Ajatus siitä, että elämä ei rajoitu vain Maahan, on kiehtonut ihmiskuntaa vuosisatojen ajan. Moderni tiede, tähtitiede ja populaarikulttuuri ovat tehneet tästä ajatuksesta lähes itsestäänselvyyden: maailmankaikkeus on valtava, täynnä galakseja, tähtiä ja planeettoja – miksi elämä olisi syntynyt vain yhdessä ainoassa pisteessä? Mutta kun kysymystä tarkastellaan syvällisemmin, esiin nousee outoja ja vaikeita ongelmia, joita ei voi ohittaa pelkällä toteamuksella ”kaikki on sattumaa”.

Yksi näistä ongelmista on hämmästyttävä samankaltaisuus. Lähes poikkeuksetta, kun puhumme älykkäästä elämästä muualla maailmankaikkeudessa, kuvittelemme sen ihmisen kaltaisena: kaksijalkaisena, kaksikätisenä, kasvoilla varustettuna olentona, joka näkee, kuulee ja kommunikoi. Tämä ei koske vain tieteiskirjallisuutta, vaan myös monia tieteellisiä spekulaatioita. Mutta miksi näin on? Miksi täysin toisistaan tietämättä, eri aikakausina ja täysin eri puolilla maailmankaikkeutta syntynyt elämä muistuttaisi meitä?

Sattuman ongelma ja konvergentti kehitys

Yksi usein esitetty vastaus on niin sanottu konvergentti evoluutio: ajatus siitä, että samankaltaiset ympäristöolosuhteet tuottavat samankaltaisia ratkaisuja. Esimerkiksi siivet ovat kehittyneet erikseen linnuilla, lepakoilla ja hyönteisillä. Tämän perusteella jotkut väittävät, että älykäs elämä ”väistämättä” näyttää suunnilleen ihmisen kaltaiselta.

Tämä selitys kuitenkin siirtää ongelmaa vain askeleen eteenpäin. Miksi juuri nämä ratkaisut ovat niin universaaleja? Miksi älykkyys vaatisi nimenomaan tietynlaisen ruumiinrakenteen, hermoston, aistien ja mittasuhteiden yhdistelmän? Maapallollakin elämä on hämmästyttävän monimuotoista: bakteereja, sieniä, kasveja, mustekaloja, hyönteisiä ja olentoja, jotka poikkeavat ihmisestä lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla. Silti vain yksi näistä kehityslinjoista johti teknologiseen, abstraktiin ajatteluun kykenevään olentoon.

Jos elämä syntyy puhtaasti sattumanvaraisesti, ilman ohjaavaa periaatetta, olisi loogista odottaa, että älykkään elämän muodot olisivat radikaalisti erilaisia – ehkä jopa käsittämättömiä meille. Silti kuvitelmamme palaavat yhä uudelleen ihmismäiseen muotoon. Tämä herättää kysymyksen: onko sattuma todella riittävä selitys?

Todennäköisyyksien äärimmäinen epätodennäköisyys

Kun tarkastellaan todennäköisyyksiä, ongelma syvenee. Jo elämän synty itsessään on äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma. Biokemiallisten rakennuspalikoiden on järjestäydyttävä täsmällisellä tavalla, oikeissa olosuhteissa ja oikeaan aikaan. Älyllisen tietoisuuden syntyminen tämän päälle vaatii vielä useita lisäkerroksia monimutkaisuutta.

Ajatus siitä, että tällainen ketju tapahtuisi useita kertoja eri puolilla maailmankaikkeutta – ja vielä niin, että lopputulos muistuttaisi toistuvasti ihmistä – vaatii lähes käsittämätöntä osumatarkkuutta. Sattumanvaraisessa prosessissa tulokset hajaantuvat, eivät keskity. Jos heittää nuolia sokkona, osumat eivät kasautuisi samaan pisteeseen yhä uudelleen.

Kauneuden arvoitus

Ehkä vielä syvällisempi kysymys koskee kauneutta. Miksi pidämme jotain kauniina? Miksi toinen ihminen, maisema, auringonlasku tai tähtitaivas herättää meissä syvää mielihyvää ja merkityksellisyyden tunnetta?

Jos kaikki olisi pelkkää sattumanvaraista selviytymistä, kauneus olisi korkeintaan sivutuote – hyödyllinen harha, joka ohjaa käyttäytymistä. Mutta tämä selitys tuntuu riittämättömältä. Kauneuden kokemus ei ole vain käytännöllinen, vaan usein täysin epäkäytännöllinen. Ihminen ihailee taidetta, musiikkia ja luontoa silloinkin, kun siitä ei ole mitään selvää selviytymisetua. Jopa kärsimystä ja traagisuutta voidaan kokea kauniina.

Miksi maailma on ylipäätään esteettisesti koettava? Miksi värit, muodot, symmetria ja harmonia puhuttelevat meitä? Jos todellisuus olisi vain sattumanvarainen kasa tapahtumia, eikö kaiken pitäisi näyttää enemmän kaoottiselta, epämääräiseltä ja välinpitämättömältä?

Ihmismieli ja merkityksen kaipuu

Ihmisen tietoisuus ei tyydy pelkkiin mekanistisiin selityksiin. Me emme ainoastaan havaitse maailmaa – me etsimme siitä merkitystä. Kysymme jatkuvasti ”miksi” emmekä vain ”miten”. Tämäkin on outoa, jos olemme vain sattuman tulosta. Miksi universumi synnyttäisi olentoja, jotka pohtivat universumin tarkoitusta?

Tässä kohtaa filosofinen kysymys kääntyy väistämättä metafysiikan puolelle. Ehkä samankaltaisuus, kauneus ja merkityksen kokemus eivät ole virheitä tai sivutuotteita, vaan vihjeitä jostakin syvemmästä todellisuudesta.

Ajatus yhdestä Luojasta

Entä jos kaikella on yhteinen alkuperä? Entä jos maailmankaikkeus, sen lait, elämän mahdollisuus ja kauneuden kokemus eivät ole sattumanvaraisia, vaan heijastavat yhtä ja samaa lähdettä – Luojaa, Jumalaa?

Tässä näkökulmassa samankaltaisuus ei ole ongelma vaan seuraus. Jos Luoja on yksi, on loogista, että luomakunnassa näkyy yhtenäisiä piirteitä. Kauneus ei olisi pelkkä biologinen harha, vaan todellisuuden sisään rakennettu ominaisuus – tapa, jolla luomakunta viestii alkuperästään. Ihmisen kaltaisuus älyllisen elämän perusmuotona voisi kertoa siitä, että tietoisuus ja persoonallisuus ovat todellisuuden ytimessä, eivät sen sattumanvarainen sivutuote.

Tämä ei ole tieteellinen todiste Jumalasta, mutta se on filosofisesti johdonmukainen selitys monille ilmiöille, joita puhdas materialismi joutuu jatkuvasti selittämään kiertoteitse. Yksi Luoja selittää paremmin sekä toistuvuuden että kauneuden – sekä sen, miksi ihminen ylipäätään kykenee esittämään tällaisia kysymyksiä.

Kun pohdimme elämää muualla maailmankaikkeudessa, emme lopulta tutki vain tähtiä ja planeettoja – tutkimme itseämme. Kysymys ei ole vain siitä, onko meitä muita, vaan siitä, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Samankaltaisuuden, kauneuden ja merkityksen arvoitukset viittaavat siihen, että todellisuus saattaa olla syvällisempi ja tarkoituksellisempi kuin sattumanvarainen maailmankuva antaa ymmärtää.

Ehkä suurin kysymys ei ole, onko Jumalaa olemassa, vaan miksi maailma näyttää siltä kuin Hän olisi.

Timo Tynkkynen