Kun mietitään ratkaisuja avioliittokiistaan, virkakysymykseen ja ehtoollisenvieton jännitteisiin sekä siihen, miten kirkko voisi tavoittaa yhä joustavammin sen katveisiin jääviä kohderyhmiä, niin vastauksia voisi löytyä Tanskan kirkosta. He ovat onnistuneet luomaan varsin toimivan rakenteen, joka antaa aidosti tilaa erilaisille yhteisöille eikä pakota kaikkia toimimaan saman mallin mukaan. Ja he ovat tehneet tämän säilyen yhtenä kirkkona!
Yksi esimerkki ratkaisuista on se, että Tanskan kirkossa on mahdollista perustaa oma itsenäinen seurakunta kirkon sisälle. Käytännössä homma toimiin niin, että 50 kirkon jäsentä voi perustaa oman seurakunnan, kunhan sillä on vihitty pastori ja paikka jumalanpalveluksille. Nämä seurakunnat ovat taloudellisesti itsenäisiä, mutta toimivat piispan valvonnassa ollen siis osa parokiaalista kansankirkkoa.
Muitakin ideoita on löydetty niin, että suurin osa konservatiiveistakin kokee vapautta toimia vaikka kirkon avioliittokanta on Suomea liberaalimpi.
Voisiko Tanskan malli toimia meilläkin?
Tätä pohditaan Kirkon rakentajien foorumissa Seinäjoella 10.10. klo 13-17 Kirkonkrannissa. Asiantuntijoina ovat pastorit Keld Dahlmann ja Christoffer Højlund Tanskan kirkosta. Keskusteluissa ovat mukana kirkkoherrat Päivi Vähäkangas ja Matti Vehviläinen sekä HU:n puheenjohtaja, pastori Matti Hernesaho. Myös piispa Matti Salomäki käyttää puheenvuoron. Juontajana toimii HU:n toiminnanjohtaja Johanna Sandberg. Ilmoittaudu Hengen uudistuksen sivuilla (hengenuudistus.fi).
Tanskan malli kirkon kiistoihin
Timo P. Ratkaisematta tuossa mallissa on edelleenkin se, mistä pappisvihkimykset noille ”seurakunnille seurakunnissa” niin kauan kun erillisvihkimyksiä ei järjestetä ja muualla vihityiltä papeilta evätään pappisoikeudet Suomen kirkossa. Lähimmät LML-kirkot, jotka ovat vanhalla virkakannalla, taitavat löytyä Inkeristä ja Latviasta.
Jos tahtoa olisi, voisi aiaan löytyä jonkinlainen välirauha, vaikkapa Tankan mallin mukaan (sikäli kuin siitä jotain olen ymmärtänyt).
Eikähän tässä ongelmallisessa tilanteessa ole monet aisat ”koplattu” yhteen siten, että vain yksi suunta olisi mahdollinen. Siltä asia ainakin näyttää.
Ainahan tietenkin jotkut ovat sitä mieltä, että ”jokin” ei ole ihan riittävän ”oikein”; mutta se on jo eri kategorian pohde.
Mielestäni tähän kysymykseen on yksi sangen helppo ratkaisu:
Ne eivät osallistu samaa sukupuolta olevan parin vihkitilaisuuteen, jotka eivät sellaiseen halua osallistua.
Jotenkin ajattelen, että ihmisillä on vapaa tahto kiertää itselleen vastenmieliset tapahtumat. En ymmärrä tällaista mentaliteettia, että halutaan kieltää toisilta sellainen, johon ei itse halua osallistua. Mielestäni se on tarpeetonta.
Olen ihan satavarma, että kukaan ei vahingossa joudu homohäihin. Ja jos sellainen vahinko pääsisi käymään, kirkossa on ovi josta pääsee ulos mahdollisimman nopeasti.
Usein tuntuu että pidämme yksimielisyyttä ja yhteyttä meidän tehtävänä saada aikaan demokraattisin ja järjellisin keinoin . Se tuntuu lopulta mahdottomalta .
Me luemme helluntaista Luukkaan kuvausta alkuseurakunnan elämästä ja uskomme sen olevan taaksejäännyttä seurakunnan elämää , vaikka samat lupaukset on meille annettu . Kaikilla selityksillä perustelumme epäonnistumisia helposti ja taas uusia yrityksiä , vaikka kuitenkin kaikki liittyy Jumalan sanan lupauksiin ja LAHJAAN. Herra huoneen rakentaa . Meille sopiva rukous on että emme ole esteenä tälle Jumalan työlle . Suunta on tärkeää pyrkiä noudattamaan vajavaisena ja syntisenä Jumalan sanaa kaikessa toiminnassa ja aina turvautumaan Kristukseen epäonnistumisiin jälkeenkin ja Jumala siunaa yhteydellä ja ykseydellä kun Kristus tulee kirkastetuksi meidän keskellämme , jota Pyhä Henki tahtoo tehdä meidän keskuudessamme ja meissä ja samalla olla puolustajamme sielujemme turvaksi .
Väärin Nieminen. Homohäitä vietetään sidotulla tahdolla.
Eikä niiden olisi pakko osallistua herätysliikkeiden järjestämiin messuihin, joissa on vain ”tietynlaisia” pappeja. SIltikään niitä ei sallita järjestettävän.
Valikoivaa tuo vapauden antaminen.
Jukka M. Omien havaintojeni mukaan sateenkaariaktivistien yksi narratiivi on, että he eivät ”voi” osallistua kaikkien pappien pitämiin jumalanpalveluksiin, koska eivät koe niitä ”turvallisiksi” (eli saarnassa voi tulla esiin kielteinen kanta spn-avioliitoista tai homoseksin harjoittamisesta). Ikään kuin näitä asioita nyt käsiteltäisiin suurin piirtein joka saarnassa…
Marko: Tätä palstaa kun olen pitkään seurannut, niin totisesti mieleen nousee ajatus, että spn-avioliitot ja homoseksi ovat lähes ainoita asioita, joita pappien päässä pyörii. Mutta totta, ei niistä saarnoissa ainakaan suoraan puhuta, että sikäli tällainen lesbomummokin voi ihan turvallisin mielin kävellä mihin tahansa jumalanpalvelukseen.
Jotenkin sitä vain tykkää kuunnella toisten pappien saarnoja enemmän kuin toisten. Itse tykkään meidän kirkkoherran saarnoista. Hän osaa aina mukavasti nostaa varsinaisen päivän tekstin rinnalle jonkun asiaan sopivan esimerkin esim. kirjallisuudesta tai arkipäivän tapahtumista tuoden näin Raamatun sanan lähemmäksi kuulijan elinpiiriä.
Seija R. Kristinuskon historiassa on monta kertaa ollut niin, että jokin tai muutama harva asia kerrallaan on noussut kiistelyn kohteeksi. Samalla ne tapaavat olla ”jäävuoren huippuja” jotka liittyvät paljon isompiin ja keskeisiin uskon kysymyksiin. Me emme ole tätä spn- avioliitoista ja homoseksistä käytyä vääntöä aloittaneet. Sen ovat aloittaneet ne, jotka haluavat ”päivittää” kristillistä uskoa kyseenalaiseen suuntaan. Niissä on samalla kysymys isoista asioista: Raamatun selkeydestä ja arvovallasta, luomisen ja lankeemuksen välisestä suhteesta sekä kristillisestä elämäntavasta ja kristillisen rakkauden olemuksesta.
Elämme aikana, joilloin meillä on usein mahdollista valita, ketä kuuntelemme. Muistaakseni vielä pitkään 1800-luvulla oli periaatteessa kiellettyä käydä ehtoollisella ja jopa sanan kuulossa missään muualla kuln omassa seurakunnassa. Tässä nykysysteemissä on hyvät ja huonot puolensa. Saarnalahjat ovat aina olleet erilaisia, mutta isompi kysymys taitaa olla se, että myös saarnaa jäsentävä uskonoppi on kovin erilaista.
Marko: Eduskunta hyväksyi joulukuussa 2014 avioliittolain muuttamisen niin, että samaa sukupuolta olevat parit voivat solmia avioliiton. Siitä on siis jo yli kymmenen vuotta. Kirkolla on ollut runsaasti aikaa sopeutua lakimuutokseen. Mutta ei. Täällä sitä vain jankataan.
Tuonkin ajan ja vaivan olisi voinut käyttää esimerkiksi Jeesuksen esimerkkiä seuraten sairaiden ja hyljeksittyjen auttamiseen. Saattaisivatpa asiat yhteiskunnassamme olla paremmalla tolalla.
Niin, Seija. Siitähän nimenomaan on kysymys, että kirkon EI tulisi turvautua ”tämän maailmanajan voimiin vaan totuuden Hengen johdatukseen” tällaisessa tilanteessa, jossa ympäröivän yhteiskunnan ja kirkon näkemykset ovat ristiriidassa keskenään. 🙂
Kiitos Timo Pöyhönen valoisasta ja kannustavasta puheesta eilen kirkon täydelle seurakunnalle.