Seuraavassa haluan selvittää näkemystäni Pyhitykseen, koska kuulemma en ymmärrä ,että on olemassa erilaisia pyhitys -käsityksiä.
Totta kai tiedän, että on olemassa erilaisia pyhitys -käsityksiä. Sehän näkyy myös meidän keskusteluissamme näillä blogeilla. Mutta kysymys on nyt siitä, ovatko ne Raamatun mukaisia, Jumalan sanan mukaisia käsityksiä? Perinteinen luterilainen teologia ja ainakin se mitä Luther edusti, oli Ristinteologiaa. Se ei ollut Kunnianteologiaa eli pyhityskristillisyyttä, jota esim. katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko edustavat. Näin ajattelevien ihmisten joukko on todella suuri. Taas minun tavallani uskovien joukko on todella pieni.
Luonnollinen ei-kristitty ihminenkin ajattelee, että hänen pitää ansaita pelastus jumalansa edessä hyvitysteoillaan. Suurin osa ihmisistä luulee pelastuvansa hyvyytensä johdosta, myös kastetut, uskosta osattomat kristityt. Olemalla ns. ”hyvän tahdon ihminen” ja tekemällä hyviä tekoja he ajattelevat pelastuvansa, jos se taivas sattuisi vaikka olemaan olemassa. Tämä on ihmisen luonnollinen tila. En minäkään aiemmin ymmärtänyt mitä Jumalan armo Kristuksessa on ja mikä on Jumalan pelastussuunnitelma, ennen kuin tulin tajuamaan, että minä en omassa varassani ja voimassani pelastu, en tekojeni, en edes uskonkäsitysteni perusteella enkä kuulumalla johonkin ”oikeaoppiseen” kirkkoon ja superpyhiksien joukkoon. Tulin lopulta tajuamaan, että tarvitsen täydellisen sovituksen. Oma elämäni ei kestä Jumalan pyhyyden läpivalaisua. Sen on oltava pelkkää lahjaa Jumalan armosta, lahjavanhurskautta. Siinä ei saa olla mitään omaani. Vasta tällöin evankeliumi avautui, joka on täydellinen, absoluuttinen hyväkseni luettava Jeesuksen Kristuksen Golgatan ristinuhrin sijaissovitus. Tähän turvauduin silloin ja tähän turvaudun edelleen ja rukoilen että tulen turvautumaan tähän kuolinvuoteellani.
Toki monet voivat käyttää sanaa ”armo” ja pelastumme armosta, mutta siitä ei tule sydämen asia, vaan pään tietämisen asia, opittu juttu, jota hoetaan. Sydämen asiaksi se tulee vasta kun sen itse kokee. Silloin evankeliumista, ainoasta oikeasta evankeliumista vakuuttuu omassatunnossaan. Armo koskee todella minua henkilökohtaisesti. Jeesus uhrasi itsensä minunkin syntieni ja pahuuteni tähten ja nyt minulle lahjoitetaan kaikki hänen ansionsa lahjana!
Ristinteologiassa keskuksena on Jeesus Kristus ja hänen työnsä meidän hyväksemme. Ja Hän on sijaisemme Jumalan edessä. Kun olen Kristuksessa, kun Kristus asuu minussa ja olen hänen omansa ja olen Jumalan lapsi, silloin Jumala näkee vain Poikansa ja olen vapaa hylkäävästä tuomiosta Jumalan edessä. Jumala hyväksyy minut lapsekseen ja Hän on minun Isäni. Paavali kirjoittaa, että meidän tulee pukeutua Kristukseen ja Pietari kirjoittaa, että tulee kasvaa ”meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.”
Minulle on tullut se käsitys, että joidenkin mielestä on aivan yhdentekevää millaisessa pyhitys -käsityksessä ihminen on. Torjun tämän ajatuksen. Nähtävästi eivät ajatelleet apostolitkaan eikä alkuseurakunta, että olisi ollut yhdentekevää mikä on käsitys tässä asiassa on. He uhrasivat henkensä evankeliumin totuuden vuoksi. Samoin on käynyt historiassa monien muidenkin evankeliumin julistajien, jotka ovat julistaneet pelastusta yksin Jeesuksessa Kristuksessa, yksin uskosta, yksin armosta. ”Ei ole muuta nimeä meille annettu, jossa meidän tulisi pelastua”. Nimi on tärkeä asia Raamatussa. ”Älä turhaan lausu Jumalan nimeä”. Väärässä pyhitys -käsityksessä pelastutaan jossain toisessa nimessä kuin Jeesuksen nimessä, nimittäin omassa nimessä tai sitten jonkun muun nimessä.
Miksi tämä käsitys ei ole samantekevä? Siksi että evankeliumi perustuu käsitykseen Sovituksesta ja Jeesuksen merkityksestä ja pelastuksesta. Kun evankeliumi avautuu, ihminen uudestisyntyy Jumalan lapseksi. Jeesus sanoi viimeisiksi sanoikseen ”Se on täytetty”. Paavali sanoi, että on vain yksi oikea evankeliumi. Onko Jeesuksen uhrikuolema ja ylösnousemus riittävä vai tarvitaanko jotain muuta vielä sen lisäksi? Monien mielestä tarvitaan. En aio silti silläkään syyllä pidättäytyä käsitysteni ja uskoni perustuksen esittämisestä, julkituomisesta ja evankeliumin kertomisesta, että ihmiset loukkaantuvat. En ala suhteellistamaan evankeliumia ja Raamatun sanaa ja anna toisille väärille evankeliumeille myöten. Ei ole monia teitä, on vain yksi tie. Ei ole sekä lavea portti ja ahdas portti. On vain ahdas portti. Sillä evankeliumi nyt vain on skandalon! Se loukkaa ihmistä. Tiedän että se loukkaa. Jeesus on Raamatun mukaan loukkauskivi ja kompastuksen kallio.
Tulisiko meidän sitten ymmärtää ihmisiä, joilla on toisenlainen pyhitys -käsitys sen tähden, että heillä on erilaiset teologiset opit ja lähtökohdat käsityksilleen. Ymmärrys jostain toisenlaisesta käsityksestä kuin itsellä on, ei kuitenkaan tarkoita toisen käsityksen hyväksymistä ja oikeana pitämistä. Ei ole ihmisen uskonelämän kannalta ollenkaan samantekevää millainen pyhitys -käsitys ihmisellä on. Sillä pyhitys -käsitys liittyy käsitykseen Jumalan pyhyydestä ja vanhurskaudesta ja tuomiosta, synti -käsitykseen, käsitykseen ihmisluonnosta, lankeemuksesta, se liittyy kristityn omantunnon vapauteen ja itse pelastuksen perustaan jne.. Toisenlaisen pyhityskäsityksen pohjana on toinen evankeliumi ja toinen Kristus, koska niissä on toinen vanhurskautuskäsitys ja pelastuskäsitys kuin Raamatussa.
Kun uskonelämän keskuksena on 3. uskonkappale eli Pyhitys, huomio siirtyy pois Kristuksesta ja se siirtyy ihmiseen, josta tulee keskus. Näin joudutaan siis pois Kristuksesta ja rististä. Tämä voi tapahtua ihmiselle huomaamatta. Mitä pidemmälle ja mitä kauemmin kristityn uskonelämä on keskittyneenä 3. uskonkappaleeseen, pyhityseen, sitä kauemmaksi hän koko ajan ajautuu Jumalasta, Kristuksesta, rististä ja armosta. Jeesus puhui ns. vuorisaarnassa niistä autuaista, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Kun Pyhitys on keskuksena, tällainen todellinen Jeesuksen tarkoittama nälkä ja jano puuttuu. Heillä on jano ja nälkä omaan pyhyyteen ja muuttumiseen, ei lahjapyhyyteen ja lahjavanhurskauteen. Tällöin tapahtuu myös se, että Jumalan kunnioitus puuttuu. Jumalaa ei palvota ja kiitetä. Ollaan vain huolestuneita siitä, onko varmasti tehty tarpeeksi hyviä tekoja pelastuksen ja pyhittyksen eteen omilla teoilla, jotta voitaisiin kerskailla omasta pyhyydestä.
Minulle pyhitys tarkoittaa sitä, että eletään Jeesuksen kanssa ristin alaisuudessa. Gal. 2:19 Paavali kirjoitti olevansa ristiinnaulittu Kristuksen kanssa. Paavali oli ristinteologi. Keskuksena on näin 2. uskonkappale eli Lunastus. Vanhurskaus on hyväksi lukemista yksin armosta, kun turvaudun Jeesukseen. Se luetaan minulle lahjana, minun hyväkseni. Pysyn elämäni loppuun asti Jumalan vanhurskautettavana. Etenkin kun ajattelen kuolemaani, niin en haluaisi olla siinä pyhitys -käsityksessä, jossa oma pyhyyteni olisi pelastumiseni perusta ja edellytys. Mutta tämä tulee olemaan jokaisen armosta osattoman kohtalo. Tosin emme tiedä mitä kenenkin kuoleman edellä tapahtuu. Ehkä ihminen tarttuu silloin ansiottomaan armoon. Armo pysyy armona, jos sitä ei sekoiteta pyhitykseen ja tekoihin. Kerran joku kysyi jossain tilaisuudessa paljastavan kysymyksen: ”Miten paljon armosta tulisi uskoa, että pelastuisi? Niinpä niin. Ansioton armo on kovin vaikea asia ihmiselle vastaanottoaa. Mutta Jumalalle on kaikki mahdollista! Tarvitaan sydämen murtuminen Jumalan sanan edessä, monesti juuri elämänkohtaloiden kautta. Hyvä sanoma on se, että Jumala asuu niiden luona, joilla on arka tunto hänen Sanansa edessä, särkynyt sydän ja murtunut mieli.
”Sillä näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, jonka asumus on iankaikkinen ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi.” Jesaja 57:15
Siksipä on syytä lukea Raamattua ja tutkia tätä asiaa: Mitä Jumalan ansioton armo Kristuksessa oikein tarkoittaa.? Jeesus tulee tuomitsemaan meidät hänen tuntemisensa perusteella. (Matt. 25). Tunnistanko toisissa, vähäisissä veljissäni heidän tarpeensa kuulla evankeliumi Jeesuksesta ja tulla tuntemaan Jeesus omana Vapahtajana vai hakkaanko heitä ehkä opillisella lain vasaralla, lakivanhurskaudella päähän. Tuleeko minusta veljien syyttäjä? Vai onko minulla tällaista Kristuksen lunastustyön ja armon osallisuudesta kumpuaavaa lämmintä lähimmäisenrakkautta, joka saa minut toimimaan toisten hyväksi, vaikka en itse sitä edes aina huomaisi? Voiko mitään suurempaa palvelusta tehdä toiselle ihmiselle, kuin kertoa Jeesuksesta ja johdattaa hänet Jeesuksen ristin luo, täydellisen anteeksiantamuksen, sovituksen ja rakkauden luo? Tällaisiin tekoihin meitä Raamattu kehottaa. Palvelemaan lähimmäisiä sillä evankeliumin sanomalla ja armolla minkä on päässyt itse tuntemaan Kristuksessa.
Ristinteologiassa keskus on Lunastuksen uskonkappaleessa, ei Pyhityksen. Ristinteologia on myös Paavalin teologiaa ja selvästikin koko Raamatun teologiaa. Olen vanhurskautettavana elämäni loppuun asti, koska synti asuu minussa ja siksi tarvitsen päivittäin puhdistusta Jeesuksen uhriveressä. Minun hyväkseni luettu vanhurskaus on puhtaasti armoa ja lahjaa Jumalalta. Katson Jeesukseen Kristukseen ja hänen ristinsovitukseen minun puolestani, katson sijaiseeni. Minun ”edestäni annettu ja vuodatettu” kuten ehtoollisessakin meille vakuutetaan. Se on ihan henkilökohtaisesti ”minun edestäni” annettu uhri! En katso omaan pyhitykseeni enkä sen edistymiseen, enkä mihinkään muuttumiseeni ja kehitykseeni paremmaksi ihmiseksi. Kaikki sellainen johtaa lakihenkisyyteen, lain herraksi nousemiseen (mikä tarkoittaa Jumalan vastustamista) ja itseni jalustalle nostamiseen. Se voi myös johtaa epätoivoon, johon se Jumalan johdatuksessa hänen armostaan johtaakin, jotta ansaitsematon armo tulisi ainoaksi mahdolliseksi tieksi ja perustaksi. Ja ihmeellistä se on, että kun sen armon saa vastaanottaa, niin siitä vakuuttuu niin syvällisesti, ettei voi hyväksyä muunlaisia käsityksiä. Tämä on omakohtaista vakuuttumista evankeliumista! Tietysti ihmisiä tulee kunnioittaa lähimmäisinä, mutta sen takia ei luovuta evankeliumin totuudesta eikä suostuta valheisiin.
Kun vanhurskauttaminen (lunastus) sekoitetaan pyhitykseen, silloin ajatellaan Jumalan vanhurskauttavan ihmisen jo ihmisessä olevan vanhurskauden, pyhyyden tai sen määrän mukaisesti. Armo ei ole esim. katolisessa kirkossa sama kuin Raamatun sanan mukainen armo. Armo ei siellä ole ansaitsematonta, vaan ansaittua ja se ansaitaan teoilla, sakramentteihin osallistumalla, rukouksilla, erilaisilla kirkon määräämillä hyvitysteoilla jne. Näin Jumalan armo Kristuksessa tehdään turhaksi. Luther tämän hyvin selittää Galatalaiskirjeen selityksessään. Ensimmäinen armo katolisilla on se, kun ihminen luonnostaan tekee jonkin hyvän teon, johon Jumala sitten vuodattaa armonsa. Ja näin edetään erilaisissa armo-käsityksissä. Pelastus on vaiheittainen ja lopulta kuitenkin kiirastuli odottaa. Mitään varmuutta pelastuksesta ei ole. Omatunto on levoton ja sitä yritetään tyynnytellä erilaisin palvonta- ja muotomenoin. Kuolleita rukoillaan, kuvia palvotaan jne. Systeemi on erittäin monimutkainen. Nykyisin room.katolisesta kirkosta on tullut universalistinen ja se haluaa sulauttaa itseensä sekä eri tunnustuskunnat että koko maailman ja sen uskonnot. Sana ”katolinen” tarkoittaakin maailmanlaajuista, koko maailmaa käsittävää.
Sanat ”armo” ja esim. ”osallisuus jumalallisesta luonnosta” vaativat, että ne selitetään mitä niillä tarkoitetaan. Niitä ei voi noin vain heittää keskusteluun. Sanat saavat näet merkityksensä lauseissa ja kontekstissa, joissa niitä käytetään. Koko konteksti laajemminkin, missä sanoja käytetään, on otettava huomioon. Lisäksi on otettava huomioon koko UT ja myös VT. Eli lopulta tämä johtaa meidät koko Raamatun kokonaiskertomuksen ja Jumalan pelastussuunnitelman hahmottamiseen. Miksi Jumala lähetti ylipäätään Poikansa pelastamaan meidät ikuiseen elämään, valtakuntaansa? Kaikki oli jo ikuisuudessa suunniteltu. Olisimmeko siis itsekin voineet pelastaa itse itsemme teoilla? Jos ihmisellä olisi ollut luonnollista kyvykkyyttä ja voimaa pelastaa itsensä teoillaan, niin Jeesuksen ei olisi tarvinnut ollenkaan syntyä tänne meidän pilkattavaksemme ja ristiinnaulittavaksemme. Väärä pyhitys -käsitys johtaa myös universalismiin. Eli kaikkien uskontojen kautta voidaan ponnistella pelastukseen.
Katolisuudessa viitataan siihen mitä joku joskus, esim. paavi tai kirkkosisä, konsiilit tai joku muu pyhimys sanoi ja he uskovat niihin auktoritatiivisina käsityksinä. Heidän mielestään Raamattua ei tulisi lukea omin päin lainkaan (ainakin katolisilla on perinteisesti näin). Raamatun ajatellaan olevan tavallisilta ihmisiltä suljettu kirja. Vain asiaan ”vihkiytyneillä” on tietoa asioista. He ovat apostolisessa jatkumossa vihittyjä miehiä ja vain heillä on hallussaan salattu tieto. Vain he voivat antaa syntejä anteeksi ja jakaa sakramentteja. Vaikka Raamatun mukaan vain Jumala antaa synnit anteeksi, kun uskomme Jeesukseen ja turvaudumme häneen. Emme siis tarvitse virkapapin absoluutiota ja Kristuksen sijaisia saadaksemme synnit anteeksi (jo itse ajatuskin on naurettava ja Jumalan pilkkaa). Jeesus on läsnä myös veljien ja sisarten keskellä, toki myös jonkun papin toimittamassa jumalanpalveluksessa Hän on läsnä. Mutta ennen kaikkea kaikki Kristukseen uskovat ovat veljiä ja sisaria keskenämme. Mutta eiväthän kaikki papit ollenkaan ole uskossa. Kuka vain voi hakea teologiseen ja valmistua papiksi.
Korkeakirkolliset eivät hyväksy että uskovat ovat veljiä ja sisäria, vaikka se on peräisin Jeesukselta itseltään. Koska hehän ovat ihan arvaamattoman korkealla pyhyydessään ja tiedoissaan. Tällaisia pappeja olen tavannut. He haluavat työntyä uskovan ja Jeesuksen väliin ja vallita toisten uskoa ja kahlita omattunnot. Mutta onneksi on myös erilaisia pappeja, lämminhenkisiä uudestisyntyneitä kristittyjä, jotka puhuvat meille ei-papeille ihan samalla tasolla ollen, ei ylhäältä käsin sanellen. Tähänkin asiaan liittyy oleellisesti papin pyhitys -käsitys ja se näkyy hänen elämästään ja habituksestaan.
”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte, vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.” Jaak. 5:16. Mitenhän lienevät alkuseurakunnassa saaneen synninpäästön, kun ei ollut hierarkkisia systeemejä.
On mielenkiitoista huomata, kuinka Raamatusta nousee aina uusia asioita ja näkökulmia, joita ei ennen ole tullut ajatelleeksi. Tutkin sitten mitä tuosta asiasta sanotaan jossain toisessa kohtaa Raamattua. Esimerkiksi voi ottaa jonkin teeman kuten ”vanhurskauttaminen”. Luther neuvoi, että epäselvät kohdat tulee selvittää selvillä kohdilla. En lähde liikkeelle teologien selityksistä, vaan Raamatusta. Sillä Jumala puhuu Sanansa kautta ja Pyhä Henki kirkastaa Kristuksen Raamatussa. Me kristityt olemme Kristukseen uskovia, Kristususkoisia, emme itseemme, pyhitykseemme ja tekoihimme uskovia. Kun tunnen Raamattua, voin arvioida mikä on Sanan mukaista ja mikä ei. Arvioin ne Raamatun sanalla. Uskon myös Pyhän Hengen johdatukseen ymmärryksen avaamisessa. Ja tämähän sanottiin mm. Emmauksen tien kulkijoista. ”Silloin hän avasi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset” Luuk. 24:45 ”Ja hän sanoi heille: ’Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista, ja parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessään kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista. Te olette tämän todistajat.” (Luuk. 24:46-48).
Arvioin siis kaikkea Raamatun sanasta käsin ja siitä Raamatun kokonaisymmärryksestä käsin, joka minulle on uskonelämäni aikana annettu ja on karttunut. Tähän on vaikuttanut hyvin paljon Lutherin Galatalaiskirjeen selitys sekä Olav Valen-Sendstadin kirjat ja muutkin hengelliset kirjat. Samoin monet käymäni Raamattu-kurssit ja edelleen osallistun sellaisiin. Samoin olen saanut kallisarvoista tukea vanhoilta rovasteilta, joille olen ikuisesti kiitollinen! Olen vakuuttunut siitä, että tämä on se oikea tie ja tässä uskonkäsityksessä aion pysyä. Olen saanut omantunnon rauhan lain suhteen. Tämän soisin myös muiden löytävän! Kun on armon päässyt käsittämään, lakia ei saa päästää uudelleen omaantuntoon. Siksi on pysyttävä Sanassa ja Jeesuksen armossa. Armo on kasvattaja Jeesuksen tuntemiseen sen jälkeen, kun laki on tehnyt kasvatustehtävänsä, on saanut murtaa ihmisen omavanhurskauden, ylpeyden ja itseluottamuksen omaan hyvyyteen ja kelpaavuuteen. Kaikesta ei tietenkään pääse eroon tämän elämän aikana, koska vanha ”liha” säilyy kuolemaan asti. Yleensä näkökyky omaan surkeuteen vain päinvastoin lisääntyy. Mutta me odotammekin vielä lopullista kirkastumista, ruumiimme lunastusta, kun Jeesus hakee omansa valtakuntaansa.
”Sen tähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne.” Hebr. 12:1-3
Tässä linkki vielä muutaman vuoden takaiseen kirjoitukseeni. Luultavasti olen käsitellyt näitä asioita todella paljon blogeillani ja kommenteissani. Ongelma ei näykään olevan se, etten olisi kirjoittanut käsityksiäni avoimesti, vaan se etten suostu olemaan ympäripyöreä relativisti, vaan pidän kiinni jumalattoman vanhurskauttamisesta ja uskonvanhurskaudesta.
