Puulan saaressa Kangasniemellä sijaitseva Kotavuoren huvila oli kirjailijapariskunta Anni Swanille ja Otto Manniselle rakkain paikka maailmassa. Vaivalloinen matka Helsingistä sinne palkitsi yhä uudestaan ja sai taiteilijoiden luomisvoiman kukoistamaan. Kotavuoressa syntyi muun muassa ikiklassikko Iiris rukka.

Rakastetun kirjailijan Anni Swanin syntymästä tuli tammikuussa kuluneeksi 150 vuotta. Kotavuoren nykyinen haltija, Swanin ja Otto Mannisen pojanpojanpoika Tuomas Manninen lähestyy soutaen pitkin Puulan selkää. Kavutessani veneeseen ilma on sakeana odotuksesta. Olen ympäristössä, josta Anni Swan ammensi kirjoihinsa aivan omanlaistaan mielenmaisemaa.

Veneen moottori on epäkunnossa. Ehkä onneksi? Soutaminen tuntuu ainoalta oikealta tavalta lähestyä Kotavuorta. Ääneti ja rauhallisesti, kuten kirjailijapariskunta ja heidän lukuisat vieraansa aikoinaan.

Airon vetojen lomassa kuulen tarinaa siitä, miten Otto Manninen alkoi rakennuttaa taloa erakkomajakseen saatuaan rukkaset Anni Swanilta. Nykyisen isännän sanojen mukaan Swan tuli järkiinsä jo ennen harjannostajaisvaihetta.

”Ilma oli ihana ja onnelliset ajatukset täyttivät uudisasukkaitten mielen.”

Niinpä Kotavuoresta tuli Swanin ja Mannisen kulttuurikoti. Matka Helsingistä oli pitkä ja vaivalloinen, mutta perille pääsy palkitsi. Kotavuoren huvila sai nimensä louhikkoisesta kukkulasta, jonka suojaan se rakennettiin.

Lumoa ja rauhaa

Anni Swan on kertonut ensimmäisestä saapumisestaan saarelle. Ilma oli ihana ja onnelliset ajatukset täyttivät uudisasukkaitten mielen. Saarien ja salmien takana kohosi viheriä vyö, Kotasaaren metsä.

Lähes kymmenen kilometriä pitkän soutumatkan jälkeen Otto osoitti häämöttävää kalliorantaa, kohta oltiin Kotalahdella. Siinä kulki heidän tulevan valtakuntansa raja. ”Miten kiivaasti sydän sykki: Kotalahti – Kotasaari – Kotavuori.”

Kotavuori oli Anni Swanille rakkain paikka maailmassa, ja se sai hänen mielikuvituksensa ja luomisvoimansa täyteen kukoistukseensa. Se pilkahtelee myös hänen satujensa ja nuortenkirjojensa miljöönä.

Kaarinan kesälomassa lapset marjastavat Puulan metsissä ja saarissa. Swanin menestyneimmässä teoksessa Iiris rukassa Metsäpirtin esikuvana on Kotavuoren huvila ja sitä ympäröivä Rämiäisen saari.

Anni nimittikin Kotavuorta heidän omaksi metsäpirtikseen. Manniset myös puhuivat toisistaan Kotavaarina ja Kotamuorina.

Iris rukka oli Anni Swanin toinen nuorille suunnattu teos. Hän kirjoitti sen Kotavuoressa ensimmäisen maailmansodan aikana, ja se ilmestyi vuonna 1916. Siksi kirja tuntuu sykkivän juuri tämän seudun ja tämän saaren lumoa ja rauhaa.

Kirjailija, runoilija ja suomentaja Otto Manninen ja Eino Leino olivat paitsi ystäviä, myös 1900-luvun alkupuolen suomalaisen runouden uranuurtajia. Heitä yhdisti lisäksi kiinnostus Anni Swaniin, jota molemmat piirittivät. Kuten tunnettua, Manninen teki sen paremmalla menestyksellä.

Sanojen parissa Iltasanomien toimittajana työuransa teki myös Tuomas Manninen. Nyt eläkkeellä hän pystyy viettämään enemmän aikaa Kotavuoressa, joka periytyi hänen perheelleen vuosituhannen vaihteessa.

Erämaata ja kulttuurihenkeä

Puolisen tuntia kestävän soutumatkan jälkeen ollaan perillä erämaasaarella Puulan rannalla, lukuisten niemien, salmien ja saarien takana. Vaahteran lehdet hehkuvat punaisina ja keltaisina, kanervat, lepät ja haavat pyrkivät levittäytymään poluille.

Värejä hehkuvassa syksyssä olen keskellä sydäntä syleilevää Anni Swanin satujen maailmaa, joka tuntuu pulppuavan tarinoita edelleen. Satukuningattaren rakkaus omaan saareensa on täällä helppo ymmärtää.

Korkeitten ja suorien mäntyjen siimeksessä mäen päällä kohoaa Kotavuori. Sen hirsikehikko siirrettiin saareen Mannilan kylästä mantereelta, mutta rakennus on rapattu valkoiseksi jo sata vuotta sitten. Rakennuksen edustalta on kaunis näköala kahden puolen kannasta avautuville sinivälkkeisille vesille.

Hiljaisuus lepää saaren yllä. Aluksi hieman yksinäiseltä ja eristäytyneeltä tuntunut Kotavuori muodostui ajan myötä vilkkaaksi yhteisöksi, sillä siellä alkoi vierailla kollegoita, ystäviä ja sukulaisia hankalasta ja monivaiheisesta matkasta huolimatta.

Viimeisimmän elämäkerran Anni Swanista kirjoittanut Riitta Konttinen toteaa teoksessa Tarinankertoja – Anni Swanin elämä, että Kotavuoressa vastakohdat yhtyivät, suomalainen erämaatunnelma ja eurooppalainen kulttuurihenki sulautuivat toisiinsa. Kotavuori oli erityinen paikka, ja myös monen vakituisen vierailijan inspiraation lähde.

Havumetsän hoidossa

Portaiden kaiteissa kiemurtelevien humalaköynnösten keskeltä käymme sisälle taloon, jonka hiljaisissa, avarissa huoneissa seinäkello raksuttaa mennyttä aikaa.

Tilavaan työhuoneeseen on sijoitettu kaksi työpöytää, joista suurempi on Otto Mannisen. Hänen työpöytänsä sijaitsee alkuperäisellä paikallaan, idänpuoleisen ikkunan edustalla. Anni Swan työskenteli luultavasti nukkumakamarissa oman kirjoituspöytänsä äärellä, mutta hänen tärkein työtilansa oli ehkä koko ympäröivä luonto.

Anni Swan tuskin tiesi mitään ihanampaa kuin alkukesän puuhastelu kasvitarhassa. Hän rakasti tuoreen mullan tuoksua. Swan oli Kotavuoressa kuin hahmo omasta tyttökirjastaan. Hän kulki puutarhassa hattu päässään ja kori käsivarrellaan ja keräsi siihen tuoksuvia ruusuja.

Hänen aikanaan puutarha kukoisti. Perheen apulaiset pitivät huolen siitä, että Annilla jäi aikaa keskittyä puutarhansa hoitamiseen ja kirjoitustyöhön.

Mannisen perhe vietti ensimmäisen maailmansodan aikana saarihuvilassaan kaksi talvea. Kotavuoren ulkopuolista elämää seurattiin postilähetyksistä kolme kertaa viikossa, sillä radiota ei ollut.

Sirpa Kivimäki kertoo teoksessaan Satukuningatar Anni Swan, että perhe varautui pitkään eristäytymiseensä ulkomaailmasta hankkimalla säkillisen suoloja ja tynnyrillisen lamppuöljyä. Öljy oli tarpeen, koska Otto Manninen työskenteli Kotavuoressa yhtä uutterasti kuin kotona Helsingissä.

Yksi syy maalle jäämiseen oli Annin keuhkoissa piilevä sairaus, jonka arveltiin paranevan havumetsäisessä ympäristössä. Sairaus oli pakottanut Annin luopumaan opettajan virastaan, mutta onneksi hänellä oli myös kirjailijan työnsä, johon hän sai nyt antaumuksella keskittyä.

Kolme lahjakasta poikaa

Mannisen perheeseen syntyi kolme poikaa, lahjakkaita ja luovia persoonia kaikki. Vanhin, Antero Manninen, oli virkamiesuransa lisäksi suomentaja ja tietokirjailija. Hän julkaisi monta kirjaa suvustaan ja myös elämästä Kotavuorella.

Keskimmäinen pojista, runoilija ja kääntäjä Sulevi Manninen, menehtyi nuorena keuhkotautiin. Hänen kuolemansa oli perheelle suuri tragedia. Nuorin pojista, Mauno Manninen, tunnettiin muun muassa teatterinjohtajana, taidemaalarina ja runoilijana.

”Anni Swan tunnettiin satukuningattarena, joka loi lähes tyhjästä suomalaisille oman nuortenkirjallisuuden.”

Otto Mannisen kuoltua vuonna 1950 Anni Swan koki tuntevansa tämän läsnäolon Kotavuoren jokaisessa puussa, kukassa ja pensaassa. Syksyllä 1954 maalta lähtiessään hän kirjoitti: ”Jää hyvästi Kotavuori, minulle kallein paikka maailmassa.” Hän pohti, näkeekö Kotavuorta enää koskaan. ”Palaanko keväällä tänne vielä? Jää hyvästi rakas, rakas!”

Vielä elokuussa 1957 hän kuitenkin kuljeskeli Kotavuoren metsässä. Anni Swan kuoli Helsingissä maaliskuussa 1958.

Metsän tyttö

Pitkät elämät toivat mainetta molemmille puolisoille. Mitallisen runon mestari Otto Manninen kirjoitti runokokoelmia mutta myös suomensi valtavan määrän runokirjoja sekä näytelmiä ja historiateoksia.

Anni puolestaan tunnettiin satukuningattarena, joka loi lähes tyhjästä suomalaisille oman nuortenkirjallisuuden.

Kotavuoren vinttikomeroista löytyneet kirjailijapariskunnan työn todisteet on talletettu arkistoihin. Muistoja heistä on kuitenkin vielä jäljellä. Saadessani kotiin viemisiksi Anni Swanin ehkä omin käsin vintin kaappiin laittaman ja hänen toimittamansa lasten lehden tunnen konkreettista yhteyttä rakastamaani kirjailijaan.

Koko elämänsä Anni Swan pysyi metsän tyttönä. Muistoissaan hän palasi yhä uudelleen Kotavuorelle, missä metsä kuiskutteli satujaan, linnut liversivät ja ruusut levittivät tuoksuaan.

Pikkupappilassa-kirjaa pidetään eniten Swanin omaelämäkerrallisena teoksena. Kun Ulla unelmoi metsien kaukaisesta sinestä, hän kaipaa – kuten Annikin – satujen ja tarinoiden lähteelle. Anni on omistanut kirjan äitinsä muistolle, ja se ilmestyi vuonna 1922.

Saarelaiset kävivät ahkerasti ihailemassa Kotavuoren ruusutarhaa, joka kukoisti vielä elokuussakin. Sata vuotta sitten kirjoitetut tarinat tuntuvat elävän edelleen Kotavuoren metsäpoluilla, vaikka Swanin rakastama ruusutarha onkin enää vain muisto. Swan onnistui luomaan kirjoja, joita rakastetaan sukupolvesta toiseen.

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Antero Manninen: Rakkaudella Kotavuoresta
Sirpa Kivilaakso: Satukuningatar Anni Swan
Riitta Konttinen: Tarinankertoja – Anni Swanin elämä