Kotimaa-lehdessä oli 5. 11. mielenkiintoinen Jussi Koiviston artikkeli Raamatun luomiskertomuksista. Jatkan hieman näitä pohdintoja. Tarkastelin aikanaan omassa väitöskirjassani evoluutiota ja luomisajatusta kosmisesta näkökulmasta, jolloin mielenkiinnon kohteena oli elämän yleisyys maailmankaikkeudessa.

Tein urani lukion lehtorina ja usein opiskelijoiden kanssa pohdimme Raamatun alkukertomusten sanomaa. Teini-iässä voi olla vielä vaikea ymmärtää sitä, että luomiskertomuksen ja nykytieteen käsityksen elämän kehittymisestä ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään. Nuorella ihmisellä ja myös fundamentalistisesti Raamattuun suhtautuvalla ihmisellä saattaa olla sellainen tulkinta luomiskertomuksesta, että se kertoo historiallisia ja luonnontieteellisiä faktoja maailman ja elämän synnystä.

Alkukertomukset ovat ennen kaikkea uskonnollisia kertomuksia. Ne kertovat keskeisiä asioita ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta ja sen kehittymisestä. Ne voisi parhaiten ymmärtää runollisina ja taiteellisina ilmauksina kaikkeuden ja ihmisen synnystä. Tuhansien vuosien takaisilla ihmisillä, jotka kirjoittivat Raamatun, ei ollut sellaista luonnontieteellistä ymmärrystä maailmasta ja ihmisestä, joka meillä nykyään on. Jumalan inspiraatio kirjoittajille ei tarkoita sitä, että tekstit ovat syntyneet automaattisen ylhäältä tulleen sanelun pohjalta.

Kristittyinä kuitenkin ajattelemme, että alkukertomukset kertovat tosiasioita meistä ihmisistä. Ne eivät ole satuja, mutta satujen kautta voi avautua hyvä tulkintahorisontti niiden ymmärtämiselle. Otetaan esimerkiksi tuttu H. C. Andersenin satu rumasta ankanpoikasesta. Tuskin kukaan ajattelee, että satu kertoo jostakin oikeasti eläneestä kurjan ja oudon näköisestä linnusta. Silti kertomus on totta. Sen sanoma niemittäin kertoo erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, ja tämähän on keskeinen haaste ihmisten maailmassa.

Samalla tavalla alkukertomukset valaisevat jotakin olennaista ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Mutta kun yritämme yhdistää näitä asioita nykyajan maailmankuvaan ja evoluutioon, emme täysin välty ongelmilta. Tai ehkä olisi parempi puhua ajatushaasteista. Yritän selventää asiaa. Perinteinen kristillinen sanoma on ollut sellainen, että aluksi Jumala loi hyvän maailman, mutta sitten ihminen lankesi syntiin eli oli tottelematon Luojalleen, mistä seurasi karkotus paratiisista vihamieliseen ulkomaailmaan. Tämän alkukertomuksiin sisältyvän pohjustuksen jatkeena alkaa sitten läpi koko Raamatun jatkuva pelastuskertomus, jossa Jumala korjaa vahingoittuneen jumalasuhteen.

Keskeinen kysymys on nyt se, että jos alkukertomuksissa on kyse vertauskuvallisesta kerronnasta, onko mielekästä edes yrittää etsiä ihmiskunnan historiasta jotakin hetkeä, jolloin ihminen eli alkuperäisessä jumalasuhteessa ja sitten jossakin vaiheessa lankesi pahan pauloihin? Kristillisen sanoman kannalta tämä kehyskertomus on keskeinen, mutta miten se pitäisi ymmärtää reaalimaailmassa? Ihmiskunnan evoluutiohistoriasta ei kovin helpolla voi löytää sellaista vaihetta, jolloin ihminen olisi selkeästi syntynyt jostakin alkeellisemmasta apinaihmisestä ja jolloin olisi ollut jonkinlainen ”uneksivan viattomuuden” kaltainen tila yhtäkkiä syntyneessä jumalasuhteessa, mikä sitten olisi rikkoontunut väärin tehdyn valinnan vuoksi.

Ihmiskunnan kehitys on ollut vuosimiljoonien mittainen hitaiden kehitysvaiheiden prosessi. Tietoisuus itsestä ja maailmasta on syventynyt vähitellen. Samalla myös moraali ja uskonnollinen tiedostaminen on alkanut kognitiivisten ja sosiaalisten taitojen myötä kehittyä. Ihmiseksi tuleminen evoluutiohistoriassa on samankaltainen vähittäisen kehittymisen tapahtumaketju kuin ihmisyksilön kehittyminen äidin kohdussa. Myös jälkimäisessä tapauksessa on vaikea määritellä, milloin varsinainen ihminen syntyy. Tällaisen määritteleminen on kuitenkin olennaista, kun esimerkiksi mietitään, milloin abortin voi vielä tehdä ilman, että kyse on murhasta.

Jos nyt päädytään siihen, että mitään varsinaista ”lankeamisen hetkeä” ei voida määritellä ihmisen kehityshistoriassa, onko ajateltava, että taipumus vääriin valintoihin ja myös niiden toteuttaminen – esimerkiksi lajitovereiden vahingoittaminen – ovat olleet läsnä alusta asti ihmiskunnan kehityshistoriassa? Tällöin on kuitenkin tehtävä se nolo teologinen johtopäätös, että ihminen on suorastaan luotu sellaiseksi äärelliseksi olennoksi, joka ei pysty välttämään vääriä valintoja. Jos näin on, muodostuu se seurannaisongelma, että ihminen ei voi pahuudelleen mitään, mutta silti hän on siitä henkilökohtaisessa vastuussa Luojalleen. Toinen vaihtoehto on syyttää suoraan Luojaa ihmisen pahuudesta, mutta tämä tuottaisi vielä vaikeampia teologisia ongelmia.

Kristillisessä uskossa tämä pahuuden vankilassa oleminen on yleensä kuitattu vetoamalla Aatamiin ja Eevaan ja väärään alkuvalintaan paratiisissa ja tästä seuranneeseen perisyntiin, jonka vallassa jokainen ihminen on voimatta sille mitään. Sitten on kirkkojen historiassa paljon pohdittu sitä, poistaako esimerkiksi kaste tämän perisynnin ja mikä on uskon suhde tähän sakramenttiin. Joka tapauksessa helposti syntyy sellainen ajatus, että ihminen on tällaisessa Jumalan luomassa maailmassa väistämättä syntinen, jotta Hän voisi osoittaa tälle rakkauttaan ja pelastaa hänet. Eli sisältyykö tämä kaikki jo Jumalan luomissuunnitelmiin?

Tästä aukeaa siis melko huimia teologisia näköaloja, jos lähdetään pohtimaan Jumalan kaikkitietävyyttä. Tiesikö Jumala maailman luodessaan, että ihminen tulee olemaan siinä syntinen ja että Hän tulee pelastamaan tämän jopa tulemalla itse ihmiseksi? Jumalihminen eli Kristus ei ollut osallinen ihmisen pahuudesta, mutta kärsi kyllä ihmisen pahuuden vuoksi. Alkukertomuksissa kerrotaan, että Jumala katui, kun oli tehnyt tuollaisen ihmisen, joka lankesi pahaan. Tässä Jumala kuittenkin vaikuttaa melko ihmismäiseltä kuten usein muutenkin Vanhan Testamentin maailmassa. Monessa kohtaa Raamatussa annetaan ymmärtää, että Jumala tietää, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.

Ovatko kaikki ajan hetket läsnä Jumalassa jo ennen kuin ne ovat reaalimaailmassa ja ihmiselämässä tulleet vastaan? Jos näin on, aukeaa mielettömät uskonnonfilosofiset pohdinnat ihmisen vapaudesta ja mahdollisuudesta aitoihin valintoihin. Onko ihmisen elämänkulku determinoitua eli ennaltamäärättyä vai onko niin, että Jumala vain etukäteen tietää, mitä ihminen tulee valitsemaan. Mutta jos jälkimmäinen pitää paikkansa, voidaan edelleen ihmetellä, onko kyse ihmisen aidoista valinnoista, jos Jumala ne jo etukäteen tietää. On mahdollista ajatella niinkin, että Jumala tietää lopputuloksen eli sen, mihin ihmisen vapaat valinnat johtavat, vaikka Hän ei valintoja etukäteen tietäisikään. Kaventaisiko tämä Jumalan kaikkitietävyyttä? Pohdinta jatkukoon.

Vesa Nissinen
teologian tohtori, uskonnonfilosofi