Huugon ruumista noutamaan tullut hoitaja ilmoitti lastensairaalan hissin ovella ihmisen osan. Rakas on jätettävä toisen käsiin. Kylmiöön asti häntä ei saa saattaa. Kuoleman ja kärsimyksen salaisuus sai uskonnonfilosofi Lari Launosen kirjoittamaan kirjan poikansa lyhyestä elämästä.

Kirja alkaa kuolemasta. Siitä lukiessa on pakko räpytellä vesiä silmistä. Vakavasti sairaalla lapsellakin on vimmainen halu elää. Uupuneet keuhkot taistelevat, vaikka toivoa ei enää ole. Kahdeksankiloinen kolmivuotias on saattohoidossa.

Taistelu päättyy, ja isä on polvillaan sairaalahuoneen lattialla. Omaa suruaan hän ei vielä osaa surra. Lari Launonen tuntee ensin vaimonsa kivun, jonka sylissä pojan pieni keho vähitellen kylmenee. Omaa surua varten tarvittiin tämä kirja.

Huugon elämässä oli loputtomasti hellyyttä ja iloa. Kaksi rakastamaan sitoutunutta sukua ja ystävät päälle. Isä on sitä mieltä, että kaikkien maailmassa eläneitten lasten joukossa Huugo oli onnellisimmasta päästä.

Lääkärikin sanoi mukolipidoosia sairastavan potilaansa saattohoitopäätöksen tehtyään, että tämä lapsi on elänyt hyvän elämän. Se päättyi helmikuussa 2022.

Mukolipidoosi on hyvin harvinainen aineenvaihduntasairaus, jossa elimistön soluihin kertyy ylimääräisiä aineita. Suurin osa sitä sairastavista kuolee ennen seitsemän vuoden ikää.

Uskonnonfilosofian tohtorin mielessä raksuttivat perimmäiset kysymykset elämän arvosta, kärsimyksen ongelmasta ja Jumalan hiljaisuudesta. Hän aavisti, että tällä tarinalla voisi olla merkitystä muillekin. Huugon elämästä kertova kirja Poikani, elä vielä tämä talvi (Otava) ilmestyi elokuussa.

Kyljellään kuin delfiini

Huugo ei koskaan seisonut ilman tukea, koska hänen selkärankansa taipui vääriin suuntiin. Hän ei oppinut edes konttaamaan tai ryömimään. Sen sijaan hän oppi potkimaan itseään eteenpäin lattialla, ”sivakoimaan kyljellään kuin delfiini”. Launosen teksti on energistä, humoristista ja luovaa. Kirja ei ole raskas, vaikka aihe sitä paikoin on.

Kun hoitaja sai luvan taitella valkoisen lakanan ristin muotoon ruumiin ylle, helluntailaiskodissa kasvanut isä tunnusteli, olivatko Jeesus ja Pyhä Henki paikalla. Hän ei kokenut Jumalan lohdutusta, ja oma surukin tuntui jotenkin häiritsevän pinnalliselta.

Hetkestä syntyi rivejä kirjaan. ”Onko elämämme surullisin päivä vain silmänräpäys hänen edessään avautuvassa ikuisuudessa, eikä poikamme kohtalo hievauta hiukkaakaan hänen autuuttaan? Näinhän teologit ovat perinteisesti ajatelleet. Vai seisooko hän tässä vierellämme itkemässä oman hauraan luomuksensa kuolemaa, kuten jotkut toiset väittävät?”

Valkoista lakanaa katsellessa taivasta tavoitelleet sanat tuntuivat yhtä kuolleilta kuin Huugon ruumis.

Puhelu pukuhuoneesta

Lari Launonen ei halunnut ajatella ylösnousemusta, vaan kuolemaa. Se oli tullut ja ansaitsi saada hetkensä. Uskonnonfilosofin mielessä kuolemaan kiertyi kysymys kärsimyksestä.

Synnynnäiset sairaudet ovat aina jostain syystä kiinnostaneet Launosta, samoin kuin pahuuden ongelma. Pahuutta käsittelevässä kirjallisuudessa lasten kärsimys on toistuva esimerkki niin kutsutusta teodikean ongelmasta: Miksi maailmassa on kärsimystä, jos kaikki on saanut alkunsa rakastavan ja kaikkivoivan Jumalan tahdosta?

Ohimennen puheissa vilahtaa Launosen selkärankareuma, joka vie pahimmillaan jalat alta. Kerran hänen on pitänyt uimahallin pukuhuoneesta soittaa appiukolle, että tulisi laittamaan vävylle housut jalkaan.

Mutta kylmiöön johtavan hissin ovella oli kysymys aivan muusta. Ruumiin hissillä pois kuljettanut hoitaja kielsi vanhempia seuraamasta pidemmälle. Oliko hän kuin Jumala, joka katselee, kuinka elävän on luovutettava kuolleensa ja vie omansa pois mitään selittämättä?

Äidin kohdussa punottu

Vanhemmat valitsivat siunauspuheen pitäjäksi uskonnonfilosofi Aku Visalan, joka toimi Launosen väitöskirjan ohjaajana. Tutkimuksen äärellä miehet ystävystyivät.

Vainajan isä asetti lastensairaalan kappelin saarnastuolin päälle kuvan elämää pursuavasta pojasta, jonka ruumis makasi koivunvärisessä arkussa kuvan alla.

Pappi luki tutut jakeet Psalmista 139: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Psalminkirjoittajan luottamus Jumalan kaikkivaltiuteen pyöri Launosen mielessä. Venäjä oli edellisenä päivänä hyökännyt Ukrainaan. Monta lasta pantaisiin pian arkkuihin sielläkin.

Papin jälkeen Visala nousi puhumaan ja luki Johanneksen evankeliumin luvusta neljätoista, jossa Jeesus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä.

Tämän jälkeen filosofi meni vaikeaksi, tai juuri sellaiseksi kuin Launonen oli toivonutkin. Meni synkäksi ja rehelliseksi. ”Huugo ei nyt ole pilven päällä. Ei pilvien päällä ole mitään. Se, mitä hänestä on jäljellä, on tuossa laatikossa. Huugo on hävinnyt ja vienyt mennessään palan meitä kaikkia. Tätä on katsottava suoraan silmiin”, mies paahtoi.

Väärä evankeliumi

Sairauden ja kuoleman rumat kasvot piirtyivät perkeleelliseen virneeseen. Visala kyseli, mitä Jumalan suunnitelmasta ja tahdosta voi sanoa, kasvattaako Jumala kärsimyksen kautta. Onko kaikella tarkoitus, joka johtaa kokonaisuuden hyväksi?

Jos näin on, Huugon sairaus ja kuolema ovat osa Jumalan suurta suunnitelmaa.

Tämä on väärä evankeliumi, puhuja jyrähti. Lari Launonen on tallettanut ystävänsä sanat kirjansa sivuille: ”Jumala siis vakuuttaa olevansa isä, johon kannattaa turvata. Tätä hän tarjoaa meille oikealla kädellään. Vasemmalla kädellään hän kuitenkin jakaa geneettisiä sairauksia lapsille, gulagin toisinajattelijoille, kansanmurhan vähemmistölle, sekä jättää kokonaiset kansakunnat diktaattorien oikkujen varaan.”

Puhuja saarnaa kuoleman evankeliumin sijaan elämän evankeliumia: ”Evankeliumi ei ole viesti siitä, että kuolemalla ja kärsimyksellä on tarkoitus, vaan juuri siitä, ettei niillä ole lopullista tarkoitusta. Ne ovat vihollisia, jotka voitetaan.”

Evankeliumi on viesti voitosta, joka on jo tapahtunut. Se ei ole kompromissi kuoleman ja kärsimyksen kanssa. Evankeliumi on Jumalan protesti. Puhujan mukaan Jumala ei hyväksy viattoman eikä viallisen kuolemaa, ei lapsen kärsimystä, ei elämän tuhoavaa sairautta. ”Perimmäisessä todellisuudessa ei ole kuolemaa. Jumalan todellisuus lopulta murtaa tämän maailmamme ja muuttaa sen.”

Down-veli ei ollut tragedia

Kun Lari Launonen oli seitsemänvuotias, hän sai pikkuveljen, jolla diagnosoitiin Downin syndrooma ja myöhemmällä iällä lievä autismi. Lasu oli suloinen vauva ja arki hänen ympärillään oli tavallista ja iloista.

– Ei minulle tullut koskaan sellaista vaikutelmaa, että hänen syntymänsä olisi ollut tragedia, Launonen muistelee.

Vanhempien puheissa oli hyväksynnän ja rauhan ilmapiiri. Sittemmin rauha on ollut joskus koetteilla. Kun Lasu jouluaattona paiskasi paistit ja laatikot pitkin seiniä raivokohtauksen vallassa, Huugon vanhemmat päättivät, ettei pojan ole viisasta viettää aikaa setänsä seurassa. Mukolipidoosi kun tekee luista hauraita.

Saiko veljen vammaisuus Lari Launosen lapsena koskaan kysymään vanhemmiltaan, miksi Jumala salli hänen veljelleen tällaisen osan?

– En kysynyt, koska ei se ollut meidän perheessä mikään tragedia.

Silti tekee mieli arvailla, onko veljen ja toistenkin vammaisten lasten seurassa vietetty lapsuus vaikuttanut siihen, että Launosesta tuli uskonnonfilosofi.

– Tiedolliset arvot ovat minulle tärkeitä, ja asioiden ymmärtäminen on itsessään arvokasta ja merkityksellistä, hän vastaa.

Ikkuna hyveiden historiaan

Tiedosta on toki hyötyäkin, esimerkiksi sairaiden lasten hoitamisessa, Launonen lisää. Hän on puhunut julkisuudessa useaan otteeseen Helsingin Uudesta lastensairaalasta ihmisyyden kauneimpien puolien ruumiillistumana.

Se on sivistyksen huippu, jota ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Sairaala osoittaa, että ihmisen historia ei ole pelkkää kärsimyshistoriaa. Se on myös myötätunnon, rohkeuden, sinnikkyyden, kekseliäisyyden ja monien muiden hyveiden historiaa.

Ihmisen olemuksesta palaamme Jumalan olemukseen. Onko lapsensa haudanneen isän käsitys Taivaan Isästä muuttunut?

– En ole katkera Jumalalle, enkä ole kysynyt miksi. Kenelle tahansa voi käydä mitä tahansa. Jos jollekin syntyy kuolemansairas lapsi, me olimme ihan hyvä perhe ottamaan hänet vastaan.

Jos jollekin syntyy kuolemansairas lapsi, me olimme ihan hyvä perhe ottamaan hänet vastaan.

Launonen luettelee asioita, jotka saavat hänet sanomaan näin.

– Meillä oli kohtuullisen toimiva parisuhde, upeat vanhemmat, ihania ystäviä, joustava omaishoidon tukisysteemi ja niin edelleen. Me pärjättiin tämän kanssa.

Kysymys Jumalan hyvyydestä jää kuitenkin vaille ratkaisua. Launonen pyörittelee hiukan vaivalloisesti erilaisia filosofisia selitysyrityksiä. Joidenkin nykyteologien mukaan Jumala on tunteva ja läsnäoleva olento, joka kärsii ihmisen kanssa, mutta ei oikein voi kärsimykselle mitään. Sen sijaan klassisen jumalakäsityksen mukaan hän on kaiken yläpuolella oleva hallitsija, jota ihmisen murheet eivät kauheasti liikuta.

– Klassisen teismin mukaan Jumala on sekä hyvien että pahojen tapahtumien perimmäinen aiheuttaja eikä hänen ikuista autuuttansa häiritse mikään. Tässä kuvassa tosin Jumalan hyvyys vaikuttaa häilyvältä, koska se on niin erilaista kuin mitä me tarkoitamme hyvyydellä, Launonen toteaa.

Hitaammin kohti taivasta

Vielä on yksi näkökulma, joka vaikuttaa kiinnostavan filosofia erityisesti. Siinä Jumala kokee itsessään kaiken, minkä jokainen ihminen kokee.

– Tämä on aika uusi ajatus uskonnonfilosofiassa. Idea on se, että jos Jumala aidosti on kaikkitietävä, ja henkilökohtainen kokemustieto on sellaista minkä voi tietää vain astumalla tietyn ihmisen saappaisiin, silloin Jumala tietää millaista on katsoa maailmaa jokaisen eri ihmisen silmien kautta.

Sen mukaan kaikkivaltias Jumala koki kaiken, minkä Huugo koki, juuri tämän lapsen kehitystasolla ja elämänkokemuksen läpi.

Kärsimystä selitetään ja kärsiviä lohdutetaan usein taivaan ja ikuisen elämän toivolla. Paavali uskalsi jopa sanoa kirjeessään roomalaisille, etteivät kenenkään ahdistukset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka Jumalan lasten osaksi tulee.

Launonen ei haasta Paavalia eikä kyseenalaista ikuisen elämän toivoa. Hän antaisi kuitenkin sureville enemmän tilaa katsoa kuolemaa kasvoihin. Hän tapailee runoa: ”Älkää puhuko ylösnousemuksesta, kun on vielä pitkäperjantai ja kuolema on kuningas”. Sitä paitsi: Jeesus itki Lasaruksen haudalla.

– Oliko se tunnereaktio ystävän menetykseen vai näyttikö hän, että on hyvä surra kuolemaa ja kokea se isku. Ylösnousemuksen ihmeellisyydestä ja hyvyydestä saa kiinni, kun on ensin käynyt pohjalla.

Tämän elämän loppu

Kuilu kuoleman ja tuonpuoleisen elämän välillä on Lari Launoselle tärkeä.

– Ei kristinusko pidennä tätä elämää. Kuilu tämän ja tuonpuoleisen välillä on syvä.

– Jotkut sanovat, että ikuinen elämä ei pelasta tämän elämän merkitystä, koska juuri elämän lopullisuus tekee pienistä hetkistä arvokkaita ja ainutlaatuisia. Mutta ei tämän elämän väliaikaisuuden todellisuus hälvene taivasuskon myötä. Päinvastoin se lisää merkitystä hetkiin, jotka täällä vietämme.

Osittain tämän elämän merkityksiä luodakseen Lari Launonen halusi kirjoittaa Huugosta kirjan. Kirjoitustyön jälkipuolella pojan viimeisistä viikoista kertominen palautti kehoon ahdistuksen, jota hän tunsi ollessaan poissa tukehtumiskuolemaa tekevän lapsensa viereltä.

Kun viimeinen piste oli paikoillaan, surutyön jokin vaihe oli tullut valmiiksi.

Perheeseen on syntynyt uusi poika, kaksivuotias Elo, jolle on lokakuussa luvassa pikkusisko. Miten Huugon elämä on muuttanut Lari Launosta isänä?

– En tiedä. Ei välttämättä paljoakaan. En halua paisutella tästä jotain kasvutarinaa. Mutta haluan ajatella, että olen moraalisesti vähän herkempi. Ja osaan ehkä nauttia enemmän lasten kasvun seuraamisesta.

Terveen lapsen kehitys on hämmästyttänyt vanhempia, sillä Huugon kasvu pysähtyi yhden vuoden iässä.

Tarina kootaan uudelleen

Perheelle on luvassa muitakin muutoksia, sillä Launonen on saanut Fulbright-säätiön stipendin, jonka turvin hän menee vierailevaksi tutkijaksi ensi kevääksi Rutgersin yliopistoon New Jerseyhin. Helmikuussa on edessä muutto Helsingin Kannelmäestä Yhdysvaltoihin, jossa Launonen jatkaa tutkimusta uskonnonfilosofian ja kognitiivisen uskontotieteen parissa. Aiheena on lasten kokemus elämän mielekkyydestä.

Tutkija sanoo olevansa ihminen, joka suuntautuu kohti työtä ja jonka ajatukset pyörivät hanakasti erilaisten projektien ympärillä.

– Kirjoittaminen on minulle luonnollinen surun viljelyn tapa. Siksi kirjoitin tämän kirjan.

Näppäimistön naputtelu on ollut hänelle mielekkyyden rakentamista, poikansa elämän ja kuoleman punomista oman elämän tarinaan. Kuolemansurun päämääränä on syvempi itsetuntemus. Menetys synnyttää identiteettikriisin ja johtaa itsetutkiskeluun, Launonen sanoittaa brittiläisen filosofian professori Michael Cholbin jäljissä.

– Cholbin mukaan olemme kyyneleemme velkaa itsellemme.

Hän pohtii teoksensa sivuilla myös sitä, että velvollisuus surra on velvollisuus myös Huugoa kohtaan. Sureminen on uskollisuuden osoitus.

– Minun tulee vaalia poikani muistoa ja viljellä surun siementä sielussani.

Annetaan hissin mennä

Pysähdytään vielä hetkeksi kylmiöön vievän hissin ovelle. Saako lapsen kärsimykselle etsiä tarkoitusta? Vai annetaanko hissin mennä?

– Hissin ovella tulee olla nöyrä. Asioista ei voi olla kovinkaan varma. Yritys vastata jää aina spekulaatioksi.

Tietenkin kysymys siitä, miksi Jumala sallii pahaa, on uskonnonfilosofisesti tärkeä, Launonen toteaa. Siihen vastaamalla voidaan auttaa ihmistä uskomaan, että Jumala on sittenkin olemassa.

– Monien filosofien mukaan Jumalalla voi olla syynsä sallia kärsimystä, mutta emme voi rajallisina ihmisinä ymmärtää niitä. Jumalan ja ihmisen välillä on valtava tiedollinen ero. Lapsi ei voi käsittää miksi häntä rokotetaan, mutta aikuinen tietää sen.

Sitten tulee lause, jota on vaikea kuulla.

– On se niinkin voinut olla, että Jumala ei voinut Huugon kärsimykselle mitään.

Lari Launonen ei halua kiusata muttei myöskään sääliä lukijaansa. Mitä hän toivoo kirjansa tälle antavan?

– Olen kiinnostunut lastenhankinnan etiikasta. Kysymys on ajankohtainen, koska lapsimäärät laskevat Suomessa. Olisi hyvä, että nuoret olisivat realistisia sen suhteen, että lapsi voi olla sairas. Ei ole hyvä olla harhainen optimisti ja kuvitella, ettei meille mitään ikävää käy.

Launonen suosittelee harhaisen optimismin tilalle toiveikasta realismia. On hyvä sitoutua toivoon, sillä se auttaa odottamaan epätodennäköistäkin hyvää.

Toiveikas ihminen voi tiedostaa riskit ja silti mennä päin. Se kannattaa, sillä arvokkaat asiat elämässä tulevat vain sitoutumalla ja ottamalla riskejä.

– Sen, joka ei voisi ikinä kuvitella olevansa sairaan lapsen vanhempi, voi ehkä olla parempi olla hankkimatta lapsia. Mutta toisaalta ihminen sopeutuu uusiin tilanteisiin yllättävän hyvin.

Launonen ei harmittele Huugon elämää.

– Hän oli meille lahja, ja elämä oli hänelle enemmän lahja kuin taakka.

Tämä ei ole itsestään selvyys, sillä mukolipidoosia sairastavan lapsen elämä voi olla myös surkeaa. Mikä ratkaisee, kummin käy?

– Meidän terveydenhuoltomme ja perheyhteisömme tekivät Huugon elämästä hyvää. Hän sai valtavasti rakkautta.

Jotkut elämät ovat kuitenkin filosofin mielestä sellaisia, että olisi parempi, etteivät ne olisi koskaan alkaneetkaan. Mutta toisaalta, Lari Launonen pohtii, ikuisuuden näkökulmasta Dostojevskin kuvaaman kurjimmankin lapsen elämä on voinut olla hyvä elämä.

Haastattelu on julkaistu Askelessa lokakuussa 2024.