Emerituspiispa Wille Riekkisen uusin kirja Valoa ja pimeyttä sekä kirjaan liittyvät haastattelut ovat saaneet paljon näkyvyyttä mediassa herättäen runsasta keskustelua.
Riekkisen missiona on kristillisen uskon uudistaminen: ellei uskoa modernisoida, kirkko tulee häviämään, hän väittää. Riekkinen esittää radikaalin ohjelman kirkon uskon nykyaikaistamiseksi.
Mutta itse asiassa hän toistaa tulkintoja, jotka olivat varsin yleisiä jo aivan kristinuskon alkuvuosisadoilla. Samoja ideoita on esitetty uudelleen erilaisina muunnelmina länsimaisessa teologiassa viimeisen parinsadan vuoden aikana.
Riekkisen mukaan Jeesus oli “viisauden opettaja”, jonka tärkein tehtävä oli “opastaa meitä välittämään lähimmäisistämme”. Kristinuskon ydin on lähimmäisrakkaus, ei usko joihinkin ihmisjärjelle käsittämättömiin opinkappaleisiin.
Jo 300-luvulla Areios-niminen pappi Egyptissä opetti, että Jeesus ei ole Jumalan Poika vaan täydellinen ihminen, joka esimerkillään osoittaa, miten meidän tulisi elää Jumalan tahdon mukaisesti.
Areiolaisuudesta tuli laajalle levinnyt harhaoppi kristikuntaan. Harha torjuttiin tasan 1.700 vuotta sitten Nikean kirkolliskokouksessa (325), joka tunnusti Jeesuksen olevan “samaa olemusta” Luoja-Jumalan kanssa. Ihminen ei löydä Luojaansa moraalin vaan armon kautta: Nasaretilainen on samanaikaisesti sekä tosi ihminen että tosi Jumala, joka yhdistää ihmiset Jumalan ikuiseen elämään.
Piispa Riekkinen jättää tällaiset “metafyysiset spekulaatiot” uskontohistorian jäteastiaan. Hän liittyy 1800-luvun saksalaisen valistusfilosofian ja sitä seuranneen länsimaisen liberaaliteologian uskontokritiikkiin:
Kristinuskon keskeiset opit Kolminaisuudesta, Jeesuksen jumaluudesta, syntien sovituksesta Jeesuksen ristillä sekä usko Jeesuksen fyysiseen ylösnousemukseen ovat ihmisten kokemuksista nousevia “myyttisiä vertauskuvia”, eivät tosiasioita, joihin pitäisi uskoa.
Riekkisen uskonto ei näe radikaalia pahuutta, ei armoa ja anteeksiantamusta, ei uuden luomisen ja ylösnousemuksen toivoa. “Kaikki on tässä elämässä!”
Esimerkiksi ajatus Jeesuksen kuolemasta syntiemme sovittajana “pelaa halpahintaisesti syyllisyyden ja anteeksiantamuksen noidankehässä”, Riekkinen sanoo. Jeesus tuo toivoa “ilman uhriajatusta”.
Jeesuksen ylösnousemus ei ole fyysinen fakta vaan “henkinen tapahtuma”, toteaa Riekkinen. “Kertomukset tyhjästä haudasta ovat toissijaisia”, hän sanoo. Ylösnousemus oli opettajaansa ikävöivien oppilaiden valaistuminen, heidän sisäisiä “näkemyskokemuksiaan”. Ei Jeesuksen ruumis vaan hänen sanomansa nousi ylös.
Riekkinen seuraa oppi-isänsä, saksalaisen eksistentialistin Rudolf Bultmannin (1884-1976) ajattelua. Hän oli viime vuosisadan vaikutusvaltaisin kristinuskon “myyteistä riisuja”. Järjenvastaiset myytit ovat uskon esteitä “sähkövaloa ja radiota käyttävälle ihmiselle”.
Aito usko on “puhdasta uskoa”, luottamusta ilman uskon kohteita. Raamattu ei ole Jumalan ilmoitusta vaan ihmisten elämänkokemuksia kuvailevaa runoutta, joka auttaa meitä ymmärtämään itseämme, opettaa Bultmann.
Myös Riekkinen haluaa “pistää vanhat uskomukset kokonaan syrjään”, koska ne eivät sovi nykyajan maailmakuvaan. Jotta “rakkaus voisi vallata sydämemme”, on “sanouduttava irti entisestä jumalakuvasta”.
Jeesuksen tehtävänä on auttaa meitä löytämään sisimpäämme kätketyt resurssit, jotka johtavat “elämään vastuullisesti ja rakastamaan rajattomasti”. Pelastus on sitä, että “vapautuu omasta itsekkäästä minästään ja alkaa elää uudella tavalla muita varten”, piispa opettaa.
Wille Riekkisen kristinuskon uudistusohjelma latistuu vanhojen ideoiden toistamiseen. Olisi älyllisesti rehellistä, että hän esittäisi kristinuskosta poikkeavat mielipiteensä yksityishenkilönä eikä kirkon piispana.
Miikka Ruokanen
Dogmatiikan professori emeritus, Helsingin yliopisto
Systemaattisen teologian professori, Nanjingin teologinen seminaari, Kiina