Kotimaa-lehdessä oli 5. 11. mielenkiintoinen Jussi Koiviston artikkeli Raamatun luomiskertomuksista. Jatkan hieman näitä pohdintoja. Tarkastelin aikanaan omassa väitöskirjassani evoluutiota ja luomisajatusta kosmisesta näkökulmasta, jolloin mielenkiinnon kohteena oli elämän yleisyys maailmankaikkeudessa.
Tein urani lukion lehtorina ja usein opiskelijoiden kanssa pohdimme Raamatun alkukertomusten sanomaa. Teini-iässä voi olla vielä vaikea ymmärtää sitä, että luomiskertomuksen ja nykytieteen käsityksen elämän kehittymisestä ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään. Nuorella ihmisellä ja myös fundamentalistisesti Raamattuun suhtautuvalla ihmisellä saattaa olla sellainen tulkinta luomiskertomuksesta, että se kertoo historiallisia ja luonnontieteellisiä faktoja maailman ja elämän synnystä.
Alkukertomukset ovat ennen kaikkea uskonnollisia kertomuksia. Ne kertovat keskeisiä asioita ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta ja sen kehittymisestä. Ne voisi parhaiten ymmärtää runollisina ja taiteellisina ilmauksina kaikkeuden ja ihmisen synnystä. Tuhansien vuosien takaisilla ihmisillä, jotka kirjoittivat Raamatun, ei ollut sellaista luonnontieteellistä ymmärrystä maailmasta ja ihmisestä, joka meillä nykyään on. Jumalan inspiraatio kirjoittajille ei tarkoita sitä, että tekstit ovat syntyneet automaattisen ylhäältä tulleen sanelun pohjalta.
Kristittyinä kuitenkin ajattelemme, että alkukertomukset kertovat tosiasioita meistä ihmisistä. Ne eivät ole satuja, mutta satujen kautta voi avautua hyvä tulkintahorisontti niiden ymmärtämiselle. Otetaan esimerkiksi tuttu H. C. Andersenin satu rumasta ankanpoikasesta. Tuskin kukaan ajattelee, että satu kertoo jostakin oikeasti eläneestä kurjan ja oudon näköisestä linnusta. Silti kertomus on totta. Sen sanoma niemittäin kertoo erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, ja tämähän on keskeinen haaste ihmisten maailmassa.
Samalla tavalla alkukertomukset valaisevat jotakin olennaista ihmisen ja Jumalan välisestä suhteesta. Mutta kun yritämme yhdistää näitä asioita nykyajan maailmankuvaan ja evoluutioon, emme täysin välty ongelmilta. Tai ehkä olisi parempi puhua ajatushaasteista. Yritän selventää asiaa. Perinteinen kristillinen sanoma on ollut sellainen, että aluksi Jumala loi hyvän maailman, mutta sitten ihminen lankesi syntiin eli oli tottelematon Luojalleen, mistä seurasi karkotus paratiisista vihamieliseen ulkomaailmaan. Tämän alkukertomuksiin sisältyvän pohjustuksen jatkeena alkaa sitten läpi koko Raamatun jatkuva pelastuskertomus, jossa Jumala korjaa vahingoittuneen jumalasuhteen.
Keskeinen kysymys on nyt se, että jos alkukertomuksissa on kyse vertauskuvallisesta kerronnasta, onko mielekästä edes yrittää etsiä ihmiskunnan historiasta jotakin hetkeä, jolloin ihminen eli alkuperäisessä jumalasuhteessa ja sitten jossakin vaiheessa lankesi pahan pauloihin? Kristillisen sanoman kannalta tämä kehyskertomus on keskeinen, mutta miten se pitäisi ymmärtää reaalimaailmassa? Ihmiskunnan evoluutiohistoriasta ei kovin helpolla voi löytää sellaista vaihetta, jolloin ihminen olisi selkeästi syntynyt jostakin alkeellisemmasta apinaihmisestä ja jolloin olisi ollut jonkinlainen ”uneksivan viattomuuden” kaltainen tila yhtäkkiä syntyneessä jumalasuhteessa, mikä sitten olisi rikkoontunut väärin tehdyn valinnan vuoksi.
Ihmiskunnan kehitys on ollut vuosimiljoonien mittainen hitaiden kehitysvaiheiden prosessi. Tietoisuus itsestä ja maailmasta on syventynyt vähitellen. Samalla myös moraali ja uskonnollinen tiedostaminen on alkanut kognitiivisten ja sosiaalisten taitojen myötä kehittyä. Ihmiseksi tuleminen evoluutiohistoriassa on samankaltainen vähittäisen kehittymisen tapahtumaketju kuin ihmisyksilön kehittyminen äidin kohdussa. Myös jälkimäisessä tapauksessa on vaikea määritellä, milloin varsinainen ihminen syntyy. Tällaisen määritteleminen on kuitenkin olennaista, kun esimerkiksi mietitään, milloin abortin voi vielä tehdä ilman, että kyse on murhasta.
Jos nyt päädytään siihen, että mitään varsinaista ”lankeamisen hetkeä” ei voida määritellä ihmisen kehityshistoriassa, onko ajateltava, että taipumus vääriin valintoihin ja myös niiden toteuttaminen – esimerkiksi lajitovereiden vahingoittaminen – ovat olleet läsnä alusta asti ihmiskunnan kehityshistoriassa? Tällöin on kuitenkin tehtävä se nolo teologinen johtopäätös, että ihminen on suorastaan luotu sellaiseksi äärelliseksi olennoksi, joka ei pysty välttämään vääriä valintoja. Jos näin on, muodostuu se seurannaisongelma, että ihminen ei voi pahuudelleen mitään, mutta silti hän on siitä henkilökohtaisessa vastuussa Luojalleen. Toinen vaihtoehto on syyttää suoraan Luojaa ihmisen pahuudesta, mutta tämä tuottaisi vielä vaikeampia teologisia ongelmia.
Kristillisessä uskossa tämä pahuuden vankilassa oleminen on yleensä kuitattu vetoamalla Aatamiin ja Eevaan ja väärään alkuvalintaan paratiisissa ja tästä seuranneeseen perisyntiin, jonka vallassa jokainen ihminen on voimatta sille mitään. Sitten on kirkkojen historiassa paljon pohdittu sitä, poistaako esimerkiksi kaste tämän perisynnin ja mikä on uskon suhde tähän sakramenttiin. Joka tapauksessa helposti syntyy sellainen ajatus, että ihminen on tällaisessa Jumalan luomassa maailmassa väistämättä syntinen, jotta Hän voisi osoittaa tälle rakkauttaan ja pelastaa hänet. Eli sisältyykö tämä kaikki jo Jumalan luomissuunnitelmiin?
Tästä aukeaa siis melko huimia teologisia näköaloja, jos lähdetään pohtimaan Jumalan kaikkitietävyyttä. Tiesikö Jumala maailman luodessaan, että ihminen tulee olemaan siinä syntinen ja että Hän tulee pelastamaan tämän jopa tulemalla itse ihmiseksi? Jumalihminen eli Kristus ei ollut osallinen ihmisen pahuudesta, mutta kärsi kyllä ihmisen pahuuden vuoksi. Alkukertomuksissa kerrotaan, että Jumala katui, kun oli tehnyt tuollaisen ihmisen, joka lankesi pahaan. Tässä Jumala kuittenkin vaikuttaa melko ihmismäiseltä kuten usein muutenkin Vanhan Testamentin maailmassa. Monessa kohtaa Raamatussa annetaan ymmärtää, että Jumala tietää, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.
Ovatko kaikki ajan hetket läsnä Jumalassa jo ennen kuin ne ovat reaalimaailmassa ja ihmiselämässä tulleet vastaan? Jos näin on, aukeaa mielettömät uskonnonfilosofiset pohdinnat ihmisen vapaudesta ja mahdollisuudesta aitoihin valintoihin. Onko ihmisen elämänkulku determinoitua eli ennaltamäärättyä vai onko niin, että Jumala vain etukäteen tietää, mitä ihminen tulee valitsemaan. Mutta jos jälkimmäinen pitää paikkansa, voidaan edelleen ihmetellä, onko kyse ihmisen aidoista valinnoista, jos Jumala ne jo etukäteen tietää. On mahdollista ajatella niinkin, että Jumala tietää lopputuloksen eli sen, mihin ihmisen vapaat valinnat johtavat, vaikka Hän ei valintoja etukäteen tietäisikään. Kaventaisiko tämä Jumalan kaikkitietävyyttä? Pohdinta jatkukoon.
Vesa Nissinen
teologian tohtori, uskonnonfilosofi
Evoluuioselitysten ja evoliituoteorian suurin ongelma lieneee niiden yleisessä naturalistisuudessa.
Nykytiede on naturalistista, joten se ei itsessään sellaisenaan ole yhteensopiva todellisen ”perinteisen” kritillisyyden kanssa. On jonkinlainen ontologinen aukko niiden välillä.
Milloin ja miten eliöille (tai ”aineelle”) on kehittynyt ”riittävä” tietoisuus tai peräti itsetietoisuus? Onko esi-ihminen kehittynyt vähitellen ”oikeaksi” ihmimilliseksi ja moraaliseksi tosi-ihmiseksi? Ajatellaanko ”esi-ihmiset” jotenkin ”esisyntiin” taipuvaisiksi? Tällaisella ajtuskuvoilla ei ole ainoastaan hurskaita historian tuntemia kaikuja ja seurauksia. Nuo seuraukset voi tietenkin laittaa (peri)synni tiliin – miten se sitten lieneekään syntynyt.
Raamattuun kuuluu myös ajatus ennalleen asettamisesta, joka viittaa siihen että synnin suhteen ”ennen oli toisin” verrattuna varmasti tuntemaamme hsitoriaan (sikäli kuin tieteessä on mitään aivan varmaa…).
Evolutiiviset selitykset ihmisen olemukseen edellyttävät joka tapauksessa jotain ”uskon hyppyä” jotta selitykset kelpaisivat kristinuskon mukaisiksi pohjiksi. Senpä takia kristinuiskosta onkin viime vuosisatojen kuluessa kehitetty eriolaisia teorioita.
Kiitos Vesa Nissiselle kiinnostavasta kirjoituksesta, joka valottaa meille aikojen aamua. Kiitos myös hänen taannoisesta teoksestaan ”Kosmista kontaktia etsimässä.” Sen aihe on kutkuttava, kun se keskittyy spekuloimaan sitä, löytyykö maailmankaikkeudesta muualtakin kuin maapallolta älyllistä elämää. Jos löytyy, näin ajattelen, silloin ihmiskunnan merkitys tulisi suhteuttaa siihen. Mutta jos missään muualla ei ole älyllisiä sivilisaatioita, elämä Maassa nousisi arvossa valtaviin mittoihin.
Mistä kaikki on saanut alkunsa? Kysymys on sekä luonnontieteellinen että maailmankatsomuksellinen, siis myös uskonnollinen. Katsomukset ovat yhteismitattomia; ne vastaavat eri kysymyksiin. Uskonnot lähestyvät kaikkeuden mysteeriä arvolähtökohtaisesti, kun taas tiede pohjautuu omiin testattaviin tuloksiinsa. Lopultakin vain metodi on tieteessä relevantti.
Raamatun alkukertomukset ovat, kuten Vesa N. mainitsee, uskonnollisia kertomuksia. Ne ovat syntyneet aikana, jolle modernin aikamme tiede oli luonnollisesti mykkä. Toisaalta alkukertomukset ovat Vanhan testamentin (VT) nuorempaa aineistoa, mikä näkyy siinäkin, etteivät muut VT:n tekstit tunne niitä.
Kertomus maailman luomisesta on myytti, mutta myytti ei ole sama kuin epätosi. Myytti on eksistentiaalisessa merkityksessä totta, ja juuri sellaisena se on merkityksellinen, kun alkukertomuksiin perehdymme. Alkukertomuksia ei tule sitoa muinaisitämaiseen maailmankuvaan. Emmehän me kristittyinä usko maailmankuvaan, vaan Kristukseen. Eri asia sitten on se, että monet Raamatun kertomukset kuten Jeesuksen taivaaseen astuminen on sanoitettu myyttiseen asuun.
Vesa N. viittaa mielestäni ihan oikein siihen, että mitään varsinaista syntiinlankeemuksen hetkeä ei voida ihmisen kehityshistoriassa paikantaa. Sehän edellyttäisi, että ihminen olisi joskus ”ennen lankeemusta” ollut moraalisesti toisenlainen kuin sitten myöhemmin. Mutta niin pitkälle kuin luonnontiede on pystynyt jäljittämään ihmisen kehityskaarta, moraalisesti toisenlaista ihmistä ei tule missään vastaan.
Paratiisikertomukseen sisältyy siis myyttiseen asuun puettu kuvaus synnin alkuperästä. Mutta meidän on turha vierittää synti itsestämme poispäin ”ensimmäisten ihmisten” eli Aatamin ja Eevan kontolle. Nuo myyttiset hahmot eivät tietenkään olleet muista erillisiä yksittäisiä ihmisiä – vai olivatkohan sittenkin! Nimittäin jo nimi Aatami viittaa siihen, että kyseessä on ihmiskunnan kollektiiviminä, koko ihmiskunta.
Raamatun luomiskertomus ei siis ole tavanomaisessa mielessä historiallinen kuvaus eikä siihen tule soveltaa nykyajan luonnontieteen mittapuita. Kertomus on yhteismitaton modernin tieteen kanssa. Näkökulma on uskonnolline, ei tieteellinen.
Usko ja tiede katsovat kyllä samaa tähtitaivasta, mutta eri paikalta. Tiede vastaa kysymykseen, miten maailmankaikkeus on syntynyt, luomisusko taas siihen, kuka on kaiken takana. Tiedettä ja uskoa ei tule saattaa toisensa poissulkeviksi ikään kuin vain jompikumpi olisi totta. Molemmat ovat totta, mutta eri tavalla. Luomisuskon ja tieteen välistä ristiriita en näe – edellyttäen, että ne pidetään erillään toisistaan.
Toisin kuin joskus aikaisemmin, nykyisin joudumme ottamaan vakavasti tieteen ja uskon sikäli, että niitä tulee perustella toisiinsa nähden erilaisilla argumenteilla. Emme voi asiallisesti sivuuttaa tieteen ja uskon yhteismitattomuutta. Tiede osaa kertoa, että kaikilla elollisilla olennoilla on yhteinen kantamuoto, mutta lajit ovat muuttuneet mutaatioiden ja luonnonvalinnan kautta. Elämä on kehittynyt yksinkertaisista soluista monimuotoisiksi eliöiksi, ja tämä kehitys on kestänyt miljardeja vuosia. Ihminenkin kehittyi ”alkuliemestä” homo sapiensiksi ehkä noin miljoonan vuoden aikana.
Kun ajattelen uskon ja luonnontieteen välistä suhdetta, asia on minulle lopultakin yksinkertainen ja selvä: Jumala loi maailman, jota tiede nyt tutkii.
Alkuperäiset kirjoittajat pitivät selitystään oikeasti myön oma aikansa luonnontieteellisenä selityksenä. Luomiskertomus on satu vailla historiallista pohjaa. Siihen voi liittyä sanomaa, mutta se pitää tietenkin tulkita tämän päivän fysiikan ja ibologian ehdoin tieteellisesti. Sanoma voi olla vain, että yksi Jumala on kaiken takana ja kaiken Luoja. Mitään syntiinlankeemusta, Aatamia tai Eevaa ei voi olla historiallisesti olemassa. Ihminen ja elämä on kehittynyt biologian ja fysiikan lakien mukaisesti. Tähän kirkon pitää sopeutua. Ihminen kykenee hyvään ja pahaan. Mitään ei ole pakko tehdä. Ihminen on aina vastuussa valinnoistaan. Havainto elämästä näyttää olevan, että kaikki ihmiset tekevät myös pahoja asioita eli syntiä, joka on aina Jumalan tahdon vastainen teko.
Monesti, kun näitä pohditaan, niin unohdetaan, että ihminen sai kuoleman vasta syntiin lankeemuksen seurauksesta. Nykyinen ihminenkin kuolee, koska koko ihmis-suku on synnin alla.
Kuolema on Raamatun mukaan ongelma, ei kehityksen työkalu. Näin siis Raamatusta aukeaa kokonaan evoluutio ideologia hylkäävä toinen kertomus.
Ristiriita syntyy siitä, että kuolema luokitellaan Raamatussa synnin seuraukseksi. Tulette kuolemalla kuolemaan. Jos Jumala on Luonut kaiken synnin seurauksen kautta, niin Raamatun oma ilmoitus ei osu maaliin.
Niin, voidaan pohtia, tapahtuuko luonnosaa jonkinlaista evoluutiota vai kenties ”devoluutiota” (tai kenties molempiakin).
Evoluutio ei kuitenkaan selitä ihmistä saati ihmisen ongelmaa eikä edes elämän olemassaolon ongelmaa.
Ongelma klassisen kristinuskon kannalta on, jos evoluutio otetaan lähtökohdaksi, johon kaikki muu pyritään liittämään, sensijaan, että otettaisiin lähtökohdaksi luominen ja kenties miettisimme, miten ja missä muodossa evoluutio(ta) voitaisiin liittää luomiseen.
Martti Lutherin ajatus tutkia Jumalaa on tiettyyn rajaan saakka mutta sitten ihmisen pitää pysyhtyä . Se mitä voimme oppia Jumalasta tuntemaan on syntientunnustamisen ja armon evankeliumin kautta hänen tekojansa kautta . Muutenhan olisimme itse Jumalia jos voisimme tuntea kaiken Jumalasta .
Evoluutio on teoria ja vaikka sen yksittäisiä väittämiä voidaan tieteellisesti tutkia niin se ei tarjoa vastauksia lopulta ihmisyyteen eikä kokonaisuuteen elämästä ja sen synnystä . Vanhat ajattelijat jotka uskoivat eläimen muuttuvan ihmiseksi ,lopulta Darwinin toimesta tuli tunnetuksi teoriaksi . Evoluutioteoria on kokenut evoluution ja jotenkin sen pohja syntyi Darwinin ajattelun myötä . Se eri aikoina nousee vaihtoehdoksi kristilliselle käsitykselle .
Meidän pahuudelle on selvä syy seuraus , jos uskomme Jumalan sanaa , mutta sitä emme tiedä mitä elämä oli silloin ensimmäisillä ihmisillä ennen syntiinlankeemusta , joilla oli annettu hallintavalta . Se ei varmaan ollut varmaan pelkkä puutarhurin virka hoitaa tiluksia . Oliko se jopa valtaa vaikuttaa luonnon kiertoon ja säiden säätelyyn ?
Varhaisen kristikunnan käsitys ja puhe siitä, että jokainen sana ja kirjain Raamatussa on Pyhän Hengen inspiroima ei heidän mielestään tarkoittanut automaattista sanelua, vaan paradoksaalisesti Raamatun inhimillisyys ja jumalallisuus pätevät samanaikaisesti. Ihmisten kirjoittamana Raamattu on myös kokonaan jumalallinen. Ajatonta Jumalan puhetta ihmiselle.
Mikäli tämä otetaan huomioon, niin silloin siitä myös seuraa looginen johtopäätös. Pyhän Henki on inspiroinut kirjoittajille myös Raamatun ensimmäiset sanat: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan.” Mikäli ei sitten ajatella, että kirjoittaja(t) vain mukailevat tuon ajan muita kertomuksia jumalista ja heidän teoistaan ja esittävät oman näkemyksensä Jumalasta. Sillä ei mielestäni ole sinänsä merkitystä, koska tämä alku johon liittyvät myös luomiskertomukset suullisena perimätietona ovat siirtyneet kirjoihin ja kansiin.
Ei voi kuitenkaan olla välttymättä ajatukselta, että kysymys on historiassa tapahtuvasta asiasta myös ihmisen osalta. Entä sitten tuo paratiisikertomus? Voiko se olla jotenkin yli-ajallinen (uskon asia), jotenkin Jumalan mielessä tapahtunut ilman mitään historiaan liittyvää? Kun näyttää ilmeiseltä, että yleisesti Raamatun alkuluvut halutaan erottaa historiasta, niin silloin pikemminkin luomiskertomuksen osalta voidaan puhua lähinnä ”kirjoitetusta” paperi-Aadamista.
Mikäli olemme samaa mieltä siitä, että Jeesus on ollut ennalta-oleva niin mihin sukupuuhun hänet evoluutio liittää, kun Raamattu liittää hänet Aadamiin. Kun ottaa huomioon vielä sen, että Jumalan kieliopissa sana tarkoittaa samalla asiaa vaikka itse asia on sanomaton ja käsittämätön.
Mikäli luomiskertomus kuvaa symbolisella tasolla ihmisen alkuperää ja metaforana syyllisyyttä niin hieman vaikea on ymmärtää sitä, mitä Jeesus sanoi Mooseksen istuimella istuville Matt23:35: – ”että teidän päällenne tulisi kaikki se vanhurskas veri, joka maan päällä on vuodatettu vanhurskaan Aabelin verestä Sakariaan, Barakjan pojan, vereen asti, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välillä.” – Olettaen tietysti, että Jeesus on sanonut sen historiassa ja myös viitannut puheellaan VT:n historiaan.
Miten tässä suhteutetaan Jeesuksen pre-eksistenssi ja hänen puheensa antiikin ajan maailmankuvan omaaville aikansa oppineille. Tämä nimittäin edellyttää, että he uskoivat Raamatun luomiskertomuksen tuntematta tietenkään evoluutiota. Toisaalta oliko Jeesuksen puheessa kysymys vain siitä, mitä he kykenivät oman maailmankuvansa puitteissa ymmärtämään Raamatun alkukertomuksista, jotka eivät sanan tarkassa merkityksessä olleet fakta ja siksi Jeesus puhui heille ”vertauksin” Aabelista alkaen?
Timo G. Se, että evoluutio on ”teoria”, tarkoittaa tieteellisesti perusteltua selitystä tai selitysmallia. Ei jotakin spekulatiivista pohdintaa, jolta puuttuvat todelliset ja varsinaiset perustelut. Teoria-sana tarkoittaa monilla tieteenaloilla perusteltua selitysmallia joukolle havaintoja. Se siis selittää tapahtunutta, tapahtuvaa (ja joissakin tapauksissa ennustaa tulevaa).
Evoluutioteoria selittää elämän historiaa ja kehitystä maapallolla n. kahden miljardin vuoden aikana. Se ei ota eikä voikaan ottaa kantaa moraaliin tai ns. eksistentiaalisiin kysymyksiin, eikä tiukasti ottaen myöskään elämän syntyyn puhtaasti luonnollisia tekijöitä lukuun ottamatta. Evoluutio on uskonnollisesti neutraali teoria, minkä osoittaa mm. se, että sen tutkijoissa on sekä eri uskontojen edustajia että ateisteja. Sitä ei ole kehitetty joksikin kristillisen luomisuskon vaihtoehdoksi, vaikka evoluutioteoriasta seuraa liuta hankalia kysymyksiä perinteiselle kristilliselle raamatuntulkinnalle.
Esimerkiksi Juha Valste on kirjoittanut evoluutiosta suhteellisen yleistajuisen kirjan (vaikka kirjan lopussa oleva evoluution vastustajien käsittely sisältää kiusallisen monia virheitä).
Koska evoluutio on tieteellinen teoria (jolla ei itse asiassa tunnu olevan vakavasti otettavaa haastajaa), se tietenkin kehittyy, korjaantuu ja täydentyy koko ajan. Tämä on täysin normaalia tieteellistä toimintaa.
Juha Valsteen motto: Ihminen on kehittynyt apinasta ja on myös apina. Tarkemmin sanottuna ihmisapinoiden yksi laji. Siinäpä se!
Carl Linné totesi jo 1700-luvulla luokitusjärjestelmässään apinan ja ihmisen läheisen sukulaisuuden. Se, että olemme eläimiä noin niin kuin biologisesti, ei kumoa teologista määritelmää, jonka mukaan juuri ihmisissä on Jumalan kuva ja kaltaisuus. Aikanaan diabeetikot käyttivät sian insuliinia ja kilpirauhassairauksia voidaan niin ikään hoitaa sian tyroksiinilla. (Joten ollaan vain iloisia siitä, että serkkumme sattuvat olemaan simpansseja🦧)
Evoluutiolla on suuri todistustaakka. Evoluution kehitystä kuvataan usein konditionaalissa, koska ei voida tietää menneitä tapahtumia varmuudella. Oletuksista oletuksien perään on laadittu kronologinen ketju, jota pidetään lähes totuutena, vaikka puuttuvia renkaita on paljon. Tiede ei pysty selittämään esim. miten silmä on kehittynyt muuten kuin oletuksien kautta. Konditionaali ilmaisee lajeista ja niiden erilaisuudesta, että ominaisuudet ovat todennäköisesti seurausta luonnonvalinnasta tai muista evolutiivisista prosesseista.
Ihminen oppi kävelemään, koska esi-isä apina oli pitkään (kuinka kauan?) riippunut puiden alaoksilla tavoitellen jaloillaan maankamaraa? Miten sitten älyllinen ajattelu kehittyi? Yrityksen ja erehdyksen kautta?
Alkuliemestä kehittyi miljardien vuosien saatossa luonnonvalinnan kautta ihminen – ihminen kysyy: miksi?
Elämän syntyä ei ole onnistuttu tuottamaan laboratorio-olosuhteissa, mikä jättää tilaa näkemykselle tarkoituksellisesta luomisesta.
Evoluutio onkin elämän kehitystä eikä sen syntyä kuvaava tieteellinen teoria.
Kristitty pitää joka tapauksessa kiinni siitä, että Jumala on taivaan ja maan, näkyväisten ja näkymättömien Luoja
Niin, elämän synnyn tutkiminen ei ole evoluutiota, vaan abiogeneesiä.
Oppi, joka tutkii elämän syntyä, on abiogeneesi tai abiogeneettinen teoria. Abiogeneesi tarkoittaa luonnollista prosessia, jossa elottomista kemiallisista aineista syntyy elämää. Se keskittyy siihen, miten yksinkertaiset molekyylit ovat voineet kehittyä ensimmäisiksi elollisiksi organismeiksi maapallolla. Tätä aihetta tutkiva tieteenala kuuluu laajemmin biokemian, geokemian ja origins-of-life-tutkimuksen piiriin.
Alkuperäiset olosuhteet: Maapallo oli noin 4 miljardia vuotta sitten kuuma, ilman happikerrosta ja täynnä erilaisia kaasuja (kuten metaania, ammoniakkia, vetyä ja vesihöyryä). Tällaisissa olosuhteissa syntyi yksinkertaisia kemiallisia yhdisteitä.
Aminohappojen ja muiden rakennuspalikoiden muodostuminen: Energiat (sähköiskut, vulkaaninen kuumuus, UV-säteily) saivat yksinkertaiset molekyylit reagoimaan keskenään. Näistä syntyi aminohappoja, sokereita ja nukleiinihappojen rakennusaineita, jotka ovat elämän “palikoita”.
Monimutkaisempien molekyylien synty: Aminohapoista ja muista rakennusaineista muodostui proteiineja ja nukleiinihappoja (DNA:n ja RNA:n esimuotoja). RNA:n uskotaan olleen ensimmäinen “geneettinen” molekyyli, joka pystyi sekä säilyttämään informaatiota että katalysoimaan reaktioita (“RNA-maailma”).
Alkuperäisten solujen muodostuminen: Fosfolipidit ja muut rasvat voivat muodostaa kalvorakkuloita, jotka ympäröivät näitä molekyylejä. Nämä yksinkertaiset kalvorakenteet muodostivat proto-soluja, joissa kemialliset reaktiot pystyivät tapahtumaan suojatussa ympäristössä.
Itsereplikoituminen ja luonnonvalinta: Molekyylit, jotka pystyivät kopioimaan itseään tehokkaasti, yleistyivät. Näin alkoi vähitellen luonnonvalinta ja evoluutio, joka johti monimutkaisempien eliöiden syntyyn.
Nyt olisi hienoa, jos tähän keskusteluun osallistuisi joku asiantuntija eli evoluutiobiologi. En oikein usko, että evoluutiobiologian tutkija allekirjoittaisi väitettä, että ”oletuksista oletuksien perään” olisi rakennettu jokin ”kronologinen ketju”, jota sitten vain pidettäisiin totena.
Sikäli kuin minä käsitän, evoluutioteoriaa soveltamalla on myös voitu ennustaa erilaisia välimuotofossiileita, jotka ovat myös löytyneet. Toki on myös sellaisia löytöjä, jotka ovat johtaneet jo olemassa olleiden lajiketjujen korjaamiseen ja uudelleen arvioimiseen. Kaikki menneisyyttä koskeva tietomme on väistämättä aukollista. Uuden lajin löytyminen tarkoittaa evoluutiokriitikkojen mukaan, että evoluutioteorian olisi selitettävä taas kaksi uutta ”aukkoa” kun taas evoluution tutkijat pitävät niitä uusina välimuotofossiileina. Sitä paitsi evoluution tutkimus on käsittääkseni nykyään enemmän paleogenetiikkaa eikä perinteistä fossiilien metsästystä.
Marko S. Kuten Vesa N. toteaa, ihmiskunnan historiasta ei ole oikein löydettävissä sellaista jakoa, josta alkeellisemmasta apinalajista olisi kehittynyt ja syntynyt tiedostava minä. Jostain syystä tämä kehityksen huippu tuli sitten vielä uskoon ollen Jumalan kuva viattomuudessa lankeemuksesta puhumattakaan. Tämä yhtälö ei toimi, sen sanoo järkikin.
Paleognetiikka on myös eittämättä tosiasioille alisteinen. Tarinaa tietysti rakennetaan siitä huolimatta:
Evoluution kehitys konditionaalissa: Koska emme voi suoraan nähdä menneitä tapahtumia, puhutaan siitä, mitä olisi voinut tapahtua (“jos tämä tapahtui, niin sen seurauksena…”).
Oletusten ketju: Tutkijat muodostavat hypoteeseja fossiilien, geneettisen tiedon ja muiden havaintojen perusteella. Nämä oletukset järjestetään kronologiseksi ketjuksi, joka näyttää kertovan “tarinan” lajien kehityksestä.
Puuttuvat renkaat: Fossiilinen todistusaineisto ei ole täydellinen, joten ketjussa on aukkoja, jotka voivat johtaa liialliseen varmuuden tunteeseen siitä, miten asiat todella tapahtuivat.
Tiede on jatkuvaa oletusten tarkistamista, uusien havaintojen tekemistä ja käsitysten päivittämistä. Tulkinnat voivat muuttua. Tutkimusmenetelmiä kehitetään ja uutta informaatiota etsitään.
Oletus: Ihmisellä ja apinalla on yhteinen esi-isä? ”Tämän yhteisen esi-isän arvioidaan eläneen noin 5–8 miljoonaa vuotta sitten simpanssien ja ihmisten linjojen erottua toisistaan. Se ei ollut täysin nykyaikainen apina eikä täysin ihminen, vaan jotain niiden väliltä: esimerkiksi se liikkui osittain puissa ja osittain maassa, käytti ehkä yksinkertaisia työkaluja ja söi kasveja ja mahdollisesti pieniä eläimiä”. Konditionaalilla mennään edelleen. Kuka uskoo, kuka ei?
Esi-isä, ”ei ihminen eikä apina” Pitkä tie tappajaksi. Vaikka ihminen on äärettömän viisas, on hän samalla äärettömän tyhmä sotien, riistäen ja saastuttaen lahjaksi saatua elämää ja kaunista luomakuntaa.
Kun Jumala puhuu Jobille maapallon peruspilareista, sateen ja rakeiden varastoista ja valon kotipaikasta, niin oliko Jumala itse sidottu antiikin ajan maailmankuvaan, ettei oikein tiennyt miten luomisensa ilmaisisi. Vai olisiko hänen pitänyt kertoa hänelle linnunradan mustasta aukosta tai pimeän aineen varastohuoneesta, jota kukaan ei tiedä vieläkään?
Tai siitä, miten hän tulee ikuisuudesta aikaan sanoen Jobille: ”Kuka olet sinä, joka taitamattomilla puheilla pimennät minun aivoitukseni? Vyötä nyt kupeesi kuin mies; minä kysyn sinulta, opeta sinä minua.”
Jos Jumala olisi Henkensä kautta vaikuttanut, että Raamattu alkaisikin ”matemaattisilla kosmologisilla yhtälöillä ja kuvauksella kvarkkipuurosta”, olisi varmaankin käynyt niin, että Hänen viestinsä ei olisi oikein hyvin mennyt perille ennen omaa aikaamme. Viesti olisi kaivannut jonkinlaista ”kulttuurillista kontekstualisointia”.
Lieneekö pelkkä puuro mennyt viestinä antiikissa hyvin perille. Tai miten olisi: Alussa oli massa-energia-ekvivalenssi.
Kosti V. En allekirjoita blogistin ja Pasi T:n tai Matti W:n yksioikoisia näkemyksiä Raamatun alkukertomusten epähistoriallisuudesta. Kun niitä tarkastellaan maltilla, huomataan niiden sopivan neoliittisen kivikauden ja metallikauden alkuun: maanviljely, kaupunkimaiset asutukset ja niin edelleen.
Itse asiassa aika moni näyttää ymmärtääkseni nykyään pitävän Genesiksen luomiskertomusta kuvauksena, ei maailman luomisesta, vaan järjestämisestä. Samalla siinä on Lähi-idän mytografialle rinnakkainen esitystapa, joka on samalla niitä kritisoiva. Jukka Mikkola nostaa esiin yhden keskeisen näkökulman: Jumala on nähnyt hyväksi ilmoittaa itsensä ajassa ja paikassa sekä kulloinkin vallinneen kulttuurin ehdoin.
Evoluutiota ei voi todistaa vääräksi vetoamalla Raamattuun mutta ei myöskään etsimällä siitä pelkkiä aukkoja ja heikkouksia. Tarvitaan kilpaileva tieteellinen selitys, joka selittää lajinkehiktyksen evoluutioteoriaa paremmin.