Vuoden vaihtuminen on hyvä kohta miettiä unelmiaan, toiveitaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Joku uskaltaa muuttaa ne jopa lupauksiksi.

Teki sitten lupauksia tai ei, ajatusten suuntaaminen kohti unelmia ja tavoitteita antaa joka tapauksessa elämälle myönteistä suuntaa ja auttaa hahmottamaan sitä, mikä elämässä on tärkeää.

Unelmoimisen on sanottu tekevän hyvää mielelle ja vievän meitä kohti arvojemme mukaista elämää.

Itse olen vähän huono tekemään lupauksia tai unelmoimaan. Sen sijaan katselen mielelläni taaksepäin, jo elettyä elämää. Kiitollisena mietin, mitä viime vuosi antoi.

Moni huoli kääntyi matkan varrella asioiden järjestymiseksi. Moni murhe tuli lohdutetuksi. Onnellisia hetkiä oli enemmän kuin onnettomia. Sydämessä oli enemmän rauhaa kuin rauhattomuutta. Tosin huoli maailman rauhasta on yhä vahvaa ja rukoukset sen puolesta jatkuvat.

On minulla ollut myös pari ääneen lausuttua unelmaa, joista toinen viime vuonna toteutui ja toistakin pääsin jo kuuden kilometrin päähän.

Pitkäaikainen toteutunut unelma oli laulaa konsertissa veljeni ja muutamien ystäviemme kanssa edesmenneen sisaremme Saara Suvannon tuotantoa. Konsertti onnistui yli odotusten. Oli liikuttavaa nähdä, miten monia Saaran laulut ovat koskettaneet.

Yhden Saaran kirjoittaman laulutekstin olen ottanut elämäni motoksi: ”Jos se elämä tähän särkyisi, se olis särkynyt jo aiemmin. Jos se elämä tähän päättyisi, se olis päättynyt jo aiemmin. Mä aion elämääni jatkaa eteenpäin vain päivän kerrallaan. Saa nähdä, mitä vielä mahtaa se oikein tuoda tulleessaan.”

Monia vastoinkäymisiä elämässään kohdannut Saara tiesi, että jos häntä on kannettu tähän asti, kannetaan varmasti jatkossakin. Ja että tulevaisuuteen saa aina suhtautua suurella uteliaisuudella.

Olen myös vuosia unelmoinut retkestä Haltin huipulle, Suomen korkeimpaan kohtaan. Viime kesänä pääsin jo lähelle. Ajelimme Norjassa ja tarkoituksenamme oli käydä Gorsabrualla, jossa voi siltaa pitkin kävellä Pohjois-Euroopan syvimmän kanjonin yli. Ilman ennakkosuunnitelmia päätimmekin jatkaa Gorsabruan tietä eteenpäin. Kapea, mutkainen hiekkatie jatkui ja jatkui. Maisemat olivat huikeat rotkoineen, laaksoineen ja vuorineen. Välillä siirsin tiellä nukkuvia lampaita sivummaksi.

”Puhelin ei soinut eikä somea tarvinnut selailla, koska linjoja ei ollut. Oli vain suunnatonta rauhaa.”

Lopulta edessämme siinsi sininen Guolasjärvi, jonka rannalle tie päättyi. Parkkipaikalta lähti vaellusreittejä, joista yhdessä luki Halti 6 km. Siellä se nyt olisi. Unelmani.

Tiesimme kuitenkin, että ilman kompassia ei merkitsemättömälle rakkapolulle ole asiaa, ja Haltin-valloituksen sijasta pystytimme teltan Guolasjärven rantaan, kauneimpaan maisemaan, missä olen koskaan ollut. Ilman hyttysiä olisin luullut olevani jo taivaassa.

Siinä hetkessä oli myös päivänselvää: vaikka unelma Haltin huipusta ei toteutuisikaan, olin saanut enemmän kuin osaisin unelmoida.

Paikka oli kuin pala taivasta lapinvuokkoniittyineen, kiirunoineen ja rautuineen. Aurinko paistoi yölläkin ja sen valo oli kauneinta ikinä. Puhelin ei soinut eikä somea tarvinnut selailla, koska linjoja ei ollut. Oli vain suunnatonta rauhaa. Toisaalta hetkestä jäi myös tahtotila pitää kuntoa yllä, jos vaikka vielä joskus sinne Haltillekin.

Unelmat tekevät hyvää. Ne antavat matkalle merkitystä – silloinkin, kun ne eivät toteudu.

Unelmien ympärille on hyvä jättää tilaa myös yllätyksille. Joskus niillä on vielä enemmän annettavaa kuin sillä, mistä itse osaamme unelmoida.

Samasta jutusta on kysymys kai uskossakin. Suunnittele tulevaa avoimin ja uteliain mielin, mutta muista jättää tilaa myös Jumalan suunnitelmille.