”Tule siksi joka olet” on lause, jota kuulee toistettavan. Sen on tarkoitus rohkaista meitä löytämään itsemme ja muuttumaan siksi, joka koemme olevamme. Meidän on kyseenalaistettava kaikki se, mitä me uskoimme olevamme: miehiä, naisia, äitejä, isejä, puolisoita, kumppaneita, poikia ja tyttäriä. Kaikki se, mihin olemme uskoneet ja miksi Jumala meidät loi, on valetta. Kaikki se on yhteiskuntamme mukaan ulkopuoleltamme tuotu määritelmä, joka tulisi häivyttää.

Mutta kadotammeko me itsemme, kun ääriviivamme pyyhitään näkymättömiin? Mitä meistä jää jäljelle?

Kehittyvät lapset ja nuoret ovat erityisen haavoittuvassa asemassa. Heidän kehitystään omaksi itsekseen on tuettava jättämällä aikuisten identiteettikriisejä koskevat kysymykset varhaiskasvatuksen ja koulumaailman ulkopuolelle. Lapset ja nuoret hakevat paikkaansa perheessä, ystäväpiirissä ja yhteiskunnassa. He tarvitsevat rakkautta ja hyväksyntää, mutta myös rajoja ja ääriviivoja, jotka tuovat turvaa ja mahdollistavat hyvän ja terveen minäkuvan kehittymisen. Lapsella on oikeus tulla kuulluksi ja kasvaa siksi, joksi Jumala hänet loi.

Lapsen ei tarvitse tulla omaksi itsekseen, sillä hän on sitä jo. Hän ei ole vielä kadottanut ääriviivojaan. Meissä kaikissa asuu yhä tuo pieni lapsi, joka tarvitsee rajat – ääriviivat. Nuo ääriviivat ovat Jumalan piirtämät ja niitä meidän tulisi kaikin keinoin vaalia.

Uskontokasvatuksella on pitkät perinteet Suomessa. Kristinuskon juuret ovat syvällä kallioisessa maaperässämme eikä niitä revitä pois vaientamalla eikä häivyttämällä osan lastemme ja nuortemme ääriviivoista. Kristityllä lapsella ja nuorella on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi siinä missä ei-kristityllä. Uskonnonvapaus ei tarkoita uskonnon piilottamista vaan muiden uskonnollisuuden ja uskontojen olemassaolon hyväksymistä.

Minkä viestin annamme lapselle, joka kuulee, miten perinteisiä suomalaisia joululauluja ei saa enää laulaa? Tunteeko lapsi ylpeyttä omasta uskostaan vai viestiikö kielto häpeästä ja kielteisyydestä lapsen uskontoa kohtaan? Rohkaisemmeko lapsia näkymään ja kuulumaan kristittyinä, vai vaiennammeko heidän äänensä ja pyyhimme hitaasti pois kaikki jäljet uskonnosta kuvitellessamme, että uskonnottomuus takaa vapaan ja sodattoman yhteiskunnan? Näinkö lapset opetetaan hyväksymään äänekkäästi peräänkuulutettua erilaisuutta? Näinkö me todella kohtaamme erilaisuuden?

Tärkeintä, mitä voimme antaa lapsillemme on oikeus ääriviivoihin. Meidän tulee säilyttää ääriviivamme, ettemme kadottaisi itseämme. Meidän ei tarvitse muuttua ja tulla siksi, joka me olemme, sillä me olemme sitä jo. Meidän on löydettävä Jumala kohdataksemme sen, joksi Hän meidät loi; omaksi kuvakseen.

”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää” (1. Moos. 1:31).

Minttu Quintana
KatSoten hallituksen jäsen
Varhaiskasvatuksen opettaja