneessa kerubinkasvojen ja evankeliumien yhdistelmässä Matteusta vastaavat ihmiskasvot, Markusta leijonan kasvot, Luukasta härän (tai vasikan, tarkemmin sanottuna mullikan) kasvot ja Johannesta kotkan kasvot. Jo Irenaeus yhdisti Matteuksen ihmiskasvoihin ja Luukkaan mullikkaan, mutta kaksi muuta paria hän yhdisti omalla tavallaan. Muitakin yhdistelmiä oli käytössä, kunnes kirkkotaiteesta tunnettu yhdistelmä vakiintui. Siihen vaikuttivat muun muassa raamatunkääntäjänä tunnettu pyhä Hieronymus ja hänen jälkeensä paavi Gregorius Suuri.
Kerubinkasvojen ja evankeliumien yhdistelmät voimme ehkä ymmärtää paremmin, jos Hieronymuksen tavoin tarkastelemme Jeesuksen olemuksen eri puolien sijasta kunkin evankeliumikirjan alkua. Matteus aloittaa sukuluettelolla, joka liittyy Jeesuksen taustaan ihmisenä. Markuksen alkusanojen ”huutavan ääni” saattaa tuoda mieleen karjuvan leijonan. Luukas kertoo johdannon jälkeen pappi Sakariaasta ja hänen uhritoimituksestaan, ja nautaahan käytettiin uhrieläimenä. Johannes taas ”kohoaa kotkan siivin korkeuksiin”. Hänen evankeliuminsa alku on ylevä, maailmoja syleilevä.
Kirkkotaiteessa evankelistoja vastaavat eläimet kuvataan usein siivekkäinä – siis muutkin kuin kotka. Enkeleillähän ajatellaan olevan siivet. Nämä neljä eivät olekaan mitä tahansa enkeleitä vaan kerubeja, ylhäisiä taivaallisia olentoja, serafeista seuraavia, toiseksi korkeimmalla tasolla perinteisessä yhdeksänportaisessa enkelihierarkiassa.
Joissakin maalauksissa evankelista näyttää kynä kädessä kuuntelevan, mitä hänen eläinhahmoisella mentorillaan on sanottavana. Niinkö evankeliumit saivat syntynsä? Ehkäpä niinkin, kukapa tietää… Entä mitä evankelistat itse kertoivat asiasta?
Neljästä evankelistasta Luukas ja Johannes kertoivat, miksi he kirjansa kirjoittivat (Joh. 20:31, Luuk. 1:4). Luukas kertoo myös, miten hän menetteli. Hän tutki asiat perusteellisesti, käyttäen tapahtumissa mukana olleitten kertomuksia. Hän mainitsee myös, että monet muutkin ovat kirjoittaneet samoista asioista. Keitä lienevät ollet nuo muut?
Luukkaan käyttämistä lähteistä on ensinnäkin mainittava evankelista Markus, jota myös Matteus lainaa. Luukkaalla ja Matteuksella on myös yhteistä aineistoa, jota ei ole Markuksella. Tämä niin sanottu Q-lähde ei ole säilynyt meidän päiviimme. Lisäksi Luukkaalla (kuten myös Matteuksella) on omaa aineistoa. Näitä kolmea evankeliumia sanotaan synoptisiksi eli samoja tapahtumia tarkasteleviksi. Synopsis on esitys, jossa näitä kolmea evankeliumia voidaan lukea rinnakkain.
Johanneksen evankeliumi on erilainen sekä tyyliltään että sisällöltään. Siinä on paljon tapahtumia, joista synoptiset evankeliumit eivät kerro. Toisaalta Johanneksen evankeliumista puuttuvat monet synoptisten evankeliumien tapahtumat – ehkä siksi, että nuo toiset evankeliumit olivat jo tuttuja tai ainakin käytettävissä.
Ihminen, leijona ja nauta elävät ja käyskentelevät maan pinnalla, mutta kotka osaa lentää ja näkee siksi eri asioita kuin muut. Tästäkin syystä on sopivaa ajatella, että Johannes ja kotka kuuluvat yhteen.
Entäpä sitten ingressin toinen kysymys: Eikö yksi riittäisi? Eikö olisi mahdollista koota evankeliumien aineksista yhtenäinen kertomus? Sellaistakin on toki yritetty. Kuuluisin tällainen evankeliumiharmonia on Diatessaron, jonka laati syyrialainen Tatianos, suunnilleen samoihin aikoihin kun Irenaeus todisteli, että evankeliumeita on ja täytyykin olla neljä.
Diatessaron oli saatavissa myös kreikaksi. Syyriankielisellä alueella se oli yleisessä käytössä, kunnes kreikasta käännetyt neljä evankeliumia syrjäyttivät sen 400-luvulla. Diatessaronia arvosteltiin muun muassa yksipuolisuudesta. Siitä puuttuvat esimerkiksi sukuluettelot, minkä sanottiin hämärtävän käsitystä Kristuksen ihmisyydestä.
En malta olla tässä yhteydessä esittämättä rinnakkaiskysymystä: Onko parasta, että kulloinkin on käytössä vain yksi kirkkoraamattu, jota luetaan jumalanpalveluksissa? Vai olisiko parempi käyttää useita käännöksiä vuorotellen? Voitaisiinko tähän soveltaa Hermaan ja Irenaeuksen ajatusmalleja?
