Joskus sitä pelästyy kun löytää uskontoa paikasta, jossa sitä osaa vähiten odottaa. Olin Porissa ja piipahdin lounaan jälkeen miestenhuoneessa. Koin absurdin ilmestyksen. Yllättäen vesialtaan vieressä oli kirja nimeltä Yliluonnollista. Se kertoi yhdysvaltalaisen saarnaaja-parantaja William Branhamin (1909-1965) elämästä.
Ukkelin oli toki minulle nimenä tuttu, mutta en äkkiseltään muistanut muuta kuin, että jotain tekemistä hänellä oli varhaisen helluntailaisuuden kanssa. Onneksi on Wikipedia. Branham oli Jeesus yksin -liikkeen puolestapuhujista. Toisin sanoen hän ei diggaillut erityisemmin kolminaisuudesta. Myös Branhamin väittämät ilmestykset ja niihin vetoaminen olivat monille liikaa.
Barnham joukkoineen kävi Suomessa 1950. Hänellä oli kokouksia Helsingissä ja Kuopiossa, jossa Branham kertoi herättäneensä auto-onnettomuudessa kuolleen pojan henkiin. Amerikan saarnaaja nostatti luonnollisesti paljon kiinnostusta ja veti täysiä saleja, mutta kohtasi myös ihmeparannustoimintansa vuoksi kritiikkiä.
Wikipedian Branham-artikkelin yhteydessä on huomautus, että artikkelin neutraalisuus on kyseenalaistettu: ”Esitetään kyseenalaisia väitteitä esimerkiksi kuolleista heräämisistä ja enkelien ilmestymisistä lähteistettyinä faktoina; lähteenä kuitenkin saman uskonlahkon saarnaaja.”
*
Miksi Branhamista kertova kirja oli porilaisen kauppakeskuksen vessassa tyhjän juomamukin vieressä? Ketä kiinnostaa hänen touhunsa vuonna 2025? Oliko kirja siinä minua varten? Oliko kirjalla jokin salattu sanoma?
Tuskin kukaan oli unohtanut Branhamiaan pestessään käsiään. Joku nykybranhamilainen oli varmasti jättänyt sen tarkoituksella paikalle evankeliointi mielessään, mikäpä muu. Vai oliko kyseessä vertaus: kumpaa juot mieluiten, väkevää (joskin teologisesti hapokasta) henkijuomaa tai maallista (joskin epäterveellistä) sihijuomaa?
En ottanut kirjaa mukaani. Hengellinen kiinnostukseni on toisaalla. – Kirja oli itse asiassa ensimmäinen osa kolmeosaisesta sarjasta, jonka on kirjoittanut/toimittanut Owen Jorgensen.
Sekin tuli mieleeni, että kirkkohistorian katvealueilla on varmaan paljon omana aikanaan tunnettuja nimiä, hengenliikkeitä ja näkymaailmoita, joiden merkitys suurelle yleisölle on enää satunnainen ilmestyminen käymälätiloissa. Surullista.
P.S. Branhamin innoittamia kristittyjä (kuten he haluavat itseään kutsuttavan) lienee maailmassa arviolta jotain satojatuhansia (arvio haarukassa 300 00 – 1 500 000). Suomessa branhamilaisia on koonnut pieni yhdistys, jolla hauska nimi: Ehtoovalon Sanoma ry.
P.P.S. Kuva ilmestyksestä on aito, en ole siirrellyt kirjaa mitenkään.
Kuinkahan hyvin ”oikeat” kristityt yleisesti ottaen ymmärtävät kolminaisuuden tai kolmiyhteyden? Aiheellinen kysymys näin uskonpuhdistuksen juhlavuonna?
Minusta tuntuu, että on paljon ihan oikeita kristittyjä, jotka ovat enemmän tai vähemmän epäuskoisia kolminaisuuden reaalisesta todellisuudesta vaikka se kirkollisena sanana tai käsitteenä olisikin tuttu, eivätkä varsinaisesti kiistä kolmimminaisuususkoa – eräänalisena kirkollisena perinneselityksenä.
Onhan nimittäin jo usko Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, maan ja taivaan luojaan aika hataraa ja hataralla pohjalla, paitsi ”äärikristittyjen”, ”fundamentalistien” tai ”änkyräkonservatiivien” keskuudessa. Julistus ei useinkaan anna tukea vankalle uskolle kolmiyhteiseen Jumalaan, siten kuin Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa on ilmaistu. Paitsi ehkä noissa em. ”erityiskristittyjen” piirissä.
Puhe Jeeusksesta, Jumalasta ja Pyhästä Hengestä ilman ”kolminaisuustulkintaa” saattaa vedota moniin aidon jumalakaipuun valtaamin, jos ”kolminaisuuspuhe” aidossa kristillisyydessä jää muodollisen kirkollis-teoreettiseksi ja irralliseksi elämästä ja elämän ilmiöistä. Aika vähän Pyhä Henki on esillä, muuten kuin mainintana. Luulen, että moni kristitty mieltää kovin helposti Pyhän Hengen vain jonkinlaiseksi ”vaikutukseksi” tai ”hypoteettisluonteiseksi selitykseksi” ja kolminaisyyden ”kirkollis-teoreettiseksi selitysmalliksi”.
Ihmiset etsivät ja kaipaavat elämänmakuista evankeliumia. Jos eivät sellaista löydä klassiseen kristinuskoon pitäytyvänä, sitä etsitään sen ”liepeiltä”.
Maailmassa kyllä riittää erilaista hereetikkoa ja lahkolaista, jotka rikastuvat ihmisten epätoivolla, typeryydellä ja herkkäuskoisuudella. USA:ssahan ”uskonto” on lähinnä liiketoimintaa.
Ei hereetikkoja tarvitse etsiä rapakon takaa tai ”kaukaisilta meren saarilta”. Niitä tuntuu löytyvän myös lähempää kuin uskommekaan (tai haluammekaan uskoa). Kolminaisuteen uskomattomuus on toki harhaoppi. Ja Ameriikan ihmemaassa uskontoja on jos jonkinlaisia. Euroopastahan uskonnollisia toisinajattelijoita juuri hätisteltiin.Toisaalta harhaoppina voinee pitää myös sellaista opetusta, jossa kristinusko on vain oma ”uskonnollinen sfäärinssä”, joka ei saisi näkyä elämässä ja asenteissa ns. arvokysymyksiin (kuin ehkä ”tietyllä poliittis-ideologisella ymmärryksellä” tai valtiollis-vallankäytöllisellä suostumuksella). Tuskin me ihan puhdasoppisia itsekään olemme – tai emme ainakaan opinmukaisesti ortopraksisia ”puhdastoimintaisia” tai ”puhdasasenteisia”, vaikka toimintaamme ja asenteitamme puheessa kuinka pyrimme selittämään jonkinlaisen ”puhdasoppisuusolettamuksen” pohjalta. Oikea oppi pitänee sisällään myös sen, että sitä kuuluisi noudattaa muullakin kuin suun tai ajatuksen käytöllä.
Julkisuudessa Jumala on tehty uskonnollisuudessamme mystis-etäiseksi ja melkein sanoin kuvaamattomaksi; Jeesus taas on vain ja ainoastaan hurskas historiallinen esimerkin antaja ja Pyhä Henki jotakin, johon vedoten voimme tunteenomaiset ja/tai omat eettiset tai poliitttis-yhteiskunnalliset valintamme ja toiveemme perustella. Onko se oikeaa ja oikeaoppista kristinuskoa? Oikea usko on myös elämää ja tekemistä – vaikka tekemisillämme emme itseämme tietenkään voi pelastaa viimeiseltä (mahdollisesti ei-ehkä-niin-miellyttävältä) tuomiolta, jos siihen edes uskomme.
Oleellinen kysymys onkin: mihin viime kädessä turvautuvat ne, jotka eivät ole ymmärtäneet tai joille ei selkeästi ole julistettu kolmiyhteisyyttä oikeaoppisesti? Kuka oikeastaan oin toista harhaoppisempi?
Puolustelematta unitaarispohjaisia harhaoppisia opetuksia tullee eittämättä mieleen vertaus ”roska ym. silmässä”. Suo siellä, vetelä täällä. Mihin täkälainen yleinen eurooppalainen kristikunta (politisoitumisineen ja ideologisoitumisineen) sitten viime kädessä turvautuu? Mekin voimme uskoa ”Jumalaan”, ”Jeesukseen” ja ”Pyhään Henkeen” niin kovin monella tavalla ja kuitenkin mieltää itseämme oikeaoppisina kristittyinä, käyttäessämme termiä ”kolmiyhteinen”.
Mitähän Jumala näistä asioista oikeasti ajattelee, ja miten Hän maailmaamme tässä(kin) suhteessa tarkastelee?
Totta että USA ssa on paljon monen suunnan harhoja ja vapaana siellä saa ”kukkia” monenlainen uskonnollinen toiminta , mutta ettei lapsi mene pesuveden mukana niin on varmasti myös oikeaa sydämen uskoa siellä . Se mitä mediasta lukee tai katsoo USA n tv kanavilta ei ole kuitenkaan koko kuva . Muistan kun siellä olin että niitä kristillisiä kanavia oli paljon ja oli niissäkin monenlaista antia , vaikka se karismaattisuus on se hallitsevin linja
Jos opetus ja kritillisyys on Kristus- keskeistä niin erilaiset sielulliset ja muut harhat eivät tule seurakunnan keskuuteen. Näitä on alusta asti ollut ja usein kun ei nähdä Jumalan ihmeitä niin aletaan niitä tekemään ja tietysti myös sielunvihollinen on valmis antamaan oman osansa. Pyhän hengen työ raamatullisessa mielessä on näissä piireissä unohdettu täysin ja Hän esittäytyy usein henkenä jonka ihminen kutsuu paikalle ja vaikutukset laitetaan Pyhän Hengen työksi .
Jo ensimmäisenä on nähtävä PH:n työstä ; synnin osoittamisesta että näissä piireissä ei puhuta juurikaan synnistä , joka heti raamattua tuntevan saa epäilemään toimintaa . Pyhä Henki toimii ennenkaikkea Kristuksen kirkastajana , jossa myös nähdään se tosiasia että on vain yksi Pyhä ja vanhurskas Jumalan edessä eli vain Kristus on sellainen ja vain hänessä meillä on pelastus ja pyhitys , hänen tekojensa ansiosta , vain uskossa häneen ja kastettuna hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseen on meille perusta josta kaikki toiminta lähtee ja se elämä on täynnä ihmeitä ilman pyrkimyksiä niihin . Tuo Jukan mainitsema kolminaisuusopin ymmärtämättömyys liittyy tähän uskonkäsityksen puuttumiseen . Paljon on Suomessakin haettu ”voimia” ulkomailta ja varmasti näitä pahan voimavaikutuksia on olemassa myös meillä jonkinlaisten ihmeiden muodossa , vaikka Afrikassa ja muilla mantereilla varmaan enemmän kuin meillä . Afrikka on tälläinen ”voimanhakemisen ” paikka ollut meidän ajassamme ja siitä lähtenyt jonkinlainen hurmoksellinen liikehdintä joskin aikaa . Taivasturismi kirjallisuus on maailmalla ja etenkin USA ssa ollut iso bisnes , jolla on tehty jopa miljoonia parhaillaan . Sain joku vuosi sitten yhdeltä ”veljeltä” tälläisen kirjan jossa poika oli käynyt taivaassa ja tunnistin sen siksi mikä oli paljastunut valheeksi ja sanoi kirjan antajalle ettei kannata jakaa valheellista kirjallisuutta , se ei kirkasta yhtään Kristusta ja sen avulla kukaan ei käänny Jumalan puoleen .
Ihmiset keskittyvät helposti Pyhän Hengen vaikutuksiin enemmän kuin itse Jeesukseen Kristukseen ja Hänen työhönsä; tai sitten sellaisiin vaikutuksiin, joiden takana on jokin muu kuin Pyhän Hengen toiminta.
Erilaisia karismaattisia ilmiöitä kai on ollut historiassa useinkin herätyksen liepeillä, ja niistä tulee sitten helposti ”tavoiteltavia muoti-ilmiöitä”. Tavallisuudesta poikkeava kai aina kiinnostaa ihmisiä?
Toisaalta ”paperinmakuinen” kristillisyys voi sekin altistaa ”kokemusten” etsintään jostain muualta, kristillisyydestä tai jostain sellaisesta, joka näyttäytyy aidolta kristillisyydeltä olematta kuitenkaan vain Pyhästä Hengestä ammentavaa.
Selvää joka tapauksessa on, että Suomi ei enää ole kristillisyydenkään suhteen ”yhden kulttuurin” maa. Eikä toisaalta Suomi enää ole edes kovin kristillisyyteen sitoutunut maa. Ehkäpä tämä myös haastaa suomalaista kristillisyyttä: myös löytämään jotain uusia piirteitä, jotka toivon mukaan ovat ns. terveitä kristillisyyden piirteitä. Ehkäpä meilläkin on edessä myös suurenpaa aidosti tervettä kristillistä monimuotoisuutta.
Ainakin vielä voimme puhua vapaasti myös yliluonnollisista kokemuksista. Toisin oli 1800-luvulla Venäjän vallan aikana, jolloin maallinen ja myös kirkollinen esivalta seurasi, ettei mitään häiriön aihetta syntyisi kansan keskuudessa.
Herätysliikkeiden vaikutuksista Porvoon piispa Johan Molander kirjoitti valtiosihteeri R. H. Rehbinderille 1823 mm: ”He työskentelevät hajottavasti seurakunnassa, häiritsevät järjestystä ja rauhaa talouksissa ja voivat mahdollisesti tulla kerran vaarallisiksi itse yhteiskunnan rauhalle.” Puhe vanhurskaudesta on heidän keskuudessaan suurta mutta he luopuvat sen voimasta. Jumalisuudessaan he ovat myös hyvin ahneita ja riidanhaluisia.”
Eräs esimerkki: Paavo Ruotsalainen oli pitämässä salaa hartausseuroja. Kun Paavo huomasi, että poliisi oli tulossa tekemään ratsiaa, hän komensi: ”Äkkiä virsikirjat piiloon, kortit pöytään ja viinapullo esille!” Kun vallesmanni astui tupaan, hän joutui toteamaan: – ”Täällä piti olla lahkolaisia, mutta täällähän on ihan tavallisia luterilaisia.”
Taitava esitys sinänsä. Paavo suhtautui myös ymmärtäväisesti uskonkokemukseen, herätyksiin ja myös hurmoskokemuksiin ja kielilläpuhumisiin.
Kielilläpuhumiseen liittyen erään Etelä-Amerikassa lähetystyössä olleen Vapaakirkon lähettinä olleen naisen kertomana aikoinaan Turussa. Hänen vieressään torkkui vanha huivipäinen nainen. Äkkiä nainen ikään kuin havahtui ja alkoi puhua melko äänekkäästi…saksaksi – korottaen Herran tekoja kuin olisi psalmeja lukenut. Saksantaitajana tuo lähetti ymmärsi kaiken.
Kun tuo vanha nainen oli lopettanut ylistysvirtensä lähetti kysyi häneltä: ”Sind Sie aus Deutschland?” – ”TÄH” oli vastaus. Puhuin kielillä, en osaa ku suomea ja savvoo.”
Hiukan olen törmännyt sellaisiin käsityksiin, että kolminaisuus olisi vain kirkolliskokousten ”keksintö” – ”eihän sitä löydy (sellaisenaan) edes Raamatussa”. Muusta kolminaisuuden ”selityksistä” ei oikein edes haluta kuullakaan. Kun lisäksi ”suurkristikunnassamme” ylipäänsä kristinuskon perustaan, kuten ylösnousemukseen ym., uskominen (saati siitä julistaminen) on menneen talven lumia, ei ihme, että sellaiset liikkeet ja yhteisöt kiinnostavat, joissa vielä pidetään esillä aidon kristinuskon monia perusasioita ylipäänsä. Kolminaisuus – tai kolmiyhteisyys – on kuitenkin melkein kaikkialla jäänyt ”lapsipuolen” asemaan, joten sitä ei yleisesti ns. tavallisessa kristikansassa pidetä oleellisena muutoin kuin jonkinlaisena perinneterminä tai -käsitteenä.
Vaikka kolminaisuuteen ei kaikkialla uskotakaan, ovat silti noissakin piireissä monet muut klassisen kristinuskon asiat esillä – lisättynä sillä, että Jeesus on edelleen elävä ja toimiva, ja että Jeesuksen sovitustyö ristillä on pelastuksen lähde. Ihmeet ja ”lakihenkisyys” saattavat siten toisaalta olla kovinkin (yli)korostuneesti esillä noissa piireissä.
Enemmän kuin päivittelyjä tarvittaisiin varmaankin vankkaa, elävää ja oikeaa kristillistä opetusta – ja elämää. Vieläpä niin, että opetus ja elämä ovat jollain tavalla ”synkronissa”.
Jotenkin vahvasti tuntuu että kaikki uskossa alkaa ymmärryksestä ihmisen syntisyydestä , perisynnistä , siitä ensimmäisestä Pyhän Hengen tehtävästä. Sen jälkeen Jumalan rakkaus kirkastuu armossa niin että yhteys myös kolminaisuudesta kirkastuu . Isä ,Poika ja Pyhä Henki ovat yhtä mutta samaan aikaan erillisiä ja tästä tulee kuva myös avioliittoon että ollaan yhtä ja samaa lihaa mutta silti erillisiä toimijoita . Rakkaus on avain yhteyden ja ykseyden ymmärryksessä . Ihmisjärki ajattelee silloin tehokkaasti kun olemme jotain , mutta tyhjentäen ja osoittaen oman rakkautensa Jumala kirkastaa oman joka on erilainen .
Ehkäpä syntisyytensä ymmärätäminen tai sen tunnustaminen on vaikeaa ilman, että jollain tapaa edes aavistaa itseään suuremman, totuudellisen ja rakastavan Jumalan (”Minä olen se mikä olen”) olemassaolon?
Ilman sitä synti muuttuu kovin helposti vain vajavuudeksi, epätäydellisyydeksi tai osaamattomuudeksi olla oikein.
Ihmeparantumisista puhutaan paljon , mutta joskus totuus on erilainen , linkin alta yksi tutkimus:
https://jumalanvaltakuntablog.wordpress.com/2023/12/17/herra-tekee-ihmeita-ilman-maaraa/